Tyrannoksen koulu

Kovin moni ei varmaan osaisi suoralta kädeltä sanoa, mikä oli "Tyrannoksen koulu" ja missä se mainitaan UT:ssa? Se on eräänlainen yksittäistapaus Paavalin toiminnassa tai ainakin ainoa meille säilynyt esimerkki tällaisesta. Kuitenkin se avaa meille mielenkiintoisen näkökulman hengelliseen työhön ja Jumalan valtakunnan leviämiseen.

Apt. 19. luvussa kerrotaan Paavalin saapumisesta Efesoon ja hänen toiminnastaan siellä. Paavalin strategiaan kuului aina aloittaa toimintansa paikallisesta synagoogasta ("juutalaisille ensin"), jossa jo valmiiksi oli olemassa yhteinen pohja ja ymmärrys VT:n ennustuksille Messiaasta. Paavalin kerrotaan käyneen vilkkaita ja kiivaitakin keskusteluja paikallisten juutalaisten kanssa (19:8), joita hän rohkeasti haastoi perinteisissä käsityksissä uskosta, laista ja lupauksista. Täällä Efesossa hän sai toimia kolmen kuukauden ajan, mikä oli melko poikkeuksellista hänen aiempaan työhistoriaansa verrattuna. Esim. Tessalonikassa hän sai toimia näin vain kolme viikkoa (17:2).

Sitten täälläkin toistui sama kuvio kuin aiemmin Korinttissa (18:6) eli hänen julistustaan vastustavat henkilöt alkoivat savustaa häntä ulos. Kyse ei täälläkään ollut siitä, että hänen olisi voitu osoittaa opettaneen vastoin Kirjoituksia, vaan siitä, että hänen toimintansa koettiin olevan vaaraksi synagoogan yhtenäisyydelle. Hyvin tuttu kuvio siis meidän omalta ajaltammekin. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että Paavali olisi ollut hajottaja. Luukas kertoo nimittäin, että jotkut juutalaiset paaduttivat itsensä, eivätkä uskoneet. Kolikon toinen puoli oli tietenkin se, että toiset uskoivat Jeesukseen Messiaanaan. Kyse oli siis valintatilanteesta, johon Herra oli (Paavalia apurinaan käyttäen) johtamassa koko tuota juutalaista yhteisöä ja jossa he yksilöinä joutuivat itse valitsemaan seuratako Jeesusta Messiaanaan vai tyytyäkö vanhaan uskonnonharjoittamiseen. Ensin mainittu vaihtoehto merkitsi uuteen astumista, orientoitumista uudella tavalla ja messiaanisia siunauksia Pyhässä Hengessä. Jälkimmäinen vaihtoehto taas merkitsi auttamatta paikoilleen jäämistä ja pystyyn kuolemista. Tässä kohtaa hengellisen elämän lainalaisuus on hyvin kirkas; se mikä ei edisty, se taantuu. (Room. 12:2) Mutta hajottaja Paavali ei ollut, vaan hajottajia ovat aina ne, joilla ei ole oikeaa Henkeä. (Juuda, jae 19)

Samalla Paavali itsekin oli taas tullut valintatilanteen eteen. Niin rakas kuin Israelin kansa (ja paikallinen synagoogayhteisö sen edustajana täällä) hänelle olikin, hän kuitenkin linjasi toimintansa uskonsa ja sen periaatteiden mukaan. Ei puhettakaan siitä, että Paavali olisi jäänyt toiveikkaana "rakentamaan omilla lahjoillaan" synagoogaa "pyrkien sisältäpäin vaikuttamaan". Korinttissa hän oli selkeästi ilmoittanut häntä vastustaneille ja pilkanneille juutalaisille heidän itse kantavan seuraukset valinnastaan ja sanonut vastedes toimivansa vain ei-juutalaisten pakanoiden parissa (18:6). Tällaisissa tilanteissa Paavali näyttää olleen sangen pragmaattinen, eikä hänessä juurikaan ollut tilaa sentimentaalisuudelle; se mikä ei edesauttanut uuden Jeesus-uskon eteenpäin menemistä, se sai mennä. Nyt Efesoksessa hän tietoisesti ja selvästi erotti Jeesuksen opetuslapset synagoogassa käyvistä juutalaisista ja siirsi toimintansa "Tyrannoksen kouluun". Tämä oli Paavalille hyvin tyypillinen toimintatapa; hän ei ainoastaan sulkenut jotain pois, vaan antoi tilalle uuden, paremman vaihtoehdon. (Vrt. Ef. 4:28.)

"Tyrannoksen koulu" on ilmeisesti ollut joku paikallinen filosofikoulu, joita Efesoksen kaltaisessa suurkaupungissa on ollut useita ja joita saatettiin vuokrata myös muuhun käyttöön, kun niissä ei ollut varsinaista toimintaa. Mitään kirkkosalia Paavali ei näihin tiloihin rakentanut, eikä toimittanut siellä mitään seremonioita tms. Luukas kertoo vain Paavalin pitäneen päivittäin keskustelunomaisia, vuorovaikutteisia opetustilanteita opetuslapsille näissä tiloissa. Emme tiedä tilanteesta mitään muuta, kuin että nyt, ensimmäisen (ja ilmeisesti ainoan) kerran UT:ssa meille kerrotaan vuokratun erillinen kokoustila evankeliumin työtä varten. Tämän lisäksi voimme sekä päätellä että (oikeutetusti) olettaa muutamia seikkoja.

Joissakin länsimaisissa käsikirjoituksissa kerrotaan Paavalin toimineen siellä viidennestä kymmenenteen tuntiin eli klo 11-16.00. Tämä tarkoitti käytännössä päivän kuuminta aikaa, jolloin normaalisti vietettiin siestaa, mutta jolloin tilat saattoi helpommin saada vuokralle. Ehkä Tyrannos itse piti siellä aamupäivisin omia filosofian ja retoriikan luentojaan. Nyt iltapäivisin, kun ihmiset muuten olisivat päivälevolla, myös orjien oli mahdollista osallistua Paavalin raamattukouluun. Ilmeisesti myös Paavali työskenteli aamupäivän teltantekijänä (vrt. Apt. 18:3 ja 20:34) ja sen jälkeen omistautui Sanan opetukselle koulun tiloissa. Voi olla, että tilojen vuokraus rahoitettiin koko seurakunnan toimesta, ei vain Paavalin teltantekemisellä.

Ulkopuolisen arvion perusteella tässä voidaan hyvin nähdä tyypillinen lahkoutumisilmiö: joukko uuden hengellisen liikkeen jäseniä ("opetuslapset") irtaantuu johtajansa mukana vanhasta yhteisöstä (synagooga) ja alkaa kokoontua uudessa paikassa ("Tyrannoksen koulu"). Ns. virallinen kirkkohistoria kuvaa useimmiten nämä tilanteet tällaisina. Luukkaan tallentaman silminnäkijäkertomuksen mukaan kuitenkin ratkaisevaa oli se, mitä tapahtui vanhassa yhteisössä; "muutamat paaduttivat itsensä, eivätkä uskoneet, vaan puhuivat pahaa (Herran) tiestä" (19:9). Seurauksena oli joka tapauksessa vanhan yhteisön hajoaminen ja uuden syntyminen.

Se mitä tämän jälkeen seurasi oli kuitenkin tärkeintä. Se oli ratkaisevaa Efeson kaupungin, sen seurakunnan ja evankeliumin leviämisen takia koko tuolla alueella (Aasian provinssi nykyisen Turkin länsiosassa). Paavalista kerrotaan, että hän päivittäin keskusteli opetuslasten kanssa Tyrannoksen koulussa. Juutalaisen rabbin tavoin Paavalin tapa opettaa Raamattua oli keskusteleva, kyselevä ja vuorovaikutteinen. (Vrt. Apt. 17:2 ja 20:7.) Hänen tärkein tehtävänsä oli varustaa paikallisia opetuslapsia viemään evankeliumia eteenpäin. Tämä nimittäin tapahtui Tyrannoksen koulun toiminnan seurauksena.

Luukas kertoo tätä jatkuneen reilut kaksi vuotta, jona aikana koko tuon lähialueen ihmiset saivat kuulla evakeliumin. Ilmeisesti Paavali itse ei juurikaan poistunut Efesosta, vaan hänen opettamansa ja varustamansa uskovat tekivät seurakunnan työn. (Vrt. Ef. 4:11-12.) Esimerkiksi hänen läheinen työtoverinsa Epafras toimi aktiivisesti ympäröivissä kaupungeissa, Kolossassa, Laodikeassa ja Hierapolissa (Kol. 1:7-8, 2:1 ja 4:12-13). Rooman uskoville osoittamassaan tervehdyksessä Paavali mainitsee myös Epainetoksen, joka on ilmeisesti ollut ensimmäisiä uskoon tulleita Aasian provinssin alueelta. Hänet mainitaan Aasiasta Roomaan muuttaneiden Akyllaan ja Priskillan johtaman kotiseurakunnan yhteydessä, jolloin olisi luontevaa ajatella hänen olleen mukana heidän apostolisessa tiimissään (Room. 16:3-5). Ehkä Ilmestyskirjan alkuluvuissa mainitut seitsemän seurakuntaa olivat kaikki istutetut tuolloin. Joka tapauksessa tuon dynaamisen ajanjakson seurauksena koko Aasian provinssi tuli evankelioiduksi ja säilyi kristinuskon vahvana tukialueena satoja vuosia. (Vrt. Apt. 20:31.)

Aiheeseen sopiva provosoiva johtopäätös kuuluu: Paavali ei siis perustanut Tyrannoksen kouluun messuyhteisöä, ylistysalttaria tai akateemista opinahjoa, vaan selkeästi uskovia hengelliseen työhön varustavan työpisteen, jonka metodi oli vuorovaikutteinen, hedelmistä päätellen hyvin käytännöllinen ja joka ei jäänyt miksikään pysyväksi instituutioksi. ("Tyrannos-instituutti" ei olisi kuulostanut kovin lupaavalta.) Paavalilainen rakenne oli hyvin joustava, mukautumiskykyinen, helposti muualle siirrettävä ja myös helposti muualla toimivaksi saatava. Hän itse ei pyrkinyt personoitumaan ministrynsa pääksi, vaan hän puhuu nöyrästi "Aasian ensi hedelmästä Kristukselle" (Room. 16:5). Hänelle tärkeintä oli evankeliumin eteneminen ja uskovien kasvu työtä tehdessä. Näistä paavalilaisista toimintatavoista ja periaatteista meillä olisi paljon opittavaa.

Tutkisteluja Messiaan tulemisesta II

Kun jatkamme pakkosiirtolaisuuden jälkeisten profeettojen tutkimista, niin huomaamme miten Sakarjan kirjassa puhutaan profeetallisista hahmoista, jotka viittaavat lopun aikana ilmestyvään Messiaaseen ja hänen valtakuntaansa. Sakarja nimeää tuon ajan niin hengellisessä kuin näkyvässäkin taistelussa keskeiseksi hahmoksi ylipappi Joosuan ja "hänen ystävänsä".  Sakarja kutsuu heitä "ennusmerkin miehiksi". Heidän jälkeensä näyttämölle astuu vielä salaperäisempi ja merkittävämpi hahmo, nimeltään Vesa (tai Verso), "Herran palvelija". (3:8)

Jatkossa ylipappi Joosua kruunataan kultaisella kruunulla, mikä on epätavallista ylimmäisen papin ollessa kyseessä. Tämän tähden se on myös huomionarvoista. Sitten Joosuaan liittyen profetoidaan: "Katso, mies nimeltä Vesa!" Tästä Vesasta todetaan, että hän kasvaa omalta pohjaltaan ja rakentaa Herran temppelin, jota sitten kuvataan hätkähdyttävin ilmaisuin: "...valtasuuruus... istuva ja hallitseva valtaistuimellansa...". (6:10-13) Kyseessä on siis selvästi messiaaninen uusi temppeli ja Messias itse. Profeetallinen sanoma päättyy lupaukseen, että näin on tapahtuva, jos Herran kansa hartaasti kuulee Herransa ääntä. Tämä asenne sitten näkyy konkreettisena jo aiemmin mainittujen Hannan ja Simeonin elämässä (Luuk. 2:25-38)

Sakarjan kirja päättyy lupaukseen siitä, että tulevassa messiaanisessa temppelissä ei enää tule olemaan kaupustelijoita, vaan kaikki on oleva Herralle pyhitettyä. Tässä voidaan nähdä myös realistinen kuva koko exiilin jälkeisen juutalaisuuden todellisesta hengellisestä tilasta, johon Jeesuskin sitten omalla messiaanisella toiminnallaan viittasi ja konkreettisesti puuttui. (Matt. 21:12-13) Näin seurakunnan Herra itse paaluttaa uuden liiton temppelin pyhiä periaatteita ja käytännön toimintatapoja.

Koko Vanhan testamentin ilmoituksen päättää Malakian kirja, jota juutalaiset rabbit kutsuivat "profeettojen sinetiksi". Malakian profeetallinen sanoma alkaa ilmauksella, joka kuvaa hyvin sekä profeetan tehtävää ja sen luontaisetuja että myös itse sanomaa, sen luonnetta ja vaikutusta. Hän nimittäin kutsuu "ennustusta, sanaa Herralta" "Herran sanan taakaksi", jossa käytetty alkukielen sana "massa" tarkoittaa kirjaimellisesti kuormaa ja taakkaa. (1:1)

Malakia tiivistää koko toisen temppelin tilanteen kysymykseen siitä, mitä tehdä, kun meidän jumalanpalveluksemme ja uhrimme eivät ole mieluisia Herralle? Heti tämän jälkeen Malakia jo ennakoikin pakanoiden armoihin ottamista. Israel sitä vastoin jatkaa jo ennen pakkosiirtolaisuutta alkanutta luopumustaan. (1:10-12) Ei tarvitse olla mikään ennustaja ymmärtääkseen mitä tapahtuu, jos ja kun juutalaisten messiasodotus nousee tältä pohjalta; tulevan Messiaan sanoma torjutaan ja Hänet itsensä likvidoidaan.

Tähän seikkaan profeetallinen vanhus Simeonkin sanoissaan Marialle, Jeesuksen äidille viittaa; Messias on pantu koetukseksi Israelille ja toiset loukkaantuvat Häneen ja toiset taas ottavat Hänet vastaan. Messias tulee olemaan merkki, jota ei tunnusteta. (Luuk. 2: 34-35) Tähän samaan ilmoitukseen tukeutuu myös Paavali kuvatessaan Israelin kansan tilannetta kirjeessään roomalaisille. (Luvut 9.-11.) Kysymys, joka tästä seuraa kuuluu: mitä tapahtuu, kun sama meno niin kansan jumalattomuuden kuin sitä kohtaavan Jumalan tuomionkin suhteen jatkuu vielä toisenkin temppelin aikana? Malakia näyttää koko ajan tukeutuvan aiempiin profeettoihin, ammentaa heiltä ja ikään kuin tämän aiemman ilmoituksen vahvistaakseen viittaa ja palaa siihen uudestaan. Lopulta Messias itse tuskaisena pukee sanoiksi kansan tulevan kohtalon; "tästedes te ette näe minua, ennen kuin sanotte: ´Siunattu olkoon Hän, joka tulee Herran nimeen´". (Matt. 23:37-39)

Ilmoituksensa lopulla Malakia ennakoi Messiaan tulemisen ja Hänen toimintansa aiheuttamaa hämmennystä ja kansan jakautumista tämän sanoman edessä. Samalla profeetta myös kuvaa sitä työtä, jota Messias tekee Pyhän Henkensä kautta niissä, jotka seuraavat Häntä. (3:1-4) Uuden liiton alussa Johannes Kastaja omalla toiminnallaan alkoi toteuttaa tätä profetiaa julistamalla Messiasta, joka "kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella". (Matt. 3:11) Tämän lupauksen näemme sitten toteutuvan sanan varsinaisessa merkityksessä alkaen ensimmäisestä kristillisestä helluntaista. (Apt. 2.) Paavali kuvaa tätä uutta elämäntodellisuutta korinttilaisille: "meidät kaikki on kastettu yhdessä Hengessä yhdeksi ruumiiksi". (1.Kor. 12:13) Jeremian ja Hesekielin ennustama uusi liitto on nyt todellisuutta Pyhän Hengen vuodatuksen kautta.

Vasta tämä saa Malakian mukaan aikaan Herralle kelvollisen jumalanpalveluksen, mikä on koko kirjan peruasetelma ja mikä tähän asti on ollut sula mahdottomuus. (Mal. 3:3b-4) Myös Paavali toteaa tämän erään koko VT:n perusongelman poistuneen sitä kautta, että Pyhä Henki, Jeremiaan ja Hesekielin ennustuksen mukaisesti, asuu nyt uskovissa. Tämä saa aikaan sen, että lain vaatima vanhurskaus täytetään niissä, jotka eivät vaella lihan mukaan, vaan Hengen mukaan. (Room. 8:4) Tämä ei ole pelastuksen ehto tai edellytys, vaan sen seurausta.

Tämä merkitsee nyt myös sitä, että uuden messiaanisen temppelin muodostavat Hänen omansa. Nimittäin jo Salomon temppelin rakentamisesta alkaen olivat profeetat viestittäneet sitä tosiasiaa, että Herra ei - Jerusalemissa olleen Salomon temppelin ulkonaisesta loistosta huolimatta - asukaan käsin tehdyssä temppelissä. Johanneksen evankeliumissa kuvataan inkarnaatiota sanomalla "Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme", mikä kirjaimellisesti merkitsee sitä, että Jumala pystytti telttamajansa keskellemme. Tällä viitataan Vanhan testamentin ilmestysmajaan siinä merkityksessä, että nyt Jeesus itse on Jumalan temppeli, joka on tullut maan päälle.

Niinpä me Hänen omansa - me seurakuntana - olemme ilman käsiä rakennettu temppeli, Messiaan itsensä rakentama pelastuksen huone, jossa Pyhä Henki asuu.

Tutkisteluja Messiaan tulemisesta I

Olen jo aiemmin viitannut Teemu Kakkurin mielenkiintoiseen kirjaan Suomalainen herätys. Kirjasta nousee esille mm. kaksi mielenkiintoista näkökulmaa Jumalan työhön historiassa: vanhojen herätysliikkeiden linkittyminen uusiin sekä profeetallisten edelläkävijöiden merkitys.

Luukkaan evankeliumin 2. luvun loppuosassa tapaamme kaksi esimerkkiä tällaisesta. Kyseessä on kaksi vanhusta, Simeon ja Hanna, jotka aivan uuden liiton kynnyksellä vielä edustavat vanhan liiton "pyhää jäännöstä", mutta profeetallisen hengen vaikutuksesta kurottautuvat jo kohti uutta. He eivät liene olleet ainoita tällaisen yhtä aikaa hartaan ja aktiivisen messiasodotuksen edustajia omana aikanaan ja siinä maailman kolkassa, jossa he asuivat. Vanhan testamentin kirjoituksia selittävien ja Messiaan syntymää ennustavien rabbiinisten kirjoitusten ollessa hyvin tunnettuja eri puolilla Lähi-itää osattiin odottaa Messiaan tähden ilmestymistä ja Hänen syntymäänsä. Ymmärtääksemme oikein tätä Jeesuksen syntymän aikoihin vallinnutta messiasodotusta, meidän on hyvä tarkastella pakkosiirtolaisuuden jälkeistä toisen temppelin ajan juutalaisuutta.

Hesekielin kirjan 10. luvussa on kuvattuna tilanne, jossa Herran kirkkaus poistuu Salomon temppelistä Jerusalemissa. Tämä profeetallinen ilmestys on ollut radikaali viesti vanhan liiton aikaisille juutalaisille, sillä sinne sama kirkkaus, kabod kerran oli laskeutunut. (2.Aik. 7:1-3) Jerusalemin temppeli oli edustanut juutalaiselle uskolle Herran läsnäolon, shekinan paikkaa maan päällä.

Hesekielin seuraavassa luvussa todetaan, että nyt käynnissä olevan pakkosiirtolaisuuden aikana Herra on ollut Israelille "vähän aikaa pyhäkkönä". (11:16) Tämä on mielenkiintoinen lausuma, joka näyttää olevan jonkinlaista uuden liiton ennakointia. Se näyttää myös liittyvän muihin vastaaviin profeetallisiin lupauksiin uuden liiton todellisuudesta helluntain jälkeen. Heti tämän jälkeen nimittäin Herra sanoo antavansa uuden hengen heidän sisimpäänsä. (11:19-20)

Myöhemmin Hesekiel palaa vielä uudelleen tähän samaan teemaan kirjassaan, jolloin Herra lupaa myös ratkaisun lain täyttämiseen ja sen mukaan elämiseen. (36:26-27, vrt. Jer. 31:33-34) Tämä problematiikka onkin eräs tärkeä näkökulma koko Hesekielin kirjan sanoman ymmärtämiseen. Hesekiel oli papillista sukua ja toimi itsekin pappina Jerusalemin temppelissä. Hän tunsi siis hyvin Mooseksen lain kehotuksen noudattaa lakia. Tätä sitten seuraisi elämä sanan varsinaisessa, täydessä merkityksessä. (3.Moos. 18:5) Nyt, profeetallisen ilmoituksen myötä hän ymmärtää, että vasta Pyhä Henki ja sen asuminen Herran kansassa tekee tästä mahdollisen. (11:20) Samaa todistaa 600 vuotta myöhemmin myös muuan juutalainen rabbi nimeltä Paavali. (Room. 8:4)

Hesekielin kirjan lopulla sitten kuvataan, miten Herran kunnia palaa takaisin temppeliin - mutta ei Jerusalemin vanhaan temppeliin, eikä myöskään toiseen. (Hes. 34.) Tämä temppeli on jollain tavalla mystinen kokonaisuus, joka sijaitseekin jossain muualla kuin Jerusalemissa. Joka tapauksessa temppeli edustaa Hesekielille lain uudistamista ja papillisen pyhyyden toteuttamista Jumalan kansan keskuudessa. Tähän temppeliin Herran kirkkaus lopun aikana palaa, jolloin tästä paikasta tulee Jumalan läsnäolon paikka. (43:7) Aiheellinen kysymys Messias-lupauksen täyttymistä odottavalle juutalaiselle oli, miten suhtautua sitten nykyiseen temppeliin?

Tämä eskatologinen jännite on ollut kipeää todellisuutta tuon ajan juutalaisille, kuten myös Simeonille ja Hannalle; temppeli oli jo rakennettu, mutta Messiasta ei vaan kuulunut. Kansa eli edelleen hengellisessä pakkosiirtolaisuudessa, joka konkretisoitui Rooman sotilasvallassa. Ennen kaikkea Israel oli vielä synneissään, joista heillä oli uhreissa jokavuotinen muistutus. (Hepr. 10:3)

Tässä todellisuudessa elivät profeetalliset vanhukset Simeon ja Hanna, jotka kaikessa inhimillisessä heikkoudessaan muodostivat Jumalan kansan "pyhän jäännöksen" kovan ytimen. Kun luemme Luukaan kuvausta heistä, emme voi välttyä huomaamasta erityisen voimakkaan profetian Hengen läsnäoloa; "... Pyhä Henki oli hänen (so. Simeonin) päällänsä... Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut... Hengen vaikutuksesta pyhäkköön... naisprofeetta Hanna... palveli siellä (so. pyhäkössä) Jumalaa paastoilla ja rukouksilla yötä ja päivää... ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta...". (Luuk. 2:25-38)

Kommentteja Kakkurin kirjaan, osa 3

Sain juuri luettua loppuun Teemu Kakkurin mielenkiintoisen kirjan Suomalainen herätys, johon olen jo aiemmin pariinkin otteeseen viitannut. En esitä tässä mitään sen kummempaa kirja-arvostelua, tyhjentävästä analyysistä puhumattakaan. Poimin vain esille muutamia itseäni kiinnostavia seikkoja. 

Ensimmäisenä tulee mieleen ajatus uuden hengellisen liikehdinnän linkittymisestä aiempiin vastaaviin ilmiöihin kirkkohistoriassa. Tämä ilmiö toistuu läpi kirkkohistorian ja tulee esille eri lähteissä. Tämä linkittyminen ei noudata mitään tunnustuskunnallisia rajoja, eikä dogmaattisia systeemejä, vaan näyttää toimivan jonkinlaisella autonomisella suvereniteetilla. Sen lähempi tutkiminen paljastaa yllättäviäkin yhteyksiä eri aikojen ihmisten ja liikkeiden välillä. Esimerkkinä tästä voisi mainita Kakkurin kirjassa esille tulevan yhteyden vapaakristillisen hussilaisuuden ja moravialaisuuden sekä herrnhutilaisuuden välillä, joka puolestaan vaikutti vahvasti suomalaiseen herätyskristillisyyteen 1700- ja 1800-luvulla.

Toisena seikkana esille tulevat edelläkävijät, jotka kirkkohistorian sivuilla näyttäytyvät yksinäisinä tienraivaajina ja oman tien kulkijoina, jopa uskonnollisina hörhöinä, joiden kiinnostusta erilaisiin ääri-ilmiöihin (kuten esim. apokalyptiikkaan ja mystiikkaan) pidettiin heidän omana aikanaan arveluttavana, jopa sairaalloisena. Kirkkohistorian valossa, minkä Kakkurin kirjakin hyvin todistaa, näillä ihmisillä näyttää kuitenkin olleen itseään suurempi vaikutus jälkipolviin. He toimivat useassa yhteydessä jonkinlaisina uuden valon tai syvemmän ymmärryksen tuojina, jopa apostolisina tienraivaajina, joiden merkityksen vasta jälkipolvet (jos ei aina hekään) oikein ymmärtävät.

Ehkä tällaiset suuret hengelliset sielut ja kesyttömät henget olivatkin liian hyviä tälle maailmalle? Ehkä he oman kutsumuksensa mukaisesti toimiessaan vain tunnustivat etsivänsä oikeaa isänmaataan?

Kolmas merkittävä huomio oli maallikkouden nousu. Tarkoitan tällä sitä hengelliseen herätykseen (ja hengelliseen elämään yleensä) kuuluvaa ilmiötä, jossa aito Hengen ilmoitus on se ratkaiseva tekijä, joka määrittelee uskovan sijoittumisen Kristuksen ruumiissa. Kaikki muu seuraa tämän kautta; kutsumus, armolahjat, auktoriteetti ja palvelutyö. Jos taas tämä voitelu puuttuu, ei asiaa auta teologian opinnot, akateeminen sivistys, yhteiskunnallinen asema, aatelisarvo tai johtopalli monikansallisen yhtiön hallituksessa. Käytännössä tämä esim. 1800-luvun herännäisyydessä näkyi siinä, miten savolaisesta talonpojasta tuli "kahden hiippakunnan piispa" tai miten seuratilanteessa renki saattoi olla isäntäänsä hengellisesti pidemmällä.

Kakkuri näkee tämän ilmiön ilmentävän osaltaan aikakauden vaihtumista ja perinteisen säätyläisyhteiskunnan murtumista. Tämän näkemyksen mukaan siis ko. aikakauteen sidottu kulttuurinen muutos olisi vaikuttanut herätysliikkeeseen ja sen vaikutuspiirissä olleisiin ihmisiin. Tässä hän on varmasti osittain oikeassa, joskin itse näen kyseessä olevan enemmänkin hengellisen herätyksen vaikutuksen ko. aikaan ja sen kulttuuriin. Ilmiöt, jotka tulivat esille hengellisten liikkeiden piirissä, ottivat paikkansa oman aikansa keskellä muutenkin ja vaikuttivat positiivisen hapattavasti tuon ajan kulttuuriin.

Millainen seurakunta selviää tulevaisuudessa?

Eilisessä Patmosradion lähetyksessä Pasi Turunen kysyi minulta, millaisia seurakuntia tarvitsemme tulevaisuudessa?

Vastaus voidaan hyvin kiteyttää neljään pointtiin:

1. Seurakunnalla tulee olla vainot kestävä rakenne. Emme saa olla riippuvaisia yhteiskunnan tuesta. Tulevaisuudessa monia yhteisöjä kiristetään juuri tällä.
2. Sillä tulee olla joustava ja helppokäyttöinen rakenne, joka voidaan kuin telttaleiri nopeasti purkaa ja siirtää muualle.
3. Rakenteen tulee olla riittävän selkeä ja yksinkertainen, jotta se voidaan kätevästi istuttaa ja monistaa uuteen kasvuympäristöön.
4. Sen tulee puhua tämän ajan ihmisten kieltä niin, että uskon luovuttamaton sisältö ja sen ulkonainen muoto ovat sopusoinnussa keskenään.

Näitä periaatteita voi jokainen sitten itse soveltaa käytäntöön omassa ja yhteisönsä elämässä.