Teologian opiskelusta I

On hyvä joskus kirjoittaa auki jotain itselleen tärkeistä asioista. On myös hyvä miettiä noita samoja asioita ajatellen, mitä sanoisit arvostelijoillesi.

Niissä herätyskristillis-evankelikaalis-karismaattisissa piireissä, joista itse tulen, on selvää, että (edelleen - etten sanoisi, vieläkin!) kohtaat aika lailla tietynlaista suhtautumista, kun ilmoitat lukevasi teologiaa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Seuraavassa muutamia omia kokemuksiani:
- huolestuneisuus ("mitä? kirkon papiksiko?")
- epäilykset ("onkohan se menettämässä uskonsa?")
- latistaminen ("se on turhaa ihmisviisautta")
- kielteisyys ("teologia on syvyydestä!")

Kun mietin omia alkuperäisiä motiivejani, nousee esille seuraavanlaisia juttuja. Pohjimmaltaan kyse on tietenkin "vain" kiinnostuksesta teologiaa ja kristinuskoa kohtaan. Laajemmin voisi sanoa kyseessä olevan kiinnostus (kirkko)historiaa ja uskonnollisuuden eri ilmenemismuotoja kohtaan. Kun ajatellaan kirkon nykytilannetta ja erityisesti sitä, miten jotkut henkilöt kirkon johdossa päätyvät teologisin perustein tietynlaisiin ratkaisuihin (jotka sitten heijastuvat käytännöllisiin toimenpiteisiin), niin tiedonjanoni vain kasvaa: "miten ihmeessä he voivat päätyä tällaisiin johtopäätöksiin...?" (Näin minun täytyy kysyä, ellen halua asettaa heitä epäilyksenalaiseksi siitä, että heitä ohjaakin vain populismi, vallanhalu ja muut sen kaltaiset "alhaiset" asiat.)

Eli kun arkkipiispa Kari Mäkinen mediassa toteaa jotain, niin haluan päästä sen ajattelun juurille, josta tämä kaikki lähtee liikkeelle. Mikä ja missä oli se dominopalikka, joka ensimmäisenä kaatui saaden aikaan koko palikkajonon kaatumisen? (Esimerkkinä tästä vaikkapa ns. homoliittokeskustelussa käytetty "rakkauden argumentti" ja sen perustelut.)

Toisaalta minua kiinnostaa erityisesti "omissa piireissäni" (ks. edellä!) jatkuvasti esille tuleva hesalaisen yliopistoteologian tietynlainen maine, joka tietenkin näkyy yllä mainituissa ennakkoluuloissa, ja joka saa aikaan yllättävän irrationaalisia reaktioita terologian opiskelua kohtaan sinänsä hyvin korkeastikin oppineissa henkilöissä. Onko todellakin näin?

Ja vastaan lyhyesti: on ja ei. En nimittäin epäile hetkeäkään (esim. eksegetiikassa), etteikö hesalainen yliopistoteologia ole ihan riittävän vahvaa myrkkyä sekoittamaan jonkun parikymppisen kirkasotsaisen seurakuntanuoren pään. Mutta eikö olekin niin (ja nyt en mitenkään puolustele em. kaltaista eksegetiikkaa), että ylipäätään mitä hyvänsä tiedettä opiskeleva ihminen on vaaravyöhykkeessä tässä jälkikristillisessä maailmassa? Vai kuvitteliko joku Hankkenilla opiskeleva edustavansa sillä jollain tavalla "kristillisiä arvoja"? Tai kuvitteleeko joku OKL:ssa opiskeleva olevansa jotenkin "omiensa joukossa"?

Tosiasia on, että uskoamme koetellaan tässä maailmassa ihan riittävästi, olitpa minkä hyvänsä alan ihminen. Myönnän avoimesti, että raamatullinen maailmankuvani on hyvin johanneslainen: "koko maailma on pahan vallassa" (1.Joh. 5:19), enkä mitenkään häpeile tunnustaa (ja tarvittaessa avata sitä lisää). Otan (edelleenkin) Raamatun Jumalan ilmoituksena ihmiskunnalle ja tältä pohjalta hyväksyn sen esille tuoman hyvin radikaalin todellisuuden käsityksen. Se kun ei sovi sen enempää sosiaali- kuin ihmistieteisiinkään.

Toisaalta vaikuttaa siltä, kuin tämä viimeinen dinosauruskin (viimeinkin) joutuu taipumaan muutoksen tuulien edessä eli Hesassakin voi aistia jotain esimakua muutoksen tuulista teologiassa. Mielenkiintoista on, että moni asia näyttää muuttuvan pelkästään ajan myötä (mikä herättää tietysti kysymyksen kaikenlaisten muutosstrategioiden tarpeellisuudesta), niin että jopa hesalainen räisäsläinen eksegetiikkakin voidaan todeta vanhentuneeksi. (Hyvänä - en sano, että parhaana - esimerkkinä tästä esim. tämä.)

Viimeisenä (mutta ei suinkaan vähäisimpänä) motiivinani teologian opiskeluun voisin mainita sen puhtaasti missionaarisen aspektin, jonka perimmäisen idean voisi kiteyttää ilmaisuihin "seurakunnanistutusprojekti teologisessa tiedekunnassa" tai "samanhenkisten verkoston rakentaminen teologisessa". ("Samanhenkisyys" tässä ei tarkoita välttämättä kaikissa opillisissa kysymyksissä samalla tavoin ajattelemista.)

Entä millaisia kokemuksia minulla itselläni on ollut?

Opiskelusta itsestään pääasiassa hyviä. Toisaalta anti on ollut juuri sitä, mitä ounastelinkin sen olevan. (esim. eksegetiikan räisäsläisyys ja systemaattisen teologian tunnustuksellisuus.) Toisaalta käytännöllisen teologian puolella (erityisesti kirkkososiologiassa ja missiologiassa) on tullut eteen positiivisia yllätyksiä, kun eräät käsittelemämme teemat ovat liittyneet vaikkapa helluntailais-karismaattisiin uusiin seurakuntiin Pietarissa tai täällä kotimaassa.

Samanlainen ilmiö näkyy myös opiskelijoiden piirissä, jossa - yllättävää kyllä - moni uudempi kristillinen yhteisö näyttää olevan sangen hyvin edustettuna. (Mikä jo sinänsä näyttää herättäneen pahaa verta joissain vanhoihin juoksuhautoihin juuttuneissa.)

Otaksumani mukaan opiskelijoita voitaisiin jakaa karkeasti kolmeen ryhmään (vaikka varmasti muunkinlaisia jaotteluja voisi käyttää):
- etsijöihin, joiden motivaatio nousee elämän sisällön ja vastausten etsimisestä teologian opiskelusta ja joilla omat tarpeet ovat lähimpänä liittyen esim. uskonnolliseen etsintään sinänsä sekä oman kutsumuksen löytämiseen
- pragmaatikkoihin, jotka yleensä ottavat opiskelun sangen "ammattimaisesti" (jolloin teologia on vain yksi tieteenala muiden joukossa) ja jotka näyttävät suhtautuvan moniin ns. kehällisiin seikkoihin sangen suurpiirteisesti
- kyynikkoihin, joilla saattaa jo olla takanaan (ehkä hyvinkin kiihkeä) kirkasotsaisuuden ja ehdottoman oikeaoppisuuden aika, mutta jotka nykyään eivät juurikaan vaivaa päätään oikeastaan millään (paitsi opintopisteiden karttumisella)

(Kuten sanottu, muunkinlaista jakoa voisi harrastaa, mutta tämä on niistä ehkä niitä kaikkein lempeimpiä.)

Jos mietin, mitä itselleni sitten on tapahtunut, niin voin sanoa periaatteessa tapahtuneen täsmälleen saman asian, kuin mitä on tapahtunut aina ennenkin teologian (tai periaatteessa minkä muun hyvänsä) opiskelun merkeissä. Ajattelutapani on kehittynyt, katsomukseni on avartunut ja olen saanut uusia näkökulmia. Voisin sanoa omien tavoitteitteni ainakin suurelta osin täyttyneen. Kyse on kuitenkin paljon enemmästä kuin vain jostain "oppimisesta".

Sen, toteutuvatko omalla kohdallani pelot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa opiskelusta, jätän muiden arvioitavaksi.

Entä mitä neuvoja haluan antaa muille tai teologian opiskelua suunnitteleville? Teologia on, sanontaa lainatakseni, "hyvä renki, mutta huono isäntä". Emme tieteellisellä tutkimuksella (emme etenkään, kun se toivon mukaan kehittyy koko ajan) pysty tyhjentävästi selittämään Jumalaa. Sama pätee Hänen ilmoitukseensa, joka itse kertoo itsestään, ettei sitä kykenee kukaan oikein ymmärtämään tai oikein muille selittämään muuten kuin Pyhän Hengen kautta. Tämä kaikki sanottuna opintojen ollessa vielä pahasti kesken...

Mutta jos mennään ihan käytännölliselle tasolle ja ajatellaan teologian opiskelua tai sen opetusta esim. kotiseurakuntien (tai muun vastaavan "orgaanisen" seurakuntaliikkeen piirissä), niin siitä voisin kyllä hyvinkin sanoa muutaman sanasen.

Mutta se onkin sitten jo ihan toinen juttu.