Saturday, January 16, 2016

Suomalainen blues ja pysähtyneisyyden tila

Kun ajatellaan evankelisluterilaisen kirkon kehitystä viime vuosisadalla, voimme nähdä erään suuren muutoksen alun II maailmansodan jälkeisessä tilanteessa. Jatkosota oli päättynyt ja rintamalta palanneiden miesten joukossa palasivat kotiin myös ns. asevelipapit. Nämä rintamalla palvelleet sotilaspapit olivat korsuissa ja juoksuhaudoissa luoneet toimintamallin, jossa lähestytään suomalaista miestä hänen tasoltaan, omalla tavallaan ja maaperällään. Käytännössä tämä poiki kirkon toimintaan uusia, sosiaalisiin ongelmiin keskittyviä työmuotoja, kuten yhteiskunnallinen työ, perheneuvonta ja tiedotustoiminta. Tästä osaamisesta on sitten vuosituhannen jälkimmaisellä puoliskolla tullut tärkeä osa luterilaisten uskontopalvelujen tuottamista. Ihanteena tässä kaikessa oli kirkko, jossa sen jäseniä ei enää jaettaisi vuosiin ja lampaisiin, pyhiin ja syntisiin, uskoviin ja eikkareihin. Erkki Niinivaaran kulttiteos, Porvoon hiippakunnan synodaalikirjoitus Maallinen ja hengellinen (v. 1952) edustaa tätä kansankirkko-ajattelua.

Kirkon sisällä tämä kehitys merkitsi auttamatta herätyskristillisyyden, tuon anglo-amerikkalaiseksi vaikutteeksi ja siten luterilaisuudelle vieraaksi leimatun suuntauksen polarisoitumista. Erityisesti tämä koski uuspietististä muromalaisuutta eli ns. viidettä herätysliikettä, johon kirkon virallisen linjan nihkeys on heijastunut vaihtelevasti koko 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon. Kirkon sisällä tämä poiki erilaista protestia aina 1960-luvulta alkaen, jolloin dogmatiikan professori ja aidosti protestanttinen kirkkovaikuttaja Osmo Tiililä erosi virastaan ja myöhemmin kirkon jäsenyydestä. Suomen teologisen instituutin perustaminen "vahinkoja korjaavaksi" opinahjoksi (oma ilmaisuni) on ollut myös eräs tärkeä merkkipaalu tällä polarisoitumisen tiellä. Kirkon virallisen linjan nihkeyden lisääntyminen tämän vuosituhannen alussa on sitten poikinut erilaista toiminnallista yhteistyötä, yhteisiä kirkkopäiviä ja verkottumista herätysliikejärjestöjen kesken.

Tässä kuvattu tilanne on kärjistynyt, mitä lähemmäs vuosituhannen vaihdetta ollaan tultu; ensin naispappeuskysymyksessä 1970- ja 80-luvulla, sitten kysymyksellä samaa sukupuolta olevien suhteen kirkollisella siunaamisella, sitten tämän suhteen virallistamisella ja nyt arkkipiispankin ajamalla agendalla kristilliseen avioliittoon vertaamisella. Kaikille näille tämän saman prosessin eri vaiheille on ollut (ja näköjään edelleen on) ominaista se, että virallisesti ei myönnetä näillä olevaan minkäänlaista linkitystä keskenään. Kuitenkin käytännössä tämä strategia on ollut nähtävissä ja tämän agendan ajajat käyttävät nyt saavutettuja "etuja" ikäänkuin ennakkotapauksina uusia uria auottaessa.

Herätysliikekenttää tarkasteltaessa merkittävää on ollut herännäisyyden eli ns. körttiläisyyden irtaantuminen tästä genrestä ja muodostuminen osaksi kirkollista valtavirtaa. Herättäjäyhdistyksen 70-luvun voimahahmo Jaakko Elenius on ollut iso vaikuttaja tässä. Mitä Tiililä kirkon toisella laidalla, sitä Elenius toisella puolen. Kun Tiililä kirjoitti, miten kristinuskoa ei voi, eikä saa uudistaa, kuvailee Elenius tilannetta, jossa samaan aikaan kirkossa vietettävän ehtoollisen leivän ja viinin kanssa on lähiökapakassa tarjolla toisenlainen, mutta samaa ideaa ilmentävä ateria, jossa elementteinä ovat olut ja makkara. Asevelipappien linjan looginen jatkumo ja radikaali tuotekehittely oli löytänyt seuraajansa kirkossa. Mission completed.

Niinpä suomalainen hengellisyys - etenkin kirkon piirissä - on nyt juuri tätä. Tämä näkyy vaikkapa helluintailaislähtöisen Lasse Heikkilän Suomalaisen messun eetoksessa. Suomessa jopa helluntailaisetkin ovat lähellä luterilaisuutta (ainakin jos verrataan heitä vaikkapa uuden mantereen uskonveljiinsä) ja vapaakirkolliset jossain kohtaa hyvinkin lähellä körttejä. Suomalainen kristillisyys on aidoimmillaan bluesia, jossa elämän valttikortit ovat aina olleet kourassa ja ne on menetetty, jossa tuijotellaan kasvoja miestenhuoneen peilistä ja jossa armon ovesta viuhahdetaan sisään niin, että viimeisen rihmankiertämän repaleisin lievekin jää vielä kiinni ovenrakoon ikään kuin viimeisenä muistutuksena siitä, että mitään todellista muutosta ei sinussa kurjassa syntisessä kuitenkaan ole tapahtunut.

Tämä monessa mielessä suomalaisen kansanluonteen luonnollisen uskonnollisuuden ilmentymä (jolla sinällään ei tarvitse olla mitään tekemistä aidon Hengen työn kanssa) on synnyttänyt maamme kristillisyyden (ja eritoten kirkollisen sellaisen) piiriin omanlaisensa menestyksen kierteen, jossa köyhäily onkin juuri sitä, mikä parhaiten lyö rahoiksi. Se, mikä on tällaista suomalaista melankolista spiritualiteettia ruokkivaa menestyy parhaiten. Monet (niin artistit kuin puhujatkin) valitsevat tämän tien. Osa sen tähden, että se parhaiten vastaa heidän omia tuntojaan, osa taas sen tähden, että heidät on (alun intoilun ja pelastuksen ilon mentyä ohi) vuosien mittaan pakotettu tuohon muottiin veisaamaan köyhyydestä kerskauksena ja syntisyydestä todellisena hengellisyyden mittarina, osa jopa sen tähden, että annettaessa kansalle mitä se haluaa, ajatellaan parhaiten edistettävän Jumalan valtakuntaa. Joillekin näin käy ihan vain taloudellisten realiteettien takia. Samalla on synnytetty sellainen hengellisen pysähtyneisyyden tila, jossa kaikki uusi edustaa uhkaa ja se ennen pitkää vedetään mukaan kaikki nielevään yhteiskristillisyyden valtavirtaan. Parhaiten kuvitellaan ajettavan Kristuksen asiaa pysyttäytymällä turvallisesti kiinni vanhassa. Kaikki uuden virvoituksen etsiminen tulkitaan edustavan pois pyrkimistä "armon alta".

Kaikki tämä herättää minussa kysymyksen, kuinka paljon tämä ihmisen luonnollinen uskonnollisuus on samassa linjassa aidon Jeesus-uskon kanssa. Jeesuksen kysymys "tahdotko tulla terveeksi?" koetaan loukkaavana tunkeutumisena oman hengellisen elämän alueelle, jossa minut hyväksytään tällaisenani kipujeni kanssa. Mitä jos Jeesus haluaisikin juuri tässä kohtaa tehdä vallankumouksen; omaan osaansa tyytymisen tilalle tuoda kaikki läpäisevän valon, sitä kautta parantumisen ja uudistumisen ja kaiken tämän väistämättömänä seurauksena aloittaa kokonaan uuden vaiheen ihmisen elämässä? Eikö niin, että aina joutuessamme tekemisiin Jumalan kanssa, sen jopa vaarallisena seurauksena voi olla parantuminen? Sanoohan profeetta, että meille "koittaa vanhurskauden aurinko ja parantuminen sen siipien alla" (Mal. 3:20).

Keskustelin hiljattain erään evankelisluterilaisen papin kanssa seurakunnan aidosta dna:sta; millaista sen tulisi olla ja millaista hedelmää sen tulisi tuottaa? Esitin siinä yhteydessä kysymyksen, haluammeko sellaista dna:a, jolla on kyllä hyvä tuntuma luterilaisuuteen ja joka sen tähden oletettavasti menestyy, vai sellaista, joka tuo muutoksen ja varmaan, ainakin alussa, kohtaa vastustustakin, mutta joka pitemmällä tähtäimellä synnyttää jotain uudenlaista hengellisyyttä?


No comments:

Post a Comment