Mietteitä myöhäismodernista

Johdanto

Mielenkiintoni kohteena on jo pitempään ollut modernin jälkeinen tilanne länsimaissa ja erityisesti kristillisten yhteisöjen piirissä. Lesslie Newbigin käyttää modernin jälkeisestä vaiheesta länsimaisessa kulttuurissa eri nimityksiä, kuten postmoderni kulttuuri, modernismin postmoderni kehitysvaihe tai postmodernit reaktiot moderneihin ideoihin. Postmoderni kulttuuri on hänen mukaansa modernin kulttuurin nykyinen ja toistaiseksi viimeinen vaihe. Tästä syystä termi myöhäismoderni (late modern) kuvaa parhaiten niitä merkityksiä, joita liitetään modernin kulttuurin nykyvaiheeseen. Mistään automaattisesta jonkin aikakauden päättymisestä ja toisen jatkumisesta ei kuitenkaan ole kysymys. Postmoderni voidaan Baumannin mukaan tulkita täysin kehittyneeksi moderniksi. Postmoderni aika voidaankin nähdä modernin jatkeena, koska siinä moderni on jo ikään kuin tullut tietoiseksi itsestään. Postmoderni aika on ikään kuin viisaampi ja vaatimattomampi modernin muoto, johon ovat vaikuttaneet kokemukset sodasta, nationalismista ja totalitarismista. Se on yhtä lailla valistuksen ajan perillinen, mutta ei niin utopistinen ja tiedeuskovainen.

Modernus

Postmoderni ajattelu haastaa perinteisen länsimaista kulttuurista tilannetta ja maailmankuvaa jo pitkään hallinneen modernin paradigman. Tähän on kuulunut usko kehitykseen, valinnanvapauteen ja tieteellisiin metodeihin, joilla totuus voidaan saavuttaa. Tämän ajattelun juuret ulottuvat kuitenkin kauemmas länsimaisen teologian ja filosofian historiaan. Latinan kielen sanaa modernus käytettiin jo 5. vuosisadalla jKr. erottamaan vanha pakanallinen ja uudempi kristillinen aikakausi toisistaan. Eri teorioiden mukaan tämä aika alkoi Augustinuksesta, jonka individualismi ja kehityksen filosofia edustavat tätä ajattelua. Moderni nähdään ennen kaikkea länsimaiden ilmiönä, jonka merkittäviä rajapyykkejä ovat olleet 15. vuosisata sekä valistuksen aika 1800-luvulla. Modernin yhteiskunnan merkittäviä piirteitä ovat yhteiskunnan sekularisaatio, eri elämänalueiden irtaantuminen toisistaan sekä lisääntyvä moniarvoisuus.

Modernin projektin loppu?

Postmodernismi on ollut alun perin taiteen ja arkkitehtuurin piirissä käytetty termi, mikä merkitsee modernin jälkeen tulevaa. Se on sittemmin levinnyt myös humanististen ja sosiaalitieteiden piiriin. Postmodernismi edustaa sekä epäluuloa että epäilyä em. modernia ajattelua ja sen edustamaa maailmankuvaa kohtaan. Modernin jälkeen usko tieteen kykyyn ratkaista kaikki ihmiskunnan ongelmat on horjunut. Median, kielen ja vallankäytön sekä historian kontekstissa nähdään yhä herkemmin erilaisia väärinkäytöksiä. Postmodernissa kontekstissa on puhuttu myös arvojen muutoksista, joiden taustalla on ollut vaikuttamassa länsimaiden elintason nousu toisen maailmansodan jälkeen. Materiaalisiin perustarpeisiin ei enää mene niin paljon rahaa, eikä niitä ole niin vaikeaa hankkia, kuin ennen. Tällöin uusia tarpeita nousee esimerkiksi koulutuksenm ja tutkimuksen piiristä.Taloudellinen turva saa ihmiset kääntymään uusien arvojen puoleen. Postmodernille ajalle länsimaissa ovatkin ominaisia ns. postmaterialistiset arvot, joita ovat esteettiset, itsetuntemukseen liittyvät sekä ympäristöarvot.

Uskonto

Uskonnon alueella tämä kehitys merkitsee kiinnostuksen vähenemistä järjestäytynyttä, konventionaalista uskonnollista traditiota kohtaan. Samaan aikaan kuitenkin kiinnostus spiritualiteettia ja ”Pyhää” kohtaan kasvaa. Näiden määrittelyjen kautta on selvästi nähtävissä, että uskonnollinen tilanne perinteisesti ”kristillisessä” Euroopassa on muuttunut, mikä puolestaan on synnyttänyt lukuisia erilaisia uusia uskonnollisuuden ilmenemismuotoja perinteisten, historiallisten tunnustuskuntien ulkopuolelle, mutta myös niiden sisäpuolelle. Uskonnon asema modernissa läntisessä maailmassa on siis muuttunut. Uskontososiologiassa yleisen ns. sekularisaatioteorian mukaan uskonnon aiempi virallinen asema keskiössä on muuttunut ratkaisevasti.

Rajoittaako modernisaatio sitten uskonnon asemaa ja vaikutusta yhteiskunnassa? Nykyisin tämän sosiologisen klassikkoteorian merkityksen on kuitenkin nähty olevan hiipumassa, koska koko ilmiö on huomattavasti laajempi ja kompleksisempi. Uskonnon merkityksen onkin nähty modernissa yhteiskunnassa olevan yhä useammin rajoitettu yksityiselle elämänalueelle. Tämä monille yhteinen kokemus yhteiskunnallisen ilmapiirin kehityksestä voi selittyä länsimaille tyypillisellä pluralisaatiolla, kun millään maailmankatsomuksella sinänsä ei ole enää monopoliasemaa yhteiskunnassa. Länsimaissa 1960-luvulla iskulauseenomaisesti omaksuttu sekulaarin yhteiskunnan ihanne ei ole sellaisenaan toteutunut, vaan tuloksena on Newbiginin mukaan ollut uuspakanallinen yhteiskunta (pagan society, neopaganism). Hänen mukaansa moderni kulttuuri on siirtynyt ”post-aikaan”, mikä merkitsee elämää post-ideologisessa maailmassa, jossa uskonnon merkitys toisaalta jopa kasvaa, mutta jossa toisaalta organisoidun uskonnonharjoituksen ja uskonnollisten instituutioiden vaikutus sinänsä vähenee. Myöhäismoderni ja sekularisoitunut ihminen onkin hyvin altis omaksumaan erilaisia uskonnollisia käsityksiä ja maailmanselityksiä, joita kyetään liittämään yhteen varsin joustavasti. Eräänä postmodernin kulttuurin piirteenä onkin pidetty kykyä yhdistää eri taustoista nousevia symboleja ja tarkoituksia keskenään.

Muuttuneessa uskonnollisessa tilanteessa länsimaissa myös perinteinen tunnustuskuntauskollisuus on vähentynyt. Uskonnolliseen yhteisöön integroituminen näyttääkin täyttävän tietyt Meredith McGuiren esittämän ”epävirallisen” (nonofficial) uskonnollisuuden kriteerit. Hänen mukaansa uskonnonharjoitus on epävirallista, kun se ei ole enää minkään virallisen tahon kontrolloimaa. Hän toteaakin, että uskonnon virallisen muodon tutkiminen ei enää autakaan itse uskon ymmärtämistä niin kuin aiemmin on kuviteltu. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa sitä, että esim. ulkonainen kuuluminen tai kuulumattomuus uskonnolliseen yhdyskuntaan ei enää kerrokaan välttämättä mitään oleellista yksilön uskonnollisuudesta.

Suomalaistutkimusten mukaan tällainen jäsenrekisteri onkin varsin epätarkka menetelmä uskonnollisen kentän jäsentämiseen. Erityisesti uudempien liikkeiden piirissä halutaankin tehdä ero joko uskonnon käsitteeseen tai virallisiin organisaatioihin. Uskonnollisuus olisikin hyvä nähdä prosessina, eikä niinkään institutionalisoitumisen tuloksena. Myös ihmisen uskonnollinen identiteetti näyttää olevan jatkuvassa muutoksen tilassa ihmisen elämän aikana. Käytännössä tämä on johtanut tilanteeseen, jossa myöhäismodernin ajan ihminen kykenee sanomaan, ”uskon, vaikka en niin kuin kirkko opettaa”.

Desakralisaatio

Modernisaatio saatettiin aiemmin nähdä väistämättömänä sekularisaationa länsimaisessa yhteiskunnassa. Modernismin on nähty vaikuttavan neljällä tavalla uskontoon: sen vähentymisenä, sen mukautumisena ja uudenlaisena selittämisenä, konservatiivisena reaktiona ja innovaationa. Vain ensin mainitun voidaan suoraan sanoa sisältävän sekularisaation käsitteen. Monet eri uskontojen edustajat voivatkin (edellä kuvatun tavoin) nähdä uskonnon aseman huonona, mutta toisaalta muuttunut tilanne voidaan myös nähdä uskonnon vapautumisena. Tällaista ajattelua voidaan myös havaita kotiseurakuntien piirissä. Monet sen käytännöistä edustavat myöhäismodernille ajalle ominaista ajattelua. Tämä näkyy kysymyksessä ”pyhän” ja ”profaanin” välisen rajan häviämisestä seurakunnan voidessa käytännössä kokoontua melkein missä hyvänsä. Kotiseurakuntaliikkeen ajattelun mukaan ei ole olemassa mitään erityistä ”pyhää” paikkaa, jossa seurakunnan tulisi kokoontua ollakseen seurakunta sanan täydessä merkityksessä, vaan seurakunnan muodostavat koolla olevat kristityt, eivät rakennukset tai muut ulkonaiset puitteet.

Tällaisessa tilanteessa todellisuuden voidaan nähdä ”desakralisoituneen”, mutta samaan aikaan sen voidaan nähdä myös antavan tilaa ”puhtaammalle” hengellisyydelle. Kotiseurakuntaliikkeessä tällaista ajattelua ei nähdä merkkinä sekularisaatiosta, vaan kyse on spiritualiteetin kokemisesta käytännössä arkipäivän tilanteissa. McGuire kutsuu tätä ilmiötä ”eletyksi uskonnollisuudeksi” (”lived religion”) ja hän väittää tämän ilmiön haastavan perinteisen länsimaisen kuvan uskonnosta yhtenäisenä, organisatorisesti tarkasti määriteltynä ja suhteellisen stabiilina kokoelmana kollektiivisia uskomuksia ja käytäntöjä. Hän näkee tällaisen ”arkipäivän uskonnollisuuden” (”everyday religion”) hyvin kompleksisena ja moninaisena asiana, jolle on ominaista se, että ”kirkon” ja ”uskonnon” välillä ymmärretään olevan selkeä ero. Näistä viime mainittu on se, jolla nähdään olevan todellista merkitystä ihmisten elämässä. Vaikka painotus onkin vahvasti individualistinen, niin kyse ei kuitenkaan ole pelkästään yksilön subjektiivisista kokemuksista, vaan ennen kaikkea yhteisesti rakennetuista ja jaetuista kokemuksista.

McGuiren mainitsema arkipäivän elämässä eletty uskonnollisuus näkyy selvästi kotiseurakuntien elämässä. Tähän ilmiöön kuuluu se, että nimenomaan ihmisen henkilökohtaisella kokemuksella nähdään olevan todellista merkitystä ihmisten elämässä. Vaikka painotus onkin vahvasti individualistinen, niin kyseessä ei kuitenkaan ole pelkästään yksilön subjektiivisista kokemuksista, vaan ennen kaikkea yhteisesti rakennetuista ja jaetuista kokemuksista. Neil Colen mukaan tällainen ilmenee kotiseurakuntaliikkeen piirissä puheena siitä, miten ”meidän liikkeessämme on sanonta, että…” tai että ”orgaanisten seurakuntien liikkeessämme olemme oppineet ymmärtämään…”. Yhteisesti rakennettu ja jaettu kokemuksellisuus synnyttää yhteisiä sanontoja yhteisten kokemusten pohjalta. 

Hereettinen imperatiivi

Eräs sekularisoituneelle yhteiskunnalle ominainen piirre on relativismi, jossa ei enää nähdä olevan tilaa vain yhdelle, kaiken kattavalle maailmankatsomukselle. Moniarvoisuus onkin eräs sekularisaation seuraus, jolloin useita vaihtoehtoisia maailmankatsomuksia voi olla tarjolla. Eräänä myöhäismodernin ajan ominaispiirteenä on myös pidetty ns. ”hereettistä imperatiivia”, kun enää ei ole olemassa mitään sellaista, jota sanan perinteisessä mielessä voitaisiin kutsua harhaoppiseksi. Jokaisen yksilön oletetaan olevan sanan siinä merkityksessä ”hereettinen”, että hänen oletetaan valitsevan tai rakentavan itse oman totuuskäsityksensä. Ihmiset elävät tällöin ”hereettisen imperatiivin” alaisina. Kulttuurille myöhäismodernissa kontekstissa on ominaista se, että alue, jolla yksilö on vapaa tekemään omia valintoja, on valtavasti laajentunut. Yksilö päättää, mihin hän uskoo ja miten hän käyttäytyy. Siksi on luonnollista, että uskonnollisten kysymysten alueella vallitsee em. ”hereettinen imperatiivi”. Ihmisten liikkuma-alue on yhtenäiskulttuurin murentuessa laajentunut merkittävästi myös ekklesiologisesti. Tämä luo käytännössä puitteet seurakunnallisen toiseuden ilmenemiselle, mikä käytännössä ilmenee kotiseurakuntien kaltaisten uusien uskonnollisten yhteisöjen yleistymisenä. Tutkimuksessa tällaisista yhteisöistä käytetään usein ilmaisua ”uudet seurakunnat”, erotuksena perinteisiin tunnustuskuntiin kuuluvista seurakunnista.

Suomalainen tutkimus

Suomalaisessa tutkimuksessa on todettu modernisaation johtavan institutionaalisen auktoriteetin heikkenemiseen lähes kaikilla elämänalueilla. Uskonnon alueella tämä tarkoittaa toisaalta yksilön voimaantumista ja toisaalta perinteisten uskonnollisten instituutioiden auktoriteetin ja vaikutusvallan heikkenemistä. Kuten edellä todettu, tämä avaa uskonnollista kenttää entistä vapaammaksi uusille toimijoille, kuten esimerkiksi kotiseurakuntaliikkeelle. Tämä näkyy käytännössä uskonnollisen kirjon jatkuvana laajenemisena ja monimuotoistumisena. Nykyisten kehitystrendien perusteella tämä uskonnollinen monimuotoistuminen tulee jatkumaan pitkälle tulevaisuuteen. Suomalaisessa kontekstissa nämä vaikutukset ovat kuitenkin vasta aluillaan. Jatkuvasti lisääntyvä uskonnollinen moninaisuus on luultavasti yksi tulevaisuuden suuria teologisia ja yhteiskunnallisia haasteita. Tämä tarkoittaa sitä, että tarve tutkia kotiseurakuntaliikkeen kaltaisia uusia uskonnollisia yhteisöjä lisääntyy tulevaisuudessa.

Christendo(o)m?

Uskonnon on sanottu menettäneen valtaansa ja vaikutustaan sosiaalisissa instituutioissa länsimaissa. Perinteisten kirkkojen on ollut vaikeaa hyväksyä tätä kristillisen yhtenäiskulttuurin murenemista. On jopa puhuttu konstantinolaisesta käänteestä alkunsa saaneen kristikunta-aikakauden (christendom) päättymisestä. Länsimaisen kirkon on nähty olevan epävarmuuden tilassa, joka on synnyttänyt voimattomuuden tunteen. Vastauksena tähän on nähty tarve evankeliumin kontekstualisointiin länsimaisessa kulttuurissa, jolloin kyse on missionaarisen teologian uudelleen hahmottelemisesta ja kirkon aidosti missionaarisen luonteen uudelleenlöytämisestä. Eräs esimerkki tästä on se, miten kansainvälisen kotiseurakuntaliikkeen ekklesiologia pyrkii vastaamaan nimenomaan tähän problematiikkaan.

Yhteisöllisyys

Myöhäismodernin murroksen vaikutuksia voidaan tarkastella myös yhteisöllisyyden kannalta. Baumanin mukaan yhteisöllisyys on voimakkain odotettu reaktio modernin elämän yhä nopeampaan norjistumiseen, sekä ennen kaikkea kasvavaan epätasapainoon yksilönvapauden ja turvallisuuden välillä. Näin ollen yhteisöllisyyden kaipuuta voidaan pitää loogisena seurauksena voimakkaasta yksilöllistymisestä. Kuitenkin erityisesti kaupungistuneiden kansankirkkoseurakuntien haasteena on nähty olevan yhteisöllisyyden puute. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että yhteisöllisyys on merkittävä osa ihmisen uskonnollisuutta ja ihmisten välisten kokemusten on sanottu sisältävän usein uskonnollisen elementin. Individualistisessa yhteiskunnassa yhteisöllisyyden tarve ei siis suinkaan ole hävinnyt, vaikka se ilmeneekin eri tavoin kuin aiemmin. Yksilöt irtautuvat perinteisistä yhteisöistä ja etsivät itselleen paremmin sopivia yhteisöjä, joissa heidän omat arvostuksensa hyväksytään. Postmodernin ajattelun mukaan kyse on uudesta yhteisöllisyydestä, jossa nautitaan yhteenkuuluvuudesta, vaikka se olisi tilapäistäkin. Baumanin mukaan useimmat nykyisistä lyhytikäisistä eksplosiivisista yhteisöistä on tehty ikään kuin mittatilaustyönä notkealle modernille ajalle. Hän kutsuukin näitä yhteisöjä ”naulakkoyhteisöiksi”, jossa ihmisten identiteetti muovautuu aina kunkin tilanteen tai yhteisön vaatimalla tavalla. Tällöin ihmisen muu identiteettiin kuuluva jätetään ikään kuin ”naulakkoon”. Baumanin havainto sopii kuvaamaan hyvin monia uusia seurakuntia länsimaissa.

Yhteisöllisyys myöhäismodernissa tilanteessa näyttää muodostuvan eri periaatteilla kuin aiemmin, jolloin ihmisen identiteetti rakentui biologisin perustein ja sukusitein. Kuvatessaan ihmisen luonnollista suhdeyhteisöä Neil Cole käyttää koineekreikan sanaa oikos, joka viittaa kodin tai perhekunnan merkitykseen. Antiikin aikana sanan käyttö ulottui kuitenkin laajemmalle kuin vain omaantaloon tai ydinperheeseen. Henkilön oikos saattoi käsittää perheen ohella myös ystävät, naapurit ja työtoverit. Colen mukaan nykyisessä tilanteessamme oikos on ihmisten sosiaalisten suhteiden verkosto. Urbaanissa ympäristössä ihmiset eivät enää rakenna sosiaalista elämäänsä perheen, vaan samanlaisten mielenkiinnon kohteiden ympärille. Henkilön oikos ei enää koostukaan vain sukulaisista, vaan ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista tai harrastuksista tai ovat samassa työssä. Tähän yhteisöllisyyden tarpeeseen vastaaminen on tärkeää uskonnolliselle yhteisölle nykyisessä myöhäismodernissa tilanteessa.