Elämäni veljet

En alunperin ajatellut järjestää mitään kuuskymppisiä lainkaan. Vaimoni se minut ympäri puhui, mutta antoi samalla hyvän sisällön juhlille; mitäpä jos keräisin yhteen sellaisia veljiä vuosikymmenien varrelta, joiden kanssa on elämää jaettu ja matkaa tehty, joilta olen oppinut jotain ja jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen. Tämä idea kuulosti hyvältä ja hyvän esikuvan antoi Kari ja Terttu Törmän jokin aika sitten järjestämät 200v. juhlat, joiden eräänä ideana oli edistää rohkaisun kulttuurin syntymistä kristittyjen keskuuteen. Niinpä minäkin käytin ensimmäisen tunnin juhlistani siihen, että esittelin jokaisen saapuvilla olleen; mitä olen oppinut häneltä, mistä rohkaistunut seuratessani hänen vaellustaan?

Tämän jälkeen oli vuorossa (tietenkin ruokailun jälkeen) juhlapuhe.

"Arvoisat, rakkaat elämäni veljet!

Saanen siteerata tähän puheeni alkuun erästä oman aikamme merkkiteosta, jonka näimme kolmiosaisena filmatisointina hiljattain. Kyse on tietenkin Taru sormusten herrasta – elokuvasta, jota ei kenties koskaan olisi pitänyt tehdä, sillä niin vastustamattomasti se on leimannut itse kirjaa ja sen herättämiä mielikuvia Keski-Maan Kolmannen ajan tapahtumista.

Kuten kaikki tiedämme, kirja alkaa kuvauksella Bilbo Reppulin 111-vuotis syntymäpäivistä Konnussa, joka on hobittien kotipaikka. En nyt mene sen enempää kuvauksiin hobitteista ja muusta sellaisesta, koska nykyäänhän me kaikki olemme paremmin perillä tästä tarusta kuin vaikkapa Kalevalasta. Mutta vanhimmaksi koskaan eläneen hobittin, Bilbo Reppulin juhlapuheesta haluan lainata muutaman rivin.

Ensin haluan sanoa, kuten Bilbo; ”Toivon, että viihdytte yhtä hyvin kuin minä!”

Sen jälkeen; ”En pidättele teitä pitkään.” Tämän jälkeen Bilbo lupaa kertoa kolme syytä, miksi hän on kutsunut kaikki Konnun hobittit koolle syntymäpäiväjuhliinsa.

”Ennen kaikkea kertoakseni teille, että pidän teistä valtavasti ja että” - minun tilanteessani kuusikymmentä vuotta – ”on aivan liian lyhyt aika elettäväksi teidänlaistenne hienojen ja kunnioitettavien hobittien parissa. En tunne teistä puoliakaan niin hyvin kuin pitäisi enkä pidä puolistakaan niin paljon kuin ansaitsisitte.

Toiseksi, juhliakseni syntymäpäivääni.”

Kolmantena ja merkittävimpänä syynä Bilbo Reppuli ilmoittaa, että – ”vaikka kuten sanoin yksitoistakymmentäyksi vuotta on aivan liian lyhyt aika tiedän kanssanne – tämä on LOPPU.”

Tämän jälkeen Bilbo pujottaa sormuksen sormeensa ja muuttuu näkymättömäksi, eikä kukaan kontulainen enää koskaan nähnyt häntä, neljää nuorta hobittia lukuunottamatta.

Me voimme hyvällä syyllä sanoa, että Bilbo Reppuli valitsi helpoimman tien, mitä tulee ainaisiin suku- ja naapuruskiistoihin, parisuhdekriiseihin ja ihmissuhdeongelmiin ja muuhun sellaiseen, jolta emme voi välttyä tässä syntiinlangenneessa maailmassa. Kukapa meistäkin ei joskus jossain tilanteessa olisi toivonut voivansa muuttua näkymättömäksi, vajota maan alle tai häipyä teille tietymättömille.

Kuitenkin haluaisin rohkaista meistä jokaista antautumasta niin tänään kuin elämässämme tästä eteenpäin toisenlaiseen yhteyteen, avoimuuteen ja läpinäkyvyyteen oman elämämme veljien kesken. Mielessäni on kolme lyhyttä asiaa, joihin tiivistän tämän puheeni. Ne ovat läsnäolo, jakaminen ja rohkaisu.

Läsnäolo

Ilm. 21. luvun alussa on kuvattu se, mikä on Jumalan perimmäinen motiivi ja idea koko Hänen luomistyössään, että ennen kaikkea Jeesuksen sovitustyössä; ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan ja heistä tulee hänen kansansa.” Tämä sama kuva ihmiskunnan tulevaisuudesta, sitten kun vihollisista viimeinenkin on kukistettu, löytyy myös VT:sta, Hesekielin kirjasta: ”Minun asuinsijani on heidän luonaan, minä olen heidän Jumalansa ja he ovat minun kansani.” Jo Mooseksen kirjoissa Jumala esittää omana halunaan ja suunnitelmanaan sen, että hän pystyttää oman asuinsijansa oman kansansa keskelle.

Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, Kaikkivaltias ja suuri Jumala haluaa yhteyttä henkilökohtaisesti minun kanssani ja yhteisönä kaikkien meidän Hänen omiensa kanssa. Läsnäolo on ominaisuus, joka parhaiten kuvaa Jumalaa suhteessa Hänen omiin lapsiinsa. Heprean sana shekina koettiin jopa niin tärkeäksi, että juutalaiset rabbit korvasivat joskus Jahven nimen tällä sanalla, etteivät turhaan lausuisi Herran nimeä. ”Minä asetan läsnäoloni teidän keskellenne.”

Jumalan halu ja, etten sanoisi tarve, saada olla läsnä oman kansansa elämässä velvoittaa myös meitä samanlaiseen läsnäoloon. Älkäämme me olko niitä, jotka tuovat oman ruumiinsa halattavaksi, mutta pitävät sisimpänsä meistä kaukana. Läsnäolo edellyttää aina läpinäkyvyyttä.

Jakaminen

Ks. Snl. 18:4; ”Syviä vesiä ovat sanat miehen suusta, ne ovat virtaava puro ja viisauden lähde.”

Snl. 20:5; ”Syviä vesiä ovat miehen sydämen aivoitukset, mutta ymmärtäväinen mies ammentaa ne esiin.”

Lienee turha hokema: ”Meillä on jokaisella jotain annettavaa.” Ehkä olisi parempi lähteä liikkeelle seurakunnan, Jumalan perheväen perusominaisuudesta, jostain sellaisesta luonteenpiirteestä, jota seurakunta eittämättömästi on; ”kun me tulemme yhteen ja kokoonnumme, niin meillä jokaisella on jotain annettavaa toinen toisillemme”. Seurakunta toimii ja rakentuu näin. Se on sen perus-DNA. Tämä on seurakunta. Jollei se toimi näin, niin se ei ole seurakunta, jollaiseksi Jumala on sen tarkoittanut.

Elämä on jakamista ja sen laittamista eteenpäin, mitä me olemme saaneet. Nyt jo edesmennyt säveltäjä Lasse Mårtensson totesi kerran: ”Kaikki musiikki on jo itse asiassa sävelletty.” Samoin me voimme sanoa, että Kristuksessa, siinä Jumalan Sanassa, jossa kaikki tiedon ja viisauden aarteet ovat kätkettyinä, ovat jo kaikki sanat, oppi ja puheet valmiina olemassa. Meidän tehtävämme on vain ammentaa ne esiin sen mukaan, mitä Hän itse on meille opettanut.

Varoitan meitä jokaista: mikäli emme pyri tähän ja elä tässä, yhteytemme jää yksipuoliseksi, kuihtuu ja lopulta näivettyy jonkinlaiseksi uskonnolliseksi irvikuvaksi siitä, minkä piti olla Jumalan lasten vapautta, vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. Etsikäämme sellaisia foorumeita, kokoontumisia ja tapoja, jossa voimme jakaa elämäämme yhdessä muiden kanssa. Elämä ei ole yksilölaji, usko vielä vähemmän.

Rohkaisu

Olen tainnut jo aiemminkin viitata tähän, mutta kuten eräs täällä läsnäoleva veli on todennut, me tarvitsemme Suomessa uudenlaista rohkaisun kulttuuria. Tätä haluan itsekin olla edistämässä. Näen sen tärkeäksi itselleni ja omalle kasvulleni, omille pojilleni ja koko Jumalan seurakunnalle.

Muistan elävästi, miten joskus vuosia sitten katselin jotain juniorijalkapallo-ottelua, jossa pelasivat Pietarsaaren Jaro ja Lahden Kuusysi. Jaro oli tietysti kaksikielinen joukkue, ruotsia ja suomea puhuttiin sekaisin. Jaro johti ottelua 1 – 0 ja ottelun loppuhetkillä Kuusysi sai sitten kirivaihteen päälle ja kovan painostuksen aikaiseksi. Jaron keskikentällä oli tyypillinen keskikenttämies, kova puurtaja ja taistelijatyyppi, jota jokainen seurakunta ja joukkue tarvitsee. Muistan, miten hän tsemppasi joukkuetovereitaan koko ajan huutamalla ”Ännu, pojkar, ännu!”

Mieleen tulevat tutut sanat Heprealaiskirjeestä: ”… kehottakaamme toisiamme sitä enemmän, mitä enemmän näette tuon päivän lähestyvän”.

Eräs mielityyppejäni UT:sta on leeviläinen Joosef Kyproksesta, jolle apostolit olivat antaneet tuon häntä, hänen luonnettaan ja tapaansa toimia kuvaavan kutsumanimen Barnabas. Muulla nimellä emme sitten häntä tunnekaan. Barnabas tarkoittaa kirjaimellisesti ”profeetallisen kehotuksen ja rohkaisun poikaa”, jollainen hän olikin.

Kaikki meistä tietävät Paavalin, mutta luulenpa, että Herralla oli aivan jotain erityistä mielessä, kun hän usdkoiu tämän uskoontulleen entisen lainkiivailijan ja fariseuksen tämän Barnabaan hoteisiin. Kun luet Paavalin kirjeitä ja hänen neuvojaan seurakunnalle, niin sieltä puskevat läpi ne opit, jotka Paavali itse oli aikanaan oppinut Barnabaalta. Vai keneltä luulet Paavalin oppineen esim. tämän: ”minkä olet minulta kuullut, usko se luotettaville miehille, jotka sitten ovat kykeneviä muitakin opettamaan”?

Harva meistäkään yltää Paavalin tasolle, työssään ja vaelluksessaan. Barnabaan paikkoja sitä vastoin olisi seurakunnassa paljonkin auki.

Näin täydentävät siis toisiaan ja sitoutuvat toisiinsa läsnäoleminen toinen toistemme kanssa, ja elämän, kokemusten ja tuntojen jakaminen luottamuksellisessa ja hoitavassa ilmapiirissä sekä rohkaiseminen ja kehottaminen. ”Ännu, pojkar!”

PS. Juhlien jälkeen tuli sellainen olo, että olen aika onnellinen mies, kun minulla on noin monta ystävää, monet jopa vuosikymmenien takaa. Yritän elää tämän tietoisuuden velvoittamana.  :)