Johannes, kaste ja Jeesus

Eräs kristityn elämän tärkeimpiä taitoja  on osata kuolla.

Jokainen hengellisen työn tekijä, mies tai nainen, nuori tai yleensä jo vanhempi, joutuu kokemaan joskus saman minkä Johannes Kastaja koki. Näin inhimillisesti ajatellen (ja käyttäen kulttuurisesti länsimaista ilmaisua) Johanneksella oli menestyvä palvelutyö "valmistaa tietä tulevalle Messiaalle" ja relevantti tuote nimeltä "Johanneksen kaste parannukseksi ja syntien anteeksisaamiseksi", joka toimi motivoituneen avustajajoukon tuella juutalaisessa kansallismaisemassa Jordanin rannalla. Tämä palvelutyö keräsi jatkuvasti suuria massoja piiriinsä ja sen uusi, käytännön teologinen innovaatio "parannuksen kaste" oli suosittu. Tieto tästä toiminnasta levisi ja ihmisiä tuli pitkienkin matkojen päästä tämän ministryn piiriin kuuntelemaan sytyttävää julistusta ja saamaan apua omaan hengelliseen elämäänsä, jopa niin että paikallisen tuomiokapitulin herrat alkoivat kiinnostua tästä uudesta liikehdinnästä.

Sitten eräänä päivänä, kun tuhansittain ihmisiä oli jo kastettu tämän palvelutyön toimesta, kasteelle saapui Johanneksen sukulainen Jeesus Nasaretista, jonka Johannes hyvin tunsi ja josta hän itse asiassa todisti tämän olevan koko homman ydin eli tuleva Messias. Nyt tämä henkilö itse saapuu pyytämään kastetta, mikä kaikesta päätellen oli jotain täysin päinvastaista kuin mitä Johannes odotti. Johanneksen kastehan oli parannuksen kaste, joka toimitettiin, kun kastettava tunnusti syntinsä. No mihin Messias parannusta olisi tarvinnut? ajatteli varmaan Johannes.

Jeesuksen itsensä (ja Hänen palvelutyönsä) kannalta tuo kaste oli kuitenkin ensiarvoisen tärkeä. Näin tehdessään Hän nimittäin samaistui julkisesti tuohon kansaan, joka oli tehnyt syntiä ja oli parannuksen teon tarpeessa. Jeesus Messiaana oli tullut maailmaan nimenomaan ihmisten syntien tähden. Jos Jeesus ei olisi näin tehnyt, Hän olisi kaikkien silmissä samaistunut siihen uskonnolliseen eliittiin, joka parannusta ei omasta mielestään tarvinnut. Ei tämän jälkeen olisi tarvittu mitään ristinkuolemaa, mutta eipä olisi ollut ylösnousemustakaan.

Nyt Jeesuksen kohdalla alkoi tie Golgatalle, jossa Hän sovitti koko maailman synnit, mutta sitä seurasi myös ylösnousemus ja korottaminen.

Jeesus kasteelle menollaan myös muutti kasteen merkityksen radikaalisti ja lopullisesti. Tämän jälkeen oli turha enää kastaa ketään "parannuksen kasteella" toiveena saada synnit anteeksi tulevalta Messiaalta. Messias oli nyt tullut ja tästä eteenpäin jokainen kastaminen tämän Messiaan nimeen merkitsi samaistumista Häneen; Hänen kärsimiseensä, kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Kyse on yhteenkasvamisesta yhteen Vapahtajan kanssa, mikä merkitsi täysin uutta elämää, koska tämä mahdollisti Pyhän Hengen läsnäolon ja vaikutuksen jokaisen kristityn elämässä.

Johannekselle itselleen tämä merkitsi palvelutyön päättymistä ja tämä on evankeliumeista selvästi luettavissa. Toiminta hiipui, väkijoukot vähenivät ja monet Johanneksen opetuslapsista liittyivät Jeesuksen seuraajiin. Kun jotkut Johanneksen opetuslapset valittivat tästä tilanteesta - "... kaikki menevät Hänen luokseen." (Joh. 3:26) - Johannes oli vain vastannut: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä". Siinä oli oman kokemuksen kautta opittu kuolemisen taito. Jeesus itse kutsui Johannesta, sukulaismiestään, "suurimmaksi naisista syntyneiden joukossa".

Kutsumuksesta

Lahjat ja luonne eivät ole samoja asioita. Lahjat tulevat Pyhältä Hengeltä armosta. Niinpä niiden kohdalla useinkin tulee mieleen ajatus, ehkä jopa ääneen lausumaton moite Lahjojen Antajalle: "mitäs olet mennyt tekemään...?", kun katsellaan lahjojen käyttäjää.

Luonne taas työstetään monissa ahjoissa, niinkuin vanha kansa sanoo osuvasti. Ahjon tuli kuumentaa ja polttaa pois sellaista kuonaa, jota jälkeenpäin voi vain ihmetellä. Luonne hioutuu monen vaiheen kautta Kristuksen kaltaiseen muotoon, eikä se kenenkään kohdalla ole helppoa - ei etenkään silloin kun Herra käyttää siihen omia läheisiämme.

Usein kuulee sanottavan, "voitelu ei takaa virheettömyyttä", mikä onkin totta, vaikka sitä joskus käytetäänkin jonkun Jumalan miehen töppäilyjen, laiminlyöntien ja suoranaisten väärinkäytösten  vähättelynä ja peittelynä. Liian harvoin meidän kristittyjen keskuudessa tapahtuu oikeaa asioiden koettelemista. Tämä on harmillista, paitsi meille seurakuntaruumiin jäseninä, niin ennen kaikkea näille valtakunnan vastuullisille itselleen, sillä sitä suurempana yllätyksenä meille tulee meidän palvelutyömme koettelu tulessa.

Kutsumuksessa on monenlaisia asteita. Puhun nyt omasta kokemuksestani. Alussa kutsumus näyttäytyy tehtävänä; "pitää tehdä jotakin... on kiire, maailma hukkuu". Kutsumus ikäänkuin pukeutuu tehtäväksi ja alkaa käyttämään papinpaitaa ja sokeripalaa. Seuraavaksi kutsumus muuttuu vastuiksi, taakaksi ja huolenkantamiseksi muiden sieluista ja valtakunnan työstä. "Kaiken muun lisäksi on ollut jokapäiväistä tungosta luonani, huiolta kaikista seurakunnista" (2.Kor. 11:28) Lopulta kutsumuksesta jää jäljelle armolahja, armoitus olla jotain, jota tulee käyttää sen uskonmäärän mukaan mitä itsellä on.

Mutta ei se tähän jää. Kutsumuksen kova ydin löytyy lopulta siitä, miksi ja millaiseksi minut on luotu, nähty ja valmistettu jo ennen aikojen alkua. Minun koko elämäni kutsumusksena on palvella Jumalaa. Yleensä kutsumuksen tässä vaiheessa (enkä nyt väitä itse vielä päässeeni tähän vaiheeseen) kutsutun huomio on niin siirtynyt Kutsujaan itseensä, pois viroista, urista ja lahjoista, että hän alkaa heijastaa Kristuksen kaltaisuutta itsestään. (Useimmiten tämä myös tapahtuu huomaamattaan.)

Jokainen näistä kutsumuksen asteesta on myös samalla seula, jonka läpi mentäessä Hän karsii, riisuu ja kuolettaa pois jotain ihmisestä. Kuolla omille unelmilleen, urahaaveilleen, agendoilleen ja missioilleen, niin että on vain Kristus. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta Kristuksessa mahdollista ja suloista.

Uudelleenarviointia

Lueskelin juuri uusimmasta Perustasta engl. fil.tri Richard Harveyn esittelemistä nykypäivän messiaanisen juutalaisuuden typologioista. Menemättä sen enempää itse artikkeliin (tai kysymykseen sinänsä) tekee mieleni nostaa esille pari mielenkiintoista huomiota.
------------

Harveyn mukaan messiaaninen juutalaisuus ammentaa sekä juutalaisista että kristillisistä teologisista perinteistä ja on prosessissa, joka johtaa sen oman aseman määrittelyyn. "Se alkaa puhua oman ´sisäisen äänensä´ kanssa. Sen autenttisuusvaatimus tunnustetaan vasta sitten, kun se reagoi tehokkaasti näiden kahden suurimman perinteen ääniin, joiden parissa se peräänkuuluttaa tulemistaan kuulluksi." (4/2015, s. 404)

Tämä sattui mukavasti itseeni, kun ajattelin suomalaista kotiseurakuntaliikettä (kansainvälisestä puhumattakaan). Näinhän mekin joudumme miettimään omaa sijoittumistamme niin suhteessa juutalaisuuteen kuin kristilliseen traditioon. Sisällytän tähän viime mainittuun historialliset kirkkokunnat ja perinteiset herätysliikkeet. Omaa suhdettaan näihin kahteen nähden joutuu itse asiassa miettimään jokainen uusi verso Herran viinitarhassa; miten se arvioi isien uskoa ja menneiden sukupolvien perintöä suhteessa siihen uuteen viiniin, jota se väittää omaavansa?

Niinpä niidenkin (ja etten sanoisi "meidänkin"!) autenttisuus tunnustetaan vasta sitten, kun ne reflektoivat suhteessa muihin kristillisiin yhteisöihin. Ehkä meidänkin nykyisessä tilanteessamme länsimaissa on hyvä erottaa toisistaan kristinusko ja erityisesti kirkolliset herätysliikkeet denominaatioiden aikana ja nyt, niiden jälkeisenä aikana? Tähän rinnalle on hyvä ottaa kanadalaisen systemaattisen teologin Douglas Hallin käyttämä termi "Christendom" (suom,. kristikunta-aika) ja sen jälkeinen jälkikristillinen aika.

Moni kirkollinen herätysliike on herännyt siihen uuteen todellisuuteen, joka on seurausta siitä, että denominaatio itse (tässä tapauksessa erityisesti evankelisluterilainen kirkko) on radikaalisti muuttunut. Tämän seurauksena niiden asema on entisestään vaikeutunut kirkon sisällä. Koko 2000-luku on tähän asti ollut niiden selviytymistaistelua ilmapiirin muuttuessa entistäkin epäsuotuisammaksi niitä kohtaan. Kirkon ulkopuolisille liikkeille ja yhteisöille tämä merkitsee itse kirkon muuttumista entistä selvemmin lähetyskentäksi.
------------

Toinen mielenkiintoinen poiminta liittyy uuden yhteisön tai liikkeen "helppouteen" etsiä uskonsa alkuperäisiä juuria. Harvey esittelee Gershon Nerelin teologiaa ja siteeraa häntä: "Se tosiasia, ettei Jeesukseen uskovien juutalaisten seurakunnilla ole kahden vuosituhannen traditiota [kursivointi on G.N:n], auttaa heitä löytämään helposti sillan heidän itsensä ja ensimmäisen vuosisadan mallin mukaisten Jeesukseen uskovien, UT:ssa kuvailtujen juutalaisten välillä.". (s. 409)

Onko uudella yhteisöllä ikäänkuin luonnollinen lapsen oikeus ohittaa menneet kaksi vuosituhatta ja suhteuttaa itsensä suoraan UT:n yhteisölliseen Jeesus-uskoon? "Lapsen oikeudella" tässä tarkoitan jokaisen oikean lapsen epäämätöntä oikeutta suoraan yhteyteen Isänsä kanssa, ilman välikäsiä, hierarkkioita, ehdollistamisia tms. En sulje pois hengellisen vanhemmuuden, ohjauksen ja opetuksen merkitystä ja roolia. Tarkoitan vain suoraa yhteyttä Häneen, joka on inspiroinut tuon kaiken muunkin - tai ainakin osan siitä.

Kirkollisen koulutuksen konkurssi

Keskustelin jokin aika sitten erään pastorin kanssa kirkkojen työntekijäkoulutuksesta. Olimme molemmat samaa mieltä siitä, että kovin vähälle huomiolle on jäänyt itse varustaminen hengelliseen työhön. Monia oppilaitoksia kiinnostaa enemmän jonkin muodollisen pätevyyden lupaaminen tai jatko-opintokelpoisuuden takaaminen ulkomaille, kuin opetuslapseuttamiseen ja mentorointiin perustuva varustaminen käytännön työhön.

Muutoksia näyttää olevan nyt käynnissä myös kirkon nuorisotyön koulutuksen kohdalla. 1990-luvun alkupuolella kovalla tohinalla ilmoille väännetty ammattikorkeakoulujärjestelmä sai Diakonia-ammattikorkeakoulussa (Diak) oman kirkollisen versionsa v. 1996. Ammattikorkeakoulun ideanahan on tuottaa yhtä aikaa työelämälähtöistä ja korkeakoulutasoista koulutusta. Niinpä kirkon diakonaattiin jollain tavalla lukeutuva nuorisotyön koulutuskin sai itselleen sosiaalityön siivet.

Jo 1990-luvun lopulla oli havaittavissa hengellisen työn kannalta oleellisen tärkeän raamattuopetuksen väheneminen Diakin opintokokonaisuuksissa kun opetussuunnitelmaa verrattiin aiempaan (laajennetun piispainkokouksen hyväksymään) nuorisotyökoulutuksen opetussuunnitelmaan. Virallisesti puhuttiin hienosti "kontekstualisoinnista" ja siitä miten enää ei ns. "raamattuaiheita" käsiteltykään omana blokkinaan, vaan ne oli hienosti "integroitu" sisään opintokokonaisuuksiin. Oli miten oli, tosiasia oli se, että raamattuopetuksen määrä väheni huimasti. Tiedän tästä kannetun aiheellista huolta ainakin joissain Diakin yksiköissä. 

Ensi vuoden alusta sekä Kauniaisten että Järvenpään Diakin yksiköt lakkautetaan, mikä on entisestään lisännyt huolta kirkon nuorisotyön koulutuksen tulevaisuudesta. Alan ammattilaistenkin näkemyksen mukaan koulutuksen kristillinen pintakerros ohenee entisestään, koska oppilaitoksella ei ole enää mitään erityistä teologista tai edes kristillistä leimaa. Näin toteaa Diakin Kauniaisten yksikön entinen lehtori ja koulutuspäällikkö Lauri Vartiainen Uusi tie-lehden haastattelussa (nro 33, s. 2). Vastaavasti sosiaalialan koulutus Diakin puitteissa vahvistuu, kun valtaosa opiskelijoista valmistuu johonkin muuhun kuin kirkolliseen ammattiin (esim. sosionomi, sairaanhoitaja, terveydenhoitaja, medianomi tai viittomakielentulkki).

Vartiainen toteaa yleisestä kehityksestä, että "kun puhutaan hengellisestä työstä ja kutsumustyöstä, se ei ole hyvä merkki". Mutta mikä sitten voisi antaa eväitä oman kutsumuksen toteuttamiseen hengellisessä työssä?

Kirkollisilla herätysliikejärjestöillä olisi nyt elämänsä tilaisuus panostaa yhteistuumin sellaiseen opetuslapseuttamiseen ja mentorointiin perustuvaan koulutukseen, mikä ei välttämättä anna mitään muodollista pätevyyttä tai muuta maallista hyvää, mutta joka vahvistaisi henkilön kutsumustietoisuutta ja valmistaisi tulevaisuuden tienraivaajia ja pioneereja, jotka kykenevät kantamaan hengellisen työn kuormaa vaikeissakin olosuhteissa.

Tässä yhteydessä on muuten turha lähteä esittelemään eri skenaarioita kirkon kehityksestä tulevaisuudessa, mutta sanotaan, että vaikea aika vaatii kovia neuvoja. Tutkimusten mukaan organisaatio, joka pärjää parhaiten dynaamisessa, muuttuvassa ja epävakaassa toimintaympäristössä on luonteeltaan orgaaninen, mukautumiskykyinen ja joustava. Se on verkostomainen, hajautettu ja projektiluonteinen. Sen johtamistapa on enemmän sitouttava ja osallistava kuin hierarkkinen ja käskyttävä. Muuttuva uskonnollinen kenttä tulee jatkossa entistä enemmän haastamaan ne yhteisölliset rakenteet, jotka nyt vielä ovat käytössä. 

Meidän ei kuitenkaan tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, vaan seurata tässä kohtaa vain apostoli Paavalin tapaa toimia. Kun hän tapasi kiertävän palvelutoimensa matkoilla lupaavia nuoria kykyjä, hän otti heidät mukaansa matkoilleen ja työnsä ohessa koulutti heitä siinä. UT:n malli uusien työntekijöiden varustamisesta valtakunnan työhön painottaa esimerkin kautta tapahtuvaa käytännön työssä oppimista ja on lähempänä oppisopimuskoulutusta kuin akateemista tutkijakoulutusta. Meidän on syytä ottaa vakavasti UT:n ohjeet tässäkin kohtaa.

Osaisimmeko me tehdä sen yhtä hyvin kuin Paavali muut apostolit?

Kiertävästä palvelutyöstä III

Mitä kiertävä palvelutyö voisi tarkoittaa meidän tilanteessamme?

Meidän on oltava realisteja tässä kohtaa. Kulttuurinen tilanteemme on hyvin erilainen kun sitä verrataan Paavalin kirjeiden aikaan. Seurakunnat olivat uusia ja täynnä intoa todistaa Kristuksen muuttavasta voimasta. Niiden aika ei mennyt kristillisen perinnekulttuurin vaalimiseen tai saavutetuista eduista kiinnipitämiseen. Päinvastoin, kaikki kristinuskossa katsoi tuolloin ikään kuin eteenpäin; lähetyskäskyn täyttämiseen oli vasta ryhdytty.

Jotain yhteistäkin oli; seurakunnan rakentaminen oli ja on edelleen tavoitteenamme. "Kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa."

Oli kirkkohistorian todistus länsimaissa millaista hyvänsä, niin tosiasia on se, että kaikki nämä Paavalin mainitsemat palveluvirat ovat aina vaikuttaneet Kristuksen seurakuntaruumiissa. Ns. virallinen kirkko ei suinkaan aina ole näitä sen enempää tunnistanut kuin tunnustanutkaan. Erityisesti apostolisuus on radikaalin tienraivaajan luonteensa takia usein tuottanut päänvaivaa järjestäytyneelle uskonnonharjoitukselle.

Omaa aikaamme ajatellen mielestäni aiheellinen kysymys on, ovatko nämä palveluvirat nyt sitten jotenkin erityisellä tavalla aktivoituneet? Näkyykö aikamme kulttuurisen murroksen vaikutus tässä? Vai onko kyseessä jonkinlainen lopun ajallinen seurakunnan ennalleen asettaminen? Jos minulta kysytään, niin totean molempien olevan varmasti totta. (Lisäksi on kuitenkin hyvä muistuttaa, että em. "kulttuurinen murros" on puhtaasti länsimaisen maailman juttu, eivätkä miljoonat kotiseurakuntakristityt Kiinassa ole koskaan kuulleet halaistua sanaa mistään postmodernismista.)


Tiivistetysti

Mutta jos koko juttu pitäisi kiteyttää yhteen sanaan, niin se olisi Paavalin Ef. 4:12:ssa käyttämä substantiivi ho katartismos, varustaminen, valmistaminen. Verbi katartidzoo merkitsee (esim. verkkojen) kuntoonlaittamista ja korjaamista (ks. Mark. 1:19), mutta myös (kuvainnollisesti puhuen) entiselleen, alkuperäiseen järjestykseen palauttamista (ks. 1.Kor. 1:10, 1.Tess. 3:10 ja Gal. 6:1) sekä valmistamista mitä erilaisimmin vivahtein (ks. 1.Piet. 5:10, Hepr. 11:3, 13:21, Room. 9:22, 2.Kor. 13:11).


Entä mitä se olisi käytännössä?

Neil Cole on todennut osuvasti nyt olevan aika laskea rimaa alas sen suhteen, mitä me kutsumme seurakunnaksi ja toisaalta nostaa rimaa ylös sen suhteen, ketä me kutsumme opetuslapseksi.


Tämä johtaa meidät kahdenlaisen identiteettikysymyksen juurille:

- kuka ja millainen on kristitty?
- on tärkeää huomata, että Apt. 11:26:n mukaan ennen kuin Jeesuksen seuraajia alettiin Antiokiassa kutsua kristityiksi (koineekreikaksi) tai messiaanisiksi (hepreaksi), heillä oli kutsumanimi "opetuslapsi, oppilas" (kr. ho matheetees, hepr. talmid)

- mikä ja millainen on seurakunta?
- ajatellaanpa vaikka Paavalin ohjetta korinttilaisten kokoontumiseen 1.Kor. 14:26:ssa; mitä sitten, jos tässä mainitut asiat tapahtuvat siinä pienryhmässä, solussa, raamiksessa tai rukouspiirissä, jonka koet jopa omaksi hengelliseksi kodiksesi?
- eikö silloin olekin kyse seurakunnan yhteentulemisesta?


Lisäksi

Kolmantena teemana lisäisin tähän vielä kristityn varustamisen aidolla kutsumustietoisuudella: kuka saa, voi ja osaa puhua Jumalasta, ellei Hänen opetuslapsensa? Tämä edellyttää usein (tai lähes tulkoon aina) vanhoista rakenteista, vääristä malleista ja ajattelutavoista vapautumista. Se, jos mikä juuri onkin seurakuntaruumiin ennalleen asettamista.

Kiertävästä palvelutyöstä II

Mikä sitten on kiertävän palvelutyön rooli?

Eräs orgaanisessa kotiseurakuntaliikkeessä mukanaoleva kaveri totesi pari päivää sitten, että jutellessaan ns. tavallisen kirkossakävijän kanssa Jumalasta ja Raamatusta nämä eivät ole kovinkaan halukkaita jakamaan asioita kanssasi. Kuitenkin nämä samat ihmiset voivat puhua kanssasi jääkiekosta, säästä ja päivänpolitiikasta tuntitolkulla! (No, ehkä Kalevan kisat ovatkin heistä mielenkiintoisemmat kuin kirkossakäynti?) Suurin syy tähän tilanteeseen on hänen mukaansa se, että heille on opetettu, että papit, pastorit ja saarnaajat ovat oikeat ihmiset puhumaan Jumalasta. (Onhan heidät oikein koulutettu toimimaan "uskonnon ammattilaisina"!)

Kiertävän palvelutyön idea on Ef. 4:11-16:n mukaan juuri tämän vallitsevan paradigman purkaminen. Neil Colea lainaten, on aika siirtyä hyvin koulutettujen pastorien ajasta hyvin varustettujen Kristuksen ruumiin jäsenten aikaan. Ehkä juuri tästä syystä tätä ajatusta kiertävästä palvelutyöstä niin paljon vastustetaan?

Paavali puhuu kiertävän palvelutyön ideasta laajasti em. kohdassa, jossa hän hyvin mielenkiintoisella tavalla Hengen lahjoista puhuessaan (v. 7) sivuuttaa kokonaan sekä yleiset armolahjaluettelot (esim. 1.Kor. ja Room. 12. luvuissa esitellyt) että sen uusitestamentillisen seurakunnan virkarakenteen, joka tulee esille myöhäisemmissä pastoraalikirjeissä, mutta myös vankeusajan Filippiläiskirjeen osoitteessa kuin myös itse Apostolien teoissa.

Nyt Paavali sensijaan nostaa esille viisi palveluvirkaa (apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat), jotka hän nimeää Kristuksen lahjoiksi omalle seurakunnalleen. Paavali tuo myös esille Kristuksen tarkoituksen näiden kiertävien palveluvirkojen kohdalla; seurakuntaruumiin jäsenten varustamisen palvelutyöhön ja sellaiseen hengelliseen kasvuun, jossa tavoitteena on jokaisen kristityn hengellinen täysi-ikäisyys. Näin ollen esim. kiertävän evankelistan tehtävänä ei olekaan ensisijaisesti evankelioida jotain paikkakuntaa, vaan sen paikkakunnan kristittyjen varustaminen evankeliointiin. (Hän voi toki tehdä sitä ja hyvä on, että niin tekeekin, koska raamatullinen oppiminen perustuu vahvasti mallioppimiseen.)

Lopuksi on myös hyvä huomata Paavalin tekstistä nouseva eskatologinen jännite: kiertävän palvelutyön tavoitteena on se, että me lopulta kaikki Herran omat pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa. Ajattelen tällä olevan yhteys siihen, mitä Paavali myöhemmin kirjeen 5. luvun lopulla puhuu Herran pyhittävästä työstä saadakseen eteensä seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä.

Kiertävästä palvelutyöstä I

Hengellinen työ paikallisen seurakunnan tasolla ilman laajempaa kiertävää palvelutyötä ei menesty. Tämä siitä syystä, että siltä puuttuu silloin edellytykset todelliselle kasvulle, niin sisällöllisesti ja laadullisesti (so. hengellisesti) kuin lukumääräisestikin tai muuten laajentuen. Me löydämme tämän kuvion UT:sta hyvin selvästi; Paavali puhuu tästä Ef. 4. luvussa ja Apostolien teoissa on kuvattu tämän apostolisen työn tapahtuminen käytännössä.






Toisaalta kiertävän palvelutyön ja paikallisen seurakunnan hengellisen vanhemmuuden välillä vallitsee tietty jännite, joka on vain hyväksyttävä. Silloin tämä tilanne kääntyy vahvuudeksi, sillä kiertävä palvelutyö on luonteeltaan palvelevaa ja varustavaa, seurakunnallinen vanhemmuus taas on luonteeltaan enemmän sielunhoidollista, jopa seurakuntakuria käyttävää.




Näiden kahden työn välinen jännite tulee esille myös siinä, miten seurakunnallinen vanhemmuus ja diakonia pyrkivät huolehtimaan seurakuntaruumiin jäsenten hyvinvoinnista ja kasvusta, kun taas kiertävä (erityisesti apostolinen) palvelutyö pyrkii laajentumaan ja etsimään uusia alueita ja kohderyhmiä, joille välittää evankeliumia Kristuksesta. Se myös pyrkii varustamaan seurakuntaruumiin jäseniä tämän lähetyskäskyn toteuttamiseen.




Räikeimmillään vastakkainasettelu voi siis ilmetä seurakunnassa ylläpidetyn kristityn "lintukoto"-vaiheen ja radikaaliin evankeliointiin haastamisen välillä. Jumalan valtakunnan kokonaistilanteen kannalta molemmille on paikkansa ja aikansa, mutta miten toteuttaa tämä käytännössä niin, että sekä uskovan hengellinen kasvu että evankeliumin työn eteenpäinmeno eivät kumpikaan kärsi, edellyttää taitoa ja viisautta.





Monet pitävät esim. kotiseurakuntamallia sinänsä ok juttuna, mutta kaipaavat jonkinlaista (esim. kirkkokunnallista) "ylärakennetta" sille lisäksi. Muuten sitä pidetään "villinä" ja "epämääräisenä". UT ei kuitenkaan tällaista tunne, vaan esim. piispat (kr. episkopos eli kaitsijat) ovat alunperin olleet "vain" paikallisseurakunnan vanhimpia. Näin olisi Jumalan tarkoitus olla edelleen seurakunnassa. Jos nimittäin väännämme paikallisseurakunnalle jonkin hierarkkisen ylärakenteen, teemme sille samalla sen kasvua rajoittavan "kukkaruukun". (Itse asiassa suurin osa länsimaisen, institutionalisoituneen kristillisyyden historiasta todistaa juuri tätä.)






UT:n seurakuntamallissa kiertävä palvelutyö on kuitenkin tarkoitettu olemaan tällainen "ylärakenne", jos tätä termiä ja asetelmaa halutaan käyttää. (Ehkä länsimaisen kristityn on helpompi ymmärtää näitä asioita hierarkkisina laatikko-organisaatioina kuvattuna, kuin vaikkapa versomaisena verkostona?) Sen ei kuitenkaan ole tarkoitus olla mikään hierarkkinen käskyvaltasuhde, vaan palveleva ja varustava paikallisseurakunnan uskovien hengelliseksi kasvuksi. Tämä on se käytännöllinen näkökulma, josta käsin meidän tulisi UT:n kirjeitä lukea ja tulkita. (Niinpä esim. ns. pastoraalikirjeet ovat luonteeltaan enemmänkin apostolisen työn ohjeistusta.)






Jos ajatellaan seurakuntaa ruumiina, niin tärkein läksy uuden liiton uskovalle on opetella elämään ruumiin jäsenenä. Kiertävää palvelutyötä ajatellen tämä tarkoittaa omistautumista sille tehtävälle, että opetetaan ruumiin jäsenet elämään pään alaisuudessa, joka on Kristus itse. Paikallinen seurakunta on Kristukseen keskittynyt ryhmä uskovia, jonka kokoontumisia ja elämää Kristus itse Pyhän Henkensä kautta ohjaa.

Eläminen ruumiin jäsenenä

Johdannoksi 

Pidin eilen kotiseurakuntaväen kesäjuhlassa raamattuopetuksen aiheesta "Seurakunta Kristuksen ruumiina". En vähimmässäkään määrin kuvittele pitäneeni mitään tyhjentävää ja kaiken kattavaa esitystä aiheesta, vaan ajattelen psalminkirjoittajan tavoin tämän teeman ymmärtämisen edellyttävän (ainakin) kahta asiaa, joista ensimmäinen on sen eläminen todeksi käytännössä. Valtaosa (elleivät peräti kaikki) Raamatun totuuksista avautuvat ihmiselle vain käytännössä todeksi elämisen kautta. Uskonelämä on elämistä ruumiin jäsenenä, eikä se rajoitu vain yhteisiin kokoontumisiimme. Toinen seikka, mikä oleellisesti liittyy tähän, on Jumalan sanan mietiskely (ja nyt tässä kohtaa tähän teemaan liittyen). "Minä mietiskelen sinun asetuksiasi ja tarkkailen sinun teitäsi" (Ps. 119:15). Jeesus on asettanut seurakuntaansa, joka on Hänen ruumiinsa, tietyt lainalaisuudet ja periaatteet, joiden mukaan meidän tulee elää ruumiin jäseninä.


Mistä tämä ajatus on peräisin?

Kun me katsomme Raamatun ilmoitusta, niin huomaamme, ettemme löydä ajatusta seurakunnasta Hänen ruumiinaan mistään VT:sta. Kyse on täydellisesti uuteen liittoon kuuluvasta syvällisestä totuudesta, joka Paavalille ilmoitettiin ilmestyksen kautta (Ef. 3:5-6). Jeesuskaan ei julkisen toimintansa aikoina juurikaan viittaa tähän, koska se niin oleellisesti liittyy Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa, kuten Room. 6. luvusta käy ilmi. (Tosin Jeesus Joh. 12:32:ssa puhuu syvällisesti siitä, miten Hän, kun Hänet ylennetään, vetää kaikki luoksensa. Samoin esim. Matt. 10:40 ja Matt. 25:40 puhuvat vahvasti Jeesuksen ja Hänen omiensa syvästä yhteydestä.)

Toinen seikka, mitä tämän teeman toimiminen käytännössä edellyttää (ja mikä ei ollut todellisuutta ennen helluntaita) on Pyhän Hengen läsnäolo ja toiminta. Vasta sen tosiasian kautta, että Pyhä Henki on vuodatettu koko ihmiskunnan päälle, meidät kaikki on yhdessä ja samassa Hengessä kastettu yhdeksi ruumiiksi Kristuksessa, jolloin voimme olla yksi ruumis Hänessä. Niinkuin inhimillisessä ruumiissa, niin Kristuksen ruumiissakin Henki on se, joka tekee ruumiin eläväksi ja toimivaksi. (Ks. 1.Kor. 12:13.)

Mutta varsinaisesti me törmäämme tähän käsitteeseen Paavalilla, joka kirjeissään kehittelee tätä teemaa eteenpäin. Itse asiassa Paavali törmää tähän ajatukseen jo ennen uskoontuloaan, kun Jeesus ilmestyy hänelle Damaskoon vievällä tiellä ja ilmoittaa itsensä hänelle: "Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat" (Apt. 9:4-5). Kuitenkin "vasta" 1.Kor. 12:12 on se kohta koko UT:ssa, jonka asetamme keskiöön puhuessamme seurakunnasta Kristuksen ruumiina. Tämä on ehkä koko UT:n tärkein kuva seurakunnasta: seurakunta on Kristuksen ruumis, jossa on erilaisia jäseniä, joilla jokaisella on oma tehtävänsä. Pyhä Henki on se uusi elämäntodellisuus, joka tämän kaiken vaikuttaa.

Tämä Paavalin ahkerasti käyttämä kuva yhteisöstä orgaanisena kokonaisuutena ei ollut antiikin maailmassa mikään uusi juttu, vaan sitä käyttivät monet antiikin ajan filosofit kuvaamaan jonkin organisaation tai yhteisön toimimista. Valtiosta, kaupungista tai perheyhteisöstä saatettiin puhua eräänlaisena "sosiaalisena ruumiina", joskin vain avioliiton ja perheen kohdalla tuo kuva tulee kyllin lähelle seurakunnan olemusta. (Ks. myös Matt. 12:46-50 ja Ef. 2:19.)


Miten Paavali kehittelee tätä ajatusta?

Kun sitten seuraamme Paavalin apostolista palvelutyötä ja luemme hänen tekstejään, niin näemme miten tämä teema kehittyy ja syvenee hänen ajattelussaan. Tähän asti hän on puhunut seurakunnasta Kristuksen ruumiina ja meistä Hänen ruumiinsa jäseninä. Roomalaiskirjeessä hän sitten vielä syventää tätä näkökulmaa todeten meidän olevan myös kukin toistemme jäseniä. (Ks. Room. 12:4-5.) Edelleen myöhemmissä vankeuskirjeissään hän korostaa Kristusta seurakunnnan päänä, johon kasvaminen on niin syvenevän uskonelämän kuin oikean palvelutyönkin edellytys. (Ks. Kol. 1:18, 2:19, Ef. 1:22-23, 4:4, 11-16, 5:23.) Hyvin usein hän liittää ajatuksen seurakunnasta Kristuksen ruumiina armolahjojen käyttöön, palveluvirkojen toimimiseen ja ylipäätään toinen toistemme palvelemiseen lahjoillamme ja kutsumuksellamme.


Mitä se on käytännössä?

Kristuksen seurakunta on siis
- ylikansallinen - on vain yksi Kristuksen ruumis, joka ei rajoitu esim. kansallisvaltion rajojen mukaan
- ylikulttuurinen - Pyhä Henki etsii kussakin kulttuurissa oman tiensä ja muotonsa, jolla kommunikoi evankeliumin relevantilla tavalla näille ihmisille
- myös paikallinen, niin että kunkin paikkakunnan uskovat (taustoistaan ja lähtökohdistaan riippumatta) muodostavat Kristuksen ruumiin paikallisena seurakuntana
- yliajallinen niin, että todellisuudessa siihen kuuluvat kaikki kaikkina aikoina eläneet pyhät

Kyseessä on uusi lopunajallinen ihmisyys, jota Vuorisaarnan tekstit hyvin ilmentävät. Tämä on myös kristityn ihmisen ensisijainen ja pääasiallinen identiteetti, olipa hänen hengellinen taustansa muuten mikä hyvänsä. Sama Henki on uudestisynnyttänyt jokaisen Jumalan lapsen ja nyt uskossa elämisessä on kyse opettelemisesta elämään saman ruumiin jäsenenä. Omalla kotipaikkakunnallani haluamme oetella elämään niin kuin mitään ihmisten asettamia raja-aitoja Jeesukseen uskovien välillä ei olisikaan.