Sunday, November 23, 2014

Kommentteja Kakkurin kirjaan, osa 2

Edellisessä postauksessani kritisoinTeemu Kakkurin Suomalainen herätys-kirjaa siitä, ettei se riittävässä määrin tuo esille historiallisia yhteyksiä ns. eriuskolaisliikkeiden ja pietistisen herätyksen välillä. (Nämä eriuskolaisliikkeet ovat nykypäivän näkökulmasta katsottuna lähinnä normaaleja vapaita kristillisiä seurakuntia. Ns. virallinen kirkkohistoriankirjoitus on perinteisesti omista tarkoitusperistään käsin leimannut ne milloin millenialistisiksi hörhöilyksi, milloin dualistiseksi gnostilaisuudeksi.)

Niinhän siinä sitten kävi, että vähän eteenpäin luettuani, huomasin miten hän yhdistää hussilaisuuden pietismin alkujuuriin. Okei, myönnän hätiköidyn johtopäätökseni, mikä on seurausta valinnastani kommentoida kirjaa kesken luvun. Ajattelen kuitenkin kirjasta puuttuvan sellaisen kirkkohistoriallisen kokonaisnäkemyksen, mikä mielestäni paremmin toisi esille herätyskristillisyyden juuret ja ilmenemismuodot historian eri vaiheissa. Kuten sanottu, kyse on hengellisen elämän ilmiöstä, jonka juuret ovat apostolisen ajan alkukristillisyydessä ja sitä kautta Vanhan testamentin profeetallisuudessa. Tältä pohjalta tietysti herää kysymys siitä, mitä kristillisyyden muotoa voidaan pitää eniten oikeaan osuneena suhteessa Raamatun ilmoitukseen.

Se, missä Kakkuri mielestäni onnistuu hyvin on suomalaisen herätyskristillisyyden juurien tunnistaminen suhteessa 1700-luvun eri virtauksiin, kuten em. pietismi ja herrhutilaisuus, mutta myös anglo-amerikkalainen evankelikaalisuus. Kaksi ensin mainittua ovat aikojen saatossa sofistikoituneet salonkikelpoisiksi kristillisyydenharjoituksen välineiksi, mutta viime mainittu on toiminut aina Muroman päiviin asti oivana kirkollisen polemiikin leimakirveenä, jota kirkollis-liberaali siipi on säännöllisin välein heilutellut herätyskristillisyyden suuntaan.

Kakkuri mainitsee yhtenä merkittävänä suomalaisen herätyskristillisyyden vaikuttajana myös kristillisten mystikkojen perinteen. Tätä vaikutusta ei virallinen kirkkohistoriankirjoitus suinkaan ole aina tunnustanut. Kakkurin mukaan "näin on tapahtunut varsinkin silloin, kun herätyksestä on kirjoitettu kirkon rakenteita vahvistavana ja opillisesti selkeänä normaalikristillisyytenä" (s. 55). Samasta syystähän nuo vapaan kristillisyyden vaikutteetkin joko jätetään mainitsematta tai leimataan joksikin muuksi kuin mitä ne todellisuudessa olivat.

Jokaisella kirkollisella herätysliikkeellä on omat vaietut karismaattiset juurensa. Voidaan aiheellisesti myös kysyä, mikä tekee kirkollisen linjan kristillisyydestä enemmän raamatullista kuin mitä herätyskristillisyys on? On olemassa tällainen yleinen harhaluulo siitä, että herätyksen ajat on tarkoitettu kirkossa ohimeneviksi, jonka kuohunnan jälkeen elämä taas asettuu normaaleille, turvallisille raiteilleen? Mutta entäpä jos Aslan ei olekaan kesy leijona?

Kakkuri valaisee hyvin myös erään edelleen ajankohtaisen kirkollisen kontrollimuodon syntyhistoriaa. Kyse on luonnollisesti 1730-luvulla säädetystä ns. koventikkeliplakaatista, jolla pyrittiin kieltämään virallisen sunnuntaijumalanpalveluksen ohella järjestettyjä seuratilaisuuksia ja rankaisemaan niihin osallistuvia. Vaikka itse plakaatissa ei mainitakaan nimeltä pietismiä, oli se suunnattu nimenomaan sitä vastaan. Kun tämä tapahtui 1700-luvulla, niin satakunta vuotta myöhemmin siitä saivat kärsiä esim. herännäisyys ja rukoilevaisuus. Se, mikä siitä tekee edelleen ajankohtaisen, on se, että vaikka mitään tällaista juridista "plakaatia" ei enää olekaan, niin edelleen monet vapaat seurakunnat, jopa ns. uudet seurakunnat samassa hengessä kurmoottavat uusille urille haikailevia veljiään ja sisariaan.


No comments:

Post a Comment