- Johtajuus. Uusi seurakunta syntyy "kalifiksi kalifin paikalle"-problematiikan kautta. Nämä ovat todella skismaattisia prosesseja sen takia, että uuden ja vanhan yhteisön tavoissa, kokoontumiskulttuurissa, teologisissa painotuksissa tms. ei välttämättä ole mitään mainittavia eroja. Kyse on vain ja ainoastaan johtajiksi haluavien vallanhalusta, mikä tuottaa paljon (ehkä loppuiäkseen) vammautuneita veljiä ja sisaria. Väärää vallankäyttöä voi siis esiintyä yhtä hyvin vanhassa kuin uudessakin yhteisössä: diktatuurinen johtajuus vanhassa yhteisössä saattaa synnyttää "run for your spiritual life!"-pakoreaktion, mutta yhtä hyvin myös uusi, nouseva johtaja saattaa kypsymättömyydessään ja vallanhalussaan kerätä "omat lampaansa" ja lähteä ovet paukkuen.
- Kulttuuri. Uusi seurakunta syntyy kulttuurisen muutoksen ja sen luomien paineiden seurauksena. Erheellisesti nämä usein vain naamioidaan seurakunnanistutusprojekteiksi. Kulttuuriset erot voidaan useimmiten tiivistää vastakkainasetteluun "angloamerikkalaiset ylistyslaulut vs. hengellinen laulukirja". Muita erottavia tekijöitä saattavat olla myös pukeutumis- ym. koodikysymykset tai vaikkapa kahvin tarjoileminen pahvimukeista. Yhtä erheellisesti näitä tunnusmerkkejä saatetaan pitää hengellisen uudistumisen tunnusmerkkeinä.
- Toimintavapaus. Monen nuoruuden tarmoa ja jopa Jumalalta saatua näkyä pursuavan aloittelevan pastorin kysymys käytännössä kuuluu: "keneltä vielä täytyy kysyä lupa?" Helpommalta saattaa tuntua ajatus toteuttaa omaa hengellistä näkyä uudessa kontekstissa kuin yrittää saada pihisevä hengitys kulkemaan vanhoissa ummehtuneissa rakenteissa. Näihin kysymyksiin saattaa usein liittyä aitoa hengellistä janoa ja halua nähdä Pyhän Hengen toimintaa uudella, tuoreella tavalla. Kivikkoiseksi tämän tekee - taloudellisen epävarmuuden lisäksi - toisaalta se, miten diskriminoivasti vanhat yhteisöt saattavat suhtautua uusiin tulokkaisiin sekä toisaalta se, että meiltä puuttuu sellainen rohkaisemisen kulttuuri, jolla uusien alkujen tekijöitä kannutetaan, tuetaan ja ohjataan vanhempien toimesta. Tämä sama vaara voi yhtä hyvin uhata parinkymmenen vuoden ikäistä "uutta" seurakuntaakin.
- Uudistus. Edellistä lähelle tulee tilanne, jossa seurakuntaa kohtaa aito hengellinen uudistuminen. Kyse ei siis (vielä) ole kyse niinkään herätyksestä, jonka seurauksena ihmisiä tulee uskoon ja liittyy seurakuntaan, vaan kyse on jo uskossa (kenties jo kauankin) olleiden hengellisestä uudistumisesta. Usein jossain perinteisessä yhteisössä kyse on silkasta matematiikasta ja syyn ja seurauksen lainalaisuudesta; ne, jotka haluavat olla uudistuksessa mukana (jatkossakin), ovat joko (enemmän tai vähemmän) pakotettuja lähtemään tai sitten he lähtevät halutessaan säilyttää tuoreutensa.
Tämä ei tietenkään ole mikään tyhjentävä esitys, eivätkä nämä mallit mitenkään sulje pois toisiaan. Ne saattavat elää ja vaikuttaa limittäin ja lomittain toistensa kanssa jossain yhteisössä. Silti esim. kulttuuri- ja uudistus-mallit saattavat useimmiten olla jopa toistensa vastakohtia, ensin mainitussa kun on kyse lähes pelkästään uuden ulkoisen tyylin lanseeraamisesta, mutta toisessa taas on kyse Pyhän Hengen syvemmästä työstä.
Seuraava hahmotelma taas koskee lähinnä perinteisten yhteisöjen ulkopuolelle syntyneitä kotiseurakuntia, koska niistä minulla on eniten kokemusta. Esitetyt mallit eivät ole toinen toistaan huonompia, pyhempiä tai toimivampia, vaan kyse on enemmänkin niiden esittelystä. Ne eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuus- tai tärkeysjärjestyksessä. Toisaalta seuraavista malleista voi löytyä paljonkin yhtymäkohtia, samoja toimintatapoja ja periaatteita, kuin vaikkapa luterilaisissa uusissa seurakuntayhteisöissä. Lisäksi mallit on tässä esitetty puhtaaksiviljeltyinä, mutta jokainen ymmärtää näitä elementtejä löytyvän useita samaan aikaan jostain yhteisöstä. Niinpä näitäkin näyttäisi olevan limittäin ja lomittain, päällekkäin ja vierekkäin samassa yhteisössä.
- "Old school". Jeesus sanoo uudesta viinistä puhuessaan: "eikä kukaan, joka juo vanhaa viiniä, halua uutta, sillä hän sanoo: ´vanha on hyvää´". Tämän koulukunnan edustajat näkevät tehtäväkseen pitäytyä vanhassa ja säilyttää vanhat laulut, vanhat puheenparret (ns. "kaanaan kieli") ja muutenkin vanhat tavat. Tässä joukossa saattaa myös esiintyä ajattelua, jonka mukaan "mitä vanhempi raamatunkäännös, sitä parempi". Uusi koetaan lähes poikkeuksetta uhaksi, jossa nähdään hyvin usein eksytyksen vaara. Tämän mallin vahvuutena on usein pitkällinen hengellinen kokemus erilaisita ilmiöistä ja vahva Sanan tuntemus.
- "Postmoderni heimo". Kyseessä on hengellinen sovellus "Frendit"-tv-sarjasta ja sen välittämästä kuvasta Y-sukupolven kaipaamasta yhteisöllisyydestä. Ideaali seurakuntana pidetään kodinomaista tapaamista hyvien, samanhenkisten ystävien kesken, jolloin tarjolla on lämmintä tunnelmaa, räiskyviä keskusteluja ja hyvää ruokaa ja juomaa. Kaikki on hyvin epämuodollista, spontaania ja flow. Meininki on hyvin autenttista, innostunutta ja aavistuksen hipahtavaa. Tiukka ohjelma, valmistetut puheenvuorot tai opetukset koetaan joskus jopa Henkeä sammuttavina. Kristittyjen yhteys muodostuu yhdessäolosta, avoimuudesta omien asioiden jakamisessa ja vapaasta rukouksesta. Tämän genren vahvuutena on aito apostolinen into, joka voi poikia rohkeita ja ennakkoluulottomia pelinavauksia hengellisessä kentässä.
- "Ylistysalttari". Tässä mallissa varsinainen seurakunnan elämä rakentuu Hengessä johdetun ja yhteisesti toteutetun ylistyksen ympärille. Tämä saattaa usein tapahtua jopa ihmissuhteiden ja keskinäisen jakamisen kustannuksella. Raamatunopetus tässä kontekstissa on usein innostavaa, kehoituksenomaista ja tähtää kokoontumisen spiritualiteetin nostamiseen. Ongelmana tässä mallissa saattaa olla se, että ne, jotka eivät pysy menossa mukana, putoavat kelkasta (mitä ei suinkaan saa tulkita yksioikoisesti hengettömyydeksi tms.). Vahvuutena on hengen palo, profeetallisuus ja halu syvempään (kokemukselliseen) yhteyteen Jumalan kanssa.
- "Missio". Seurakunnalla on useita erilaisia tapoja kokoontua, eikä sen piirissä olla jumiuduttu pelkästään yhteen kokoontumistapaan. Eräs sen perustehtävä on rukoilla oman kotikaupunkinsa puolesta ja osallistua kristittyjen yhteiseen evankeliointiin, diakoniaan tai apologiaan internetissä. Seurakunnalla saattaa siis olla, viikonpäivästä tai muusta ajankohdasta riippuen, erilaiset kasvot, mutta perusorientaatio on se, että kyse on koko ajan seurakunnan kokoontumisesta. Suhtautuminen moniin ohjelmakysymyksiin saattaa myös olla hyvin pragmaattista, jolloin tietyt palvelut, kuten esim. ylistys tai raamatunopetus saatetaan tietoisesti - ja häpeilemättä - hakea jostain toisesta yhteisöstä. Tämän mallin vahvuutena on sen joustavuus toimia osana kaupunginlaajaa seurakuntaa ja yhteistyössä muiden yhteisöjen kanssa. Se kuitenkin edellyttää hengellistä kypsyneisyyttä ja kykyä nähdä "metsä puilta".
-------
Moni meistä kysyy mielessään, millainen olisi se uusi seurakunta, jonka istuttaisimme "neitseelliseen maaperään"? Vaikka ymmärrän tämän termin olevan hieman harhaanjohtava suomalaisessa tilanteessamme, niin ehdotanpa nyt kuitenkin, olisiko se sellainen, missä noiden em. seurakuntamallien parhaat puolet on osattu yhdistää ja ottaa käyttöön?
No comments:
Post a Comment