Huomaan aina uudestaan palaavani siihen ajtukseen, jonka Francis A. Schaeffer esitti kirjassaan Pako järjestä joskus 70-luvun alussa. Hän puhui siitä erityisesti nuorten aikuisten keskuudessa havaitsemastaan ilmiöstä, jossa nimi Jeesus irroitetaan tuon sanan todellisesta sisällöstä. Schaeffer ymmärsi tämän sisällön tarkoittavan sitä, mitä Raamattu sanoo. Hänelle se oli sitä, mitä Jeesus on sanonut.
Itse huomaan ympärilläni yhä enemmän nuoria kristittyjä, jotka eivät ole historiallis-kriittisen koulukunnan kannattajia, mutta jotka huolestuneina kysyvät minulta, että tarkoitanko todellakin vakavissani, että koko Raamattu olisi yhtä kuin mitä Jeesus sanoo?
Schaeffer näki profeetallisesti jo tuolloin, 60-70-lukujen vaihteessa länsimaisessa, evankelikaalissakin kristillisyydessä merkkejä siitä, miten sana Jeesus irroitetaan irti siitä, mitä Hän on sanonut. Hän mainitsee eräänä esimerkkinä sen, miten jonkun mielestä voi olla jeesusmaista maata toisen kanssa ilman sen suurempia sitoumuksia tai omantunnontuskia. Kun kaiken mittariksi laitetaan epämääräisesti määrotelty termi "rakkaus", synnytetäänkin jotain ihan muuta.
Hän kertoo pohtineensa usein sanan "antikristus" merkitystä. Etuliitteellä "anti-" on kieliopin mukaan kaksi merkitystä. Se voi tarkoittaa joko jotain vastaan olemista tai jonkun tilalle tulemista. Antikristus voi siis olla vastakristus tai sijaiskristus. Pahin skenaario lienee se, että se sisältää nuo molemmat merkitykset. Niinpä puhuessamme Kristuksesta meidän on aina pidettävä kiinni tuon meille niin rakkaan sanan merkityksen yhtäpitävyydestä Raamatun ilmoituksen kanssa.
"Uuden Jumalaa rakastavan sukupolven" tunnistaa siitä, että sille rakkaus Jumalaan on sitä, että se pitää Hänen käskynsä.
Sunday, March 29, 2015
Friday, March 20, 2015
Jeesuksen perhe
Matteuksen evankeliumin 12. luvun lopulla Jeesus näyttää radikaalilla tavalla haastavan perinteisen perhemallin ja sukuyhteisön (kr. oikos), joka hänen omana aikanaan oli paljon laajempi käsite kuin vain ns. ydinperhe. Hän määritteli uuden perheen ja laajemman yhteisön, oikoksen sisällyttämällä siihen ne, jotka "tekevät minun Taivaallisen Isäni tahdon" (12:50). Jeesus puhui siis seurakunnasta eräänlaisena "sijaisperheenä". Alkukristillisenä aikana tämä "sijaisperhe" toimikin sosiaalisena, taloudellisena ja hengellisenä turvaverkkona ihmisille, jotka joko ukonnollisista tai muista syistä olivat joutuneet jättämään oman aiemman oikoksensa.
Se, mikä teki Jeesuksen tarjoamasta uudesta perheen käsitteestä niin radikaalin, oli se, ettei se enää määräytynyt etnisin perustein, kuten tuon ajan juutalaisuudessa. Ratkaisevaa olikin nyt Taivaallisen Isän tahdon tekeminen. Helluntain jälkeen Jeesuksen opetuslasten joukossa, erityisesti Paavalin apostolisessa toiminnassa tämä linjaus sai yhä näkyvämpiä muotoja. Samoin kuin tässä, niin myös Pyhän Hengen osallisuudessa eivät enää päteneet aiemmat (so. Vanhan testamentin aikaiset) perusteet. Nyt kuka hyvänsä, kuka uskoi, sai Hengen ja sitä kautta pääsyn Jumalan valtakuntaan.
Omaa aikamme kulttuuriselle murrokselle on ominaista perinteisten instituutioiden, kuten esim. perheen, merkityksen muuttuminen, jopa murtuminen. Postmodernin ajan perhetilanteen muuttumista on kuvattu siten, että perinteisen ydinperhemallin merkityksen muuttuessa ihmisellä on oikeus tai vapaus valita itse oma perheensä. Uudessa kontekstissa perhe ei enää määräydykään yksinomaan biologisin tai juridisin perustein. Tilalle astuvat uudet yhteisöllisyyden määritelmät. Puhutaan postmodernista heimoistumisesta ja edistyksellisestä eli progressiivisesta perheestä. Nämä ympäröivän maailman muutokset saattavat seurakuntaan nähden näyttää enemmän uhkakuvilta, kuin hyvältä kehitykseltä. Itse näen uuden tilanteen tarjoavan toki haasteita, mutta avaavan myös uusia mahdollisuuksia evankeliumille.
Perheeseen kuuluminen voi olla jopa alakulttuurinen asia, kuten on kuvattu nuorten aikuisten tilannetta Frendit-tv-sarjassa. ”Tv-sarja Frendit saatteli aikuiseksi kokonaisen sukupolven”, kirjoitti Suomen Kuvalehti joskus v. 2004. ”Frendit toi televisioon uuden sukupolven; risaisista uusperheistä omilleen karanneet nuoret aikuiset, jotka muodostivat ympärilleen aivan uudenlaisen perheyhteisön. Kulttuurissa, jossa yli puolet avioliitoista päättyy eroon, avioerolapsena itsenäistyminen on todellinen sukupolvikokemus.”
Time-lehti kirjoitti Frendeistä keväällä 2004: ”Kymmenen vuoden ajan sarjan hahmot yrittivät ratkaista samaa ongelmaa; miten korvata lapsuuden perhe uudella, omalla perheellä, jollaisesta on aina unelmoinut.”
On monia asioita nykytilanteessamme, jotka saavat minut kysymään, olemmeko tulleet uudelleen oikoksen aikaan? Läheisten, kestävien ihmissuhteiden merkitys korostuu nykyisenä aikana. Tästä kaikesta nousee väistämättä haaste myös seurakunnalle. Jeesuksen perheeltä odotetaan myös tyydyttäviä, hoitavia ihmissuhteita. Ymmärrän siitä seuraavan ongelmia, jos tätä myöhäismodernin ihmisen hellimää tarvetta korostetaan jopa niin, että se syrjäyttää uskollisuuden totuudelle. Näen tämän "yhteisöllisyyttä hinnalla millä hyvänsä"-agendan olevan suuri vaara aidolle hengelliselle kasvulle.
Ydin on nyt kuitenkin siinä, miten synnyttää sellaisia yhteisöjä, jotka parhaiten vastaavat nykyihmisen yhteisöllisyyden kaipuun - totuudesta tinkimättä. Jeesus sanoo Hänen veljiensä ja sisartensa, jopa äitinsä olevan juuri niitä, jotka tekevät änen Taivaallisen Isänsä tahdon. Tämä aidon kristillisen yhteisön alkuperäinen toiminta-ajatus on syytä pitää kirkkaana mielessä.
Se, mikä teki Jeesuksen tarjoamasta uudesta perheen käsitteestä niin radikaalin, oli se, ettei se enää määräytynyt etnisin perustein, kuten tuon ajan juutalaisuudessa. Ratkaisevaa olikin nyt Taivaallisen Isän tahdon tekeminen. Helluntain jälkeen Jeesuksen opetuslasten joukossa, erityisesti Paavalin apostolisessa toiminnassa tämä linjaus sai yhä näkyvämpiä muotoja. Samoin kuin tässä, niin myös Pyhän Hengen osallisuudessa eivät enää päteneet aiemmat (so. Vanhan testamentin aikaiset) perusteet. Nyt kuka hyvänsä, kuka uskoi, sai Hengen ja sitä kautta pääsyn Jumalan valtakuntaan.
Omaa aikamme kulttuuriselle murrokselle on ominaista perinteisten instituutioiden, kuten esim. perheen, merkityksen muuttuminen, jopa murtuminen. Postmodernin ajan perhetilanteen muuttumista on kuvattu siten, että perinteisen ydinperhemallin merkityksen muuttuessa ihmisellä on oikeus tai vapaus valita itse oma perheensä. Uudessa kontekstissa perhe ei enää määräydykään yksinomaan biologisin tai juridisin perustein. Tilalle astuvat uudet yhteisöllisyyden määritelmät. Puhutaan postmodernista heimoistumisesta ja edistyksellisestä eli progressiivisesta perheestä. Nämä ympäröivän maailman muutokset saattavat seurakuntaan nähden näyttää enemmän uhkakuvilta, kuin hyvältä kehitykseltä. Itse näen uuden tilanteen tarjoavan toki haasteita, mutta avaavan myös uusia mahdollisuuksia evankeliumille.
Perheeseen kuuluminen voi olla jopa alakulttuurinen asia, kuten on kuvattu nuorten aikuisten tilannetta Frendit-tv-sarjassa. ”Tv-sarja Frendit saatteli aikuiseksi kokonaisen sukupolven”, kirjoitti Suomen Kuvalehti joskus v. 2004. ”Frendit toi televisioon uuden sukupolven; risaisista uusperheistä omilleen karanneet nuoret aikuiset, jotka muodostivat ympärilleen aivan uudenlaisen perheyhteisön. Kulttuurissa, jossa yli puolet avioliitoista päättyy eroon, avioerolapsena itsenäistyminen on todellinen sukupolvikokemus.”
Time-lehti kirjoitti Frendeistä keväällä 2004: ”Kymmenen vuoden ajan sarjan hahmot yrittivät ratkaista samaa ongelmaa; miten korvata lapsuuden perhe uudella, omalla perheellä, jollaisesta on aina unelmoinut.”
On monia asioita nykytilanteessamme, jotka saavat minut kysymään, olemmeko tulleet uudelleen oikoksen aikaan? Läheisten, kestävien ihmissuhteiden merkitys korostuu nykyisenä aikana. Tästä kaikesta nousee väistämättä haaste myös seurakunnalle. Jeesuksen perheeltä odotetaan myös tyydyttäviä, hoitavia ihmissuhteita. Ymmärrän siitä seuraavan ongelmia, jos tätä myöhäismodernin ihmisen hellimää tarvetta korostetaan jopa niin, että se syrjäyttää uskollisuuden totuudelle. Näen tämän "yhteisöllisyyttä hinnalla millä hyvänsä"-agendan olevan suuri vaara aidolle hengelliselle kasvulle.
Ydin on nyt kuitenkin siinä, miten synnyttää sellaisia yhteisöjä, jotka parhaiten vastaavat nykyihmisen yhteisöllisyyden kaipuun - totuudesta tinkimättä. Jeesus sanoo Hänen veljiensä ja sisartensa, jopa äitinsä olevan juuri niitä, jotka tekevät änen Taivaallisen Isänsä tahdon. Tämä aidon kristillisen yhteisön alkuperäinen toiminta-ajatus on syytä pitää kirkkaana mielessä.
Sunday, March 08, 2015
Rakenteista...
Eilisessä raamattupiirissämme oli käsittelyn alla Roomalaiskirjeen kaksi viimeistä lukua. Viimeisessä, 16. luvussa nousee mielenkiintoisella tavalla esille kysymys seurakunnan rakenteista. Paavali lähettää siinä terveisiä monille tuntemilleen roomalaisille uskoville. Olen joskus kuullut lähes tulkoon nihilistisen tulkinnan tästä nimiluettelosta. Sen mukaan siinä Paavali luettelee suurin piirtein jokaisen Rooman piskuisen kristittyjen joukon ihmisen nimeltä mainiten. Raamatun tutkisteluamme valmistellessani tuli esille paristakin lähteestä se ilmeinen fakta, että kyseessä olisi eri puolilla Roomaa kokoontuvien kristittyjen ryhmien läpikäyminen nimeltä mainiten. Useimmiten Paavali tässä name-droppingissaan identifioi ne joko ryhmän vetäjän tai sen kokoontumispaikan mukaan.
On luonnollista, että eräs kansainvälisen kotiseurakuntaliikkeen johtajista, amerikkalainen Neil Cole kirjassaan Church 3.0 (Jossey-Bass, 2010) nimeää tämän "roomalaisen mallin" suurkaupunkialueen orgaanisten kotiseurakuntien verkostoksi (s. 108-109). Hänelle on päivänselvää, että kyseessä ovat kotiseurakunnat, joita Paavali niiden hengellisesti vanhimpien johtajien perusteella nimeää viitisentoista. Hänen mukaansa missään ei näy merkkiäkään mistään keskusjohtoisuudesta.
Yllättävää kyllä, Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan emeritusprofessori Jukka Thurén päätyy täsmälleen samaan johtopäätökseen Roomalaiskirjeen kommentaarissaan (Sley, 1992). Hänen mukaansa kyse on erikokoisista kotiseurakunnista, joissa on ollut 20-80 jäsentä kussakin (s. 261). (Em. logiikan mukaan Rooman kristilliseen seurakuntaan olisi siis kuulunut arviolta 750 henkeä.) Käytännössä kotona kokoontuvan seurakunnan kokoon vaikutti käytössä olevan huoneiston atriumin, sisäpihan koko.
On tietenkin vaikeaa olla myöntämättä näinkin ilmeistä tosiasiaa; kristityt kokoontuivat tuohon aikaan kodeissa, koska sama tosiasia tulee vastaan muuallakin UT:a lukiessamme. Tyrannoksen koulu on meidän käytössämme olevien lähteiden mukaan lähes tulkoon ainoa esimerkki kristittyjen kokoontumiskäyttöön vuokratuista tiloista. Tältä pohjalta onkin sitten hyvin ennustettavaa, että käsitykset siitä, miten asioiden olisi tullut mennä tästä eteenpäin vaihtelevat. Tämän näkemysten hajoamisen aikaansaa lukijan oma seurakuntanäkemys.
Ei ole yllätys, että Thurén on vahvasti sitä mieltä, että tässä kuvattu verkostomainen flat-organisaatiorakenne ei ollut toivottava olotila, ei ainakaan kovin pitkään. Hänen mukaansa esim. 14. luvun keskustelu ehdonvallan asioista oli osaltaan yksi merkki siitä, että nyt oli jo aika Rooman kristittyjenkin järjestäytyä oikeaksi seurakunnaksi. (Ks. s. 230 alk. Itse asiassa tämä oli Thurénin mukaan yksi perusmotiivi koko Roomalaiskirjeen kirjoittamiseen.)
Yhtä vähän on yllätys, että Cole ajattelee tuolloisen verkoston olleen jo sinänsä ihan ok ja hyvä keino tavoittaa metropolialueella asuvia ei-kristittyjä. Itse jäin miettimään pariakin seikkaa. On jännää, että Paavali ei missään käske, ei kehota Rooman (tai minkään muunkaan paikkakunnan) kristittyjä organisoitumaan ja tulemaan sillä tavoin jotenkin "enemmän" seurakunnaksi. Näyttää pikemminkin siltä, kuin järjestäytyminen olisi tapahtunut jo silloin, kun tultiin Kristuksen omiksi ja kastettiin Kristukseen. (Vrt. 1.Kor. 12:13.)
Toinen kysymys sitten on se, mitä etuja hierarkkisella organisaatiolla sitten olisi haettu? On päivänselvää, että tämä kysymys nousee länsimaisen kristinuskon perinteestä. Olemme perinteisesti tottuneet ajattelemaan, että "oikean" seurakunnan merkkinä on jonkinlainen pyramidimainen hallintohimmeli. Paavalin kirjeistä ei löydetä mitään viitteitä siitä, ei edes ns. pastoraalikirjeistä. Mielestäni kysymys ennen kaikkea muuta on se, mikä rakennemalli olisi parhaiten vienyt eteenpäin apostolista draivia tai vaihtoehtoisesti pahiten tukahduttanut sen? Väitän, että länsimainen kirkkohistoria (ja nykytila) parhaiten vastaavat tähän viimeksi mainittuun kysymykseen.
On luonnollista, että eräs kansainvälisen kotiseurakuntaliikkeen johtajista, amerikkalainen Neil Cole kirjassaan Church 3.0 (Jossey-Bass, 2010) nimeää tämän "roomalaisen mallin" suurkaupunkialueen orgaanisten kotiseurakuntien verkostoksi (s. 108-109). Hänelle on päivänselvää, että kyseessä ovat kotiseurakunnat, joita Paavali niiden hengellisesti vanhimpien johtajien perusteella nimeää viitisentoista. Hänen mukaansa missään ei näy merkkiäkään mistään keskusjohtoisuudesta.
Yllättävää kyllä, Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan emeritusprofessori Jukka Thurén päätyy täsmälleen samaan johtopäätökseen Roomalaiskirjeen kommentaarissaan (Sley, 1992). Hänen mukaansa kyse on erikokoisista kotiseurakunnista, joissa on ollut 20-80 jäsentä kussakin (s. 261). (Em. logiikan mukaan Rooman kristilliseen seurakuntaan olisi siis kuulunut arviolta 750 henkeä.) Käytännössä kotona kokoontuvan seurakunnan kokoon vaikutti käytössä olevan huoneiston atriumin, sisäpihan koko.
On tietenkin vaikeaa olla myöntämättä näinkin ilmeistä tosiasiaa; kristityt kokoontuivat tuohon aikaan kodeissa, koska sama tosiasia tulee vastaan muuallakin UT:a lukiessamme. Tyrannoksen koulu on meidän käytössämme olevien lähteiden mukaan lähes tulkoon ainoa esimerkki kristittyjen kokoontumiskäyttöön vuokratuista tiloista. Tältä pohjalta onkin sitten hyvin ennustettavaa, että käsitykset siitä, miten asioiden olisi tullut mennä tästä eteenpäin vaihtelevat. Tämän näkemysten hajoamisen aikaansaa lukijan oma seurakuntanäkemys.
Ei ole yllätys, että Thurén on vahvasti sitä mieltä, että tässä kuvattu verkostomainen flat-organisaatiorakenne ei ollut toivottava olotila, ei ainakaan kovin pitkään. Hänen mukaansa esim. 14. luvun keskustelu ehdonvallan asioista oli osaltaan yksi merkki siitä, että nyt oli jo aika Rooman kristittyjenkin järjestäytyä oikeaksi seurakunnaksi. (Ks. s. 230 alk. Itse asiassa tämä oli Thurénin mukaan yksi perusmotiivi koko Roomalaiskirjeen kirjoittamiseen.)
Yhtä vähän on yllätys, että Cole ajattelee tuolloisen verkoston olleen jo sinänsä ihan ok ja hyvä keino tavoittaa metropolialueella asuvia ei-kristittyjä. Itse jäin miettimään pariakin seikkaa. On jännää, että Paavali ei missään käske, ei kehota Rooman (tai minkään muunkaan paikkakunnan) kristittyjä organisoitumaan ja tulemaan sillä tavoin jotenkin "enemmän" seurakunnaksi. Näyttää pikemminkin siltä, kuin järjestäytyminen olisi tapahtunut jo silloin, kun tultiin Kristuksen omiksi ja kastettiin Kristukseen. (Vrt. 1.Kor. 12:13.)
Toinen kysymys sitten on se, mitä etuja hierarkkisella organisaatiolla sitten olisi haettu? On päivänselvää, että tämä kysymys nousee länsimaisen kristinuskon perinteestä. Olemme perinteisesti tottuneet ajattelemaan, että "oikean" seurakunnan merkkinä on jonkinlainen pyramidimainen hallintohimmeli. Paavalin kirjeistä ei löydetä mitään viitteitä siitä, ei edes ns. pastoraalikirjeistä. Mielestäni kysymys ennen kaikkea muuta on se, mikä rakennemalli olisi parhaiten vienyt eteenpäin apostolista draivia tai vaihtoehtoisesti pahiten tukahduttanut sen? Väitän, että länsimainen kirkkohistoria (ja nykytila) parhaiten vastaavat tähän viimeksi mainittuun kysymykseen.