Tapaaminen exän kanssa

Kävin hiljattain seurakunnassa, jossa olin ollut muutaman vuoden pastorina tuossa vuosituhannen alussa. Edellisestä käynnistä olikin kulunut kymmenkunta vuotta. Toki olen vuosien mittaan kuullut paljonkin huhuja, kuulumisia ja juoruja siitä, miten exällä nykyään menee. Olen yrittänyt antaa niiden jäädä omaan arvoonsa ja ajatellut molempien osapuolien elävän nyt omaa elämäänsä periaatteella "no hard fiilings".

Ensimmäinen vaikutelmani entisestä seurakunnastani (joka oli siis ollut sekä työpaikkani että hengellinen kotini) oli se, että juuri mikään ei ollut kymmenessä vuodessa muuttunut. (Enkä tiedä, oliko tämä kokemus enemmän myönteinen vai kielteinen.) Sitten pikku hiljaa aloin havannoida pieniä juttuja, jotka kertoivat siitä, miten oli asioita, jotka olivat muuttuneet. (En tietenkään väitä, että tällaisen yhden käynnin pohjalta voi tehdä mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Toisaalta entisenä pastorina asioita havainnoi tarkemmin kuin muuten, näin uskaltaisin sanoa.)

Suurin huomioni oli kuitenkin se, mitä minussa itsessäni tapahtui. Huomasin nimittäin olevani yhtä aikaa sekä tyytyväinen että helpottunut (ja tämä sanottuna ilman minkäänlaista vahingoniloa). Toisaalta olin iloinen ja tyytyväinen, että exäni oli pärjännyt hyvin ilman minua. Toisaalta olin helpottunut ja onnellinen siitä, että minulla oli ollut kylliksi sisua lähteä ja jatkaa hommia jossain muualla. Ajattelin tuossa tilanteessa, että "hyvä näin, minun näkyni on kuitenkin niin erilainen kuin täällä".

Jälkeenpäin eräs ystäväni kysyi, enkö joutunut mihinkään prosessiin tuon käyntini jälkeen. Kysymys oli terävä ja aiheellinen. Se pani pohtimaan omaa suhdettani tuohon exään ja tilanteeseen nyt. Tosiasia nimittäin oli, että en ollut missään syvissä mietteissä tuon käyntini jälkeen, en valvonut seuraavaa yötä tai prosessoinut asiaa tämän jälkeen. Asioilla on aikansa ja paikkansa, mutta sen jälkeen, kun Herra on puhunut jostain - ja tässä tapauksessa Hän puhui lähtemisestä keväällä 2004 - on ainoa vaihtoehto totella.

En yritäkään uskotella kenellekkään (ja kaikkein vähiten itselleni), että ratkaisu lähteä pois perinteisen vapaan seurakunnan pastorin hommasta ja tie sen jälkeen olisi ollut helppo. Olen elämäni aikana tuskin mitään ratkaisua (ennen tätä tapaamista) pohtinut niin paljon. Ja miten monenlaisia ohjeita, profetioita ja hyvää tarkoittavia neuvoja tuohon ratkaisuuni liittyen olenkaan saanut! Tässä mielessä tapaaminen exän kanssa oli hyödyllinen.

Kutsumus on jotain hyvin ehdotonta, joka joko on tai sitten se ei ole. Se juontaa juurensa meidän syvimpään olemukseemme ja liikuttaa juuri sitä, millaiseksi Jumala on meidät luonut. "Kutsumistansa jka armolahjaansa Hän ei kadu." Sinun on oltava omalle kutsumuksellesi ehdottoman uskollinen, muuten ajaudut puuhastelemaan kaikenlaista ja jopa tekemään asioita, joita sinun ei pitäisi. Etsi siis tinkimättömästi kutsumuksesi kovaa ydintä ja kun löydät sen, pidä siitä itsepintaisesti kiinni.