Kulttuurimme on näin hajonnut kymmeniksi, jopa sadoiksi keskenään ristiriitaisiksi ja kilpaileviksi alakulttuureiksi. Postmoderni länsi-ihminen (mikä ei ole niinkään maantieteellinen, kuin tiettyä genreä, jopa hegemoniaa ilmaiseva termi) aikamatkailee tyyleissä, vaihtaa rooleja, tyylejä ja identiteettiä. Tämä kulttuurinen swift on synnyttänyt aikaamme juurettoman ihmisen, jonka identiteetti ei siis enää rakennu entisellä tavalla, eivätkä uudet rakennuspalikat ole aina edes selvillä.
Käytännössä tämä merkitsee sellaisten entisten käsitysten murenemista, kuten sukupuoli, sukupolvi ja aikuisuus. Nuoruus ei enää ole ikäkausi, vaan kulttuurinen genre. Tommi Hoikkalan legendaarinen lausuma siirtymisestä nuorisokulttuurista kulttuuriseen nuoruuteen on juuri tätä. Tämä siksi, että hedonistisessa viihdetodellisuudessa aikuisuus kaikkine vastuine ja velvollisuuksineen ei juurikaan näyttäydy tavoittelemisen arvoisena olotilana. Mielenkiintoinen juttu on tätä taustaa vasten tarkateltaessa se, miten Vanhan testamentin profeettakirjallisuus useissa kohdin asettaa yhdeksi esimerkiksi kulttuurin rappeutumisesta sen, miten yhteiskuntaa johtavat iältään nuoret ja kokemattomat johtajat. Vanhojen viisaus on joko kadonnut jäljettömiin, sitä ei ole koskaan ollutkaan tai sitten sitä ei enää arvosteta.
Niinpä meillä voi olla samaa lähiöasuntoa asumassa äiti ja tytär ("äiti on mun paras kaveri"), joiden ikäero on reilut parikymmentä vuotta, mutta elämäntilanne täysin sama; molemmilla on takanaan kariutunut parisuhde, josta on muutettu pois ja asetuttu yhteiseen kimppakämppään. Myös perusorientaatio on sama; molemmilla on haku päällä ja valmius uuteen suhteeseen on ilmeinen.
Miehillä sama juttu ilmenee siten, että kun avopuoliso on pannut välit poikki ja kehottanut keräämään kamppeet, niin poika muuttaa takaisin isänsä/äitinsä/vanhempiensa luo ja omaksuu uudelleen puberteetti-identiteetin eli pelaa tietokoneella yöt läpeensä, nukkuu päivät ja kukkuu yöt. Usein naiset ovat parempia selviämään näissä muuttuvissa olosuhteissa; he kömpivät hajonneen avo/avioliiton jälkeen jaloilleen, kasvattavat lapset yh-äitinä, harrastavat, tekevät vapaaehtoistyötä ja opiskelevat uuden ammatin, mikä on identiteetin rakentelua sekin - mieltäähän erityisesti suuriin ikäluokkiin kuuluva suomalainen oman identiteettinsä hyvin pitkälle sen kautta, mitä tekee työkseen. Miehet taas jumiutuvat helpommin lähiökuppilan peräpöytään paikallisen parlamentin jäsenenä, josta käsin on turvallisempaa tarkkailla maailmanmenoa meillä ja muualla.
Olen usein ihmetellyt joidenkin ihmisten uskosta luopumisen keveyttä ja nopeutta. Ehkä kyse ei koskaan ole ollutkaan todellisesta uudestisyntymisestä? En nyt tässä käy avaamaan sen tarkemmin raamatullisen uskoontulon opillista sisältöä. Totean vain sen, että mitä jos kyse onkin ollut "vain" eri motiiveista seurannut kristillisen identiteetin omaksuminen? Eli mitä jos kyseessä onkin ollut pelkästään puhtaasti ulkoisen käyttäytymismallin, habituksen, ehkä jopa laajemman kulttuurisen näkemyksen omaksuminen - ilman että ihmisen sisimmässä on koskaan tapahtunut mitään todellista kääntymistä Jumalan puoleen ja Pyhän Hengen asettumista asumaan ihmisen sisimpään?
Tämän olen niin usein nähnyt etsijäystävällisen "belong - behave - believe"-paradigman suurena (ja ehkä ratkaisevana) heikkoutena. Sehän keskittyy melkein kokonaan vain yhteisöön sosiaalistamiseen ja tiettyyn käyttäytymiseen, jonka pohjalta sitten oletetaan tapahtuneen jotain syvempää muutosta. Tämän saman syyn näen olevan suurimman osan ns. ripariuskoontulojen takana. Tämä selittäisi sen luvattoman suuren helppouden, jolla uskon asiat, seurakuntayhteys ja muu sellainen jätetään taakse. Kun aiemmin eri yhteyksissä omaksuttu identiteetti koetaankin uudessa kontekstissa, uudenlaisessa elämäntilanteessa, uusissa ihmissuhteissa ja muuten vaan muuttuneissa ihmiskohtaloissa vanhentuneeksi, läpityöstetyksi, jopa ahdistavaksi, se vaihdetaan uuteen, jolloin siihen uuteen pukeudutaan samalla palavalla innolla kuin aiempaankin ehkä vain joitain vuosia aiemmin.
Miten sitten olisi hyvä pyrkiä rakentamaan aitoa kristillistä identiteettiä jälkimodernissa ja samaan aikaan myös jälkikristillisessä kontekstissa? "Aidolla" tarkoitan tässä sellaista kristillistä elämäntapaa, joka olisi yhtä aikaa sekä Raamatun kirjoituksille uskollinen että myös ymmärrettävä ja helposti ulospäin kommunikoitavissa. Se, mitä nyt esitän ratkaisuksi ongelmaamme, ei varsinaisesti perustu mihinkään ulkopuoliseen lähteeseen, vaan on enemmän omaa pohdiskeluani, jossa hahmottumassa olevat ajatuksen versot ovat vielä pahasti keskeneräisiä (jälleen kerran). Ajattelen kuitenkin olevan tärkeää muistaa ja tiedostaa kolme asiaa kristillistä identiteettiä muokattaessa.
Ensinnäkin sen on oltava selkeästi omaehtoista eli se ei voi rakentua ympäröivän kulttuurin ehdoilla - oli tämä sitten sekulaaria tai uskonnollista. Me emme hae merkityksiä olemassaolollemme ns. "maailmasta" (Room. 12:1-2). Esimerkkinä tästä vaikka ympäristöstämme nousevat paineet ns. hyvän tekemiselle tai jollekin muulle trendikäälle jutulle. Toiseksi sen on oltava alusta loppuun asti ehdottoman uskollista Raamatun kirjoituksille. Meidän on tunnistettava oikea inspiraation lähde! On hyvä olla kulttuurisesti relevantti ja kontekstuaalinen, mutta jossain on olemassa raja, jonka ylitettyämme teemme itsestämme enemmän naurettavia kuin uskottavia.
Kolmanneksi sen on oltava reilusti sisäänpäinlämpiävää. Emme saa hävetä sitä, että kristinusko yhä enemmän näyttäytyy ulkopuoliselle maailmalle yhtenä sen monista alakulttuureista. Sellainen oli tilanne apostolisena ja alkukristillisenä aikana - ja itse asiassa vielä pitkään! - ja samankaltaiseen tilanteeseen olemme ajautumassa Euroopassa. Tämä kehitys ei merkitse kristinuskon kuolemista, maan alle siirtymistä monissa kohdin kylläkin. Kyse on enemmän siitä alkuperäisestä ja läpi historian vallitsevaksi todellisuudeksi kristittyjen piirissä tarkoitetusta ristin tien kulkemisesta, mitä on useimmissa länsimaisen kirkon vaiheissa ollut hyvin vaikea löytää kaiken ulkonaisen komeuden ja maallisen loiston keskeltä.
Fantasiaromaanissaan Velho ja leijona C.S. Lewis kuvaa sisäänpääsyn Narniaan tapahtuneen vanhan vaatekaapin takaseinän kautta. Tuon ulkonaisesti vaatimattoman ja kuluneen huonekalun kautta päästiin (kaiken muun ihmeellisen lisäksi) kohtaamaan itse Aslania. Ehkä meidänkin on hyvä tunnustaa, että ainoa pelastustie on Jeesuksen risti; portti on ahdas ja tie kaita, mutta se vie perille.
Kristinusko on siis vastakulttuuria, mutta samaan aikaan myös vastauskulttuuria. Ehkä tältä pohjalta aito, relevantti ja vakavasti otettava apostolisuuskin voisi nousta?
Samaa olen ajatellut, että monet "ripariuskoontulleet" kääntävät takkinsa niin nopeasti, että Jumalan valtakunta ei ole luultavasti päässyt takkia syvemmälle, sydämeen asti. On hyvä, että sanomaa kylvetään laajalti, mutta kun kylväjä kylvää, niin riippuu maaperästä, mikä siemen tuottaa hyvän kasvun. Vastuu siirtyy kuulijalle.
ReplyDeleteKari Kngshrj
Kerran pelastettu, aina pelastettu? Niinhän et väittänyt, mutta olen tässä viime kuukaudet taistellut mielelläni ennaltamääräytymisen ja muiden kalvinististen pelastusopinkappaleiden kanssa. En oikein millään halua niitä hyväksyä ja enemmän tuntuu, että olisin arminiolaisuuteen kallellaan.
ReplyDeleteMinustakin tosin tuntuu siltä, että kun uskosta luovutaan, aina se ei ole ollutkaan aitoa, mutta Raamattu niin monessa kohdin varoittaa luopumasta, että olisi minusta hullua jos se ei olisi realistisesti mahdollista. Tarkoitan, että vaikka kukaan ei voi riistää Jumalan kädestä niin itse kuitenkin syntisenä ihmisenä voi käsittääkseni riistäytyä. Eli käänteinen logiikka menisi näin: mikä Jumalalle on mahdotonta, on ihmiselle mahdollista.