Identiteetin pohdiskelua

Paavali kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille uskoville tavallaan hyvin itsetietoisesti ja varmasti, että häntä kannattaa pitää "Messiaan adjutanttina" ja "Jumalan salaneuvoksena" (Thurén). Sellaisen henkilön tärkein ominaisuus on uskollisuus Kutsujalleen ja Lähettäjälleen. Vain uskollisuus ja yksinomaan hänen Herralleen.

Erityisesti tämä Raamatun kohta on viime aikoina pyörinyt mielessäni. Joissain elämäni tiukoissa väännöissä olen saanut tästä kohdasta (1.Kor. 4:1-5) voimaa valita se tie, jonka ymmärrän Herran eteeni avaamaksi ja lähteä sitä kulkemaan, usein tietämättä mihin olen saapuva.

Tiedäthän nämä tilanteet joidenkin ihmisten kanssa, kun he pyrkivät vaikuttamaan sinuun, ohjailemaan sinua - niin, jopa manipuloimaan sinua saadakseen sinut toteuttamaan heidän näkyjään ja tarkoitusperiään. Alamaisuusvaatimukset sinkoilevat ja sinulle kohdistettuihin kauniisiin sanoihin kätkeytyykin yllättäen pienimuotoista vinoilua, jopa uhkailua, niinkuin kristittyjen keskuudessa usein on tapana.

Sinut halutaan määritellä, kategorisoida, kätesi halutaan sitoa ja suusi suitsea, jopa tukkia kokonaan. Sinun on valittava puolesi, sijoituttava johonkin organisaatiokehikkoon ja suostuttava olemaan osa rattaistoa. "Kerro nyt, hyvä mies, jo kuka olet, jotta voimme viedä vastauksen niille, jotka meidät laittoivat asialle!" Hierarkkian huipulta annettu identiteetti leikkaa siipesi tehokkaasti ja selittää sinulle sen jälkeen tämän olevan kristityn normaalitila.

Paavali oli oppinut läksynsä; hän ei antanut kenenkään muun kuin Herran yksin määritellä itseään ja omaa identiteettiään. Häntä itse asiassa hyvin vähän huoletti se, mitä muut häntä tutkittuaan hänestä sanoivat ja ajattelivat. Eipä hän itsekään tuominnut itseään. Päinvastoin, hän sanoi, ettei hän tämän tilanteensa takia ollut tehty Jumalalle kelpaavaksi, vaan Hän oli edelleen kokonaan Kutsujansa ja Lähettäjänsä käsissä.

Sen tähden hän kuitenkin kehottaa muita olemaan lausumatta mitään sen kummempia tuomioita, ennen kuin niiden aika on ja Herra tulee. On eri asia tuomita joku jossain inhimillisessä tuomioistuimessa, kuin Herran tuomioistuimen edessä, jossa sellainenkin, mikä on tähän asti ollut ihmissilmälle kätkettyä, tulee paljastetuksi.

Pidä siis lyhyet tilivälit Jeesuksen Kristuksen kanssa, sillä Hän yksin on sovituksesi Välimies. Ja tämän jälkeen, tee vain se, mihin Herra on Sinut kutsunut.

Avioliitto, realismi ja romanttisen rakkauden ihanne

Keskimmäinen poikani ja hänen kihlattunsa vihittiin avioliittoon juhannusaattona. Hääjuhlassa heille osoitetussa puheessani lainasin Laulujen laulua, jossa kerrotaan kuningas Salomon tulemisesta hääjuhlaansa (3:6-11). Jakso päättyy kehotukseen:





"Tulkaa ulos, Siionin tyttäret, ja katsokaa kuningas Salomoa, katsokaa kruunua, jolla hänen äitinsä hänet kruunasi hänen hääpäivänänsä, hänen sydämensä ilonpäivänä."

Hääpäivä on todellakin niin sulhasen kuin morsiamenkin "sydämen ilonpäivä" - plus kaiken muun juhlaväen ilonpäivä. Ei ihme, että Raamatussa juuri hääjuhlan iloa verrataan taivaan iloon ja riemuun.

"Rakkaus on sokea, mutta avioliitto on hyvä silmälääke", sanotaan. Muistan vuosia sitten eräässä avioliittoon vihkimisessä, jossa sain olla mukana, tuoneeni esille sen puolen avioliittoa ja parisuhdetta, että rakkaus on ennen kaikkea tahdon, ei tunteen asia. Jälkeenpäin hääjuhlassa eräs nuori mies sitten tuli juttusilleni alkaen vähän niinkuin tentata minua siitä, että miten minä nyt noin voin tulkita asioita. Eikö rakkaus olekin juuri rakastumisen tunnetta ja ennen kaikkea juuri sitä?

Eräs kulttuurimme suurimpia harhoja on myytti "romanttisen rakkauden ihanteesta"; ajatus siitä, että rakkaus on ennen kaikkea romanttisen rakastumisen tunteen ilmentymä ja täysin sen varassa. Kun tämä tunne valtaa ihmisen, he rakastuvat, menevät yhteen ja elävät sen tunteen voimalla. "Rakkauden voima on ihmeellinen", sanotaan. Se tunne muuttaa maailmaa ja ohjaa ihmiskohtaloita, mutta yhtä kaikki, kun se on tunne on mennyt - ja arki koittaa - niin tulee ikään kuin lupa ohittaa kaikki aiemmin annetut sitoutumisen lupaukset.

Kulttuurimme arvojen ja niiden pohjalta nousevien ajatusmallien mukaan on lupa toimia "niinkuin sydän sanoo" ja "antaa tunteiden viedä". Näin rakkaus avioliitossakin on vain tunteen häivähdys ja kun se on mennyt, "on aika uudelle suhteelle". Kulttuurimme on vahvasti nautinnonhaluinen ja mielihyvää korostavaa, jossa hyvät, ihanat ja voimakkaat tunteet ovat keskiössä. Keskiössä eivät sensijaan ole sellaiset asiat kuin sitoutuminen, tahdon valinta ja vaivannäkö parisuhteen eteen.

"Rakkaus on väkevä kuin kuolema, sen kiihko on tuima kuin tuonela" (Laul. 8:6). Rakkaus on ensisijaisesti tahdon asia. Omaa sitoutumiseen perustuvaa tahdonvalintaa sitten seuraavat tunteet. Kyse on siis jostain syvemmästä, kuin vain tunteiden pintakuohusta, jotka tulevat ja menevät ja joiden mentyä on sitten lupa käytännössä melkein mihin vain. Eräs seuraus kulttuurimme laajamittaisesta luopumisesta kristillisistä arvoista ja niiden perustukselle rakentuvasta käytännön elämästä on juuri tämä romanttisen, tunteita korostavan rakkauden ihannointi ja ylikorostaminen.

Näyttää siltä, että tämä valheellinen myytti ajaa haaksirikkoon avioliittoja siinä missä viina tai perheväkivaltakin. Syykin näyttää olevan selvä: enää ei opeteta sitoutumisen merkitystä, vaivannäön ja parisuhteen hoitamisen merkitystä. Historian jälkiviisas syyttävä sormi tulee tässä kohtaa osoittamaan nimenomaan mediaa. Se on kuitenkin vain osasyyllinen. Syyt ovat syvemmällä, kulttuurimme luopumuksessa ja luisumisesta Jumalan ilmoituksen kalliopohjalta moniarvoisuuden hyllyvälle suolle.

Avioliitossa on kyse ennen kaikkea Jumalan tahdon mukaisista arjen valinnoista, jotka Jumala, avioliiton asettaja, sitten siunaa. Tämä näkökulma ei väheksy tunteiden merkitystä, vaan asettaa ne oikeisiin yhteyksiin ja mittasuhteisiin.

Ajatus juhannukseksi

Kun otamme vastaan uskossa omalle kohdallemme sen, mitä Jeesus on tehnyt puolestamme, hyväksymme Hänen uhrikuolemansa oman sielumme lunnaiksi. Hyväksymme sen, että Hän tuli tuomituksi minun puolestani. Tällöin hyväksymme samalla sen, että myös meidän vanha ihmisemme tuli tuomituksi yhdessä Hänen kanssaan. Samaistumme yhdessä Kristuksen kanssa niin Hänen kuolemassaan kuin ylösnousemuksessaankin. Minun vanha ihmiseni on yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittu ja haudattu kasteen kautta kuolemaan. (Tässä on kasteen teologinen sisältö.)

Jumala on pelastusteossaan tehnyt jotain täysin uutta ja poikkeuksellista suhteessa siihen perusongelmaan, joka meillä syntiinlangenneina ihmisinä on; meidän vanha ihmisemme on yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittu, kuollut ja haudattu. Nyt meidän elämämme on yhdessä Hänen kanssaan kätkettynä Jumalassa. Kun Hän ilmestyy, niin mekin saamme ilmestyä yhdessä Hänen kanssaan. Hän ei siis ainoastaan täyttänyt lakia puolestamme ja sovittanut syntejämme, vaan myös tuli yhdeksi meidän kanssamme.

Tämä on evankeliumin ydin. Tilanteemme on nyt siis ratkaisevasti muuttunut. Pelkkä meidän ulkopuolellamme, Jumalan edessä tapahtuva vanhurskauttamisemme (ns. forenssinen vanhurskautus) ei vielä kerro kaikkea Jeesuksen sovitustyöstä. Nyt, tästä eteenpäin voin sanoa, etten enää elä minä, vaan itse asiassa Kristus elää minussa. Elämäni tästä eteenpäin on nyt Hänen elämäänsä minussa. Kyseessä on tuleminen osalliseksi jumalallisesta luonnosta (theosis).

Tältä pohjalta me voimme pitää vanhan ihmisemme syntisine luontoineen kuolleena. Kristittynä elän jännitteisessä todellisuudessa; " jo nyt - ei vielä". Pelastus on jo nyt käsillä ja se on täydellinen, kertakaikkinen ja lopullinen. Käytännössä minä nyt elän sitä todeksi ja odotan sen täydellisyyden tulemista näkyväksi. Kuolettamalla syntisen luontoni päivittäin elän Pyhän Hengen antamassa uudessa elämäntodellisuudessa. Olen näin tullut kuuliaiseksi tälle ilmoitukselle, joka ohjaa uutta elämääni. Jumala jopa odottaa, että se, mitä Hänen lakinsa ihmiseltä edellyttää, näin toteutuu käytännössä kristityn arkipäivän elämässä.

Tämä kaikki tapahtuu - ei sen tähden, että pelastuisimme - vaan sen tähden, koska jo olemme pelastettuja. Kiitos Jumalalle Hänen sanomattomasta lahjastaan!


-------

• Gal. 2:19
• Room. 6:3-4, 6
• Kol. 3:3-4
• Room. 8:3-4
• Gal. 2:20
• 2. Piet. 1:3-4
• Room. 6:11-14
• Kol. 3:1-2, 5
• Room. 6: 17
• Room. 8:4

Virtanen ja kaanaankielen ihmeellisyydet

Virtanen ei totisesti ollut mikään saivartelija sinänsä, mutta silloin tällöin hän tunsi tiettyä hengenheimolaisuutta Fingerporin Heimo Vesan, tuon sanojen todellista merkitystä hakevan hemmon kanssa. Tiedättehän: kun viiniä mainostetaan sen sopivan parhaiten nautittavaksi porsaan ja kanan kanssa, niin ette ikinä arvaakaan ketkä kaksi istuivat Vesan kanssa illallispöydässä viinipullo seuranaan...

Virtanen muisti nuorena isänä ollessaan, miten eräs hänen pojistaan katseli hengellisen levyn kantta ja tavasi: "Isä, kanna sateeseen" ja ääneen ihmetteli, "miksei se ole, että isä, kanna pois sateesta". Pieneen lapsen mieleen kun ei oikein millään tahtonut mahtua, että kun oikein satoi ja oli kurja ilma, niin isähän se muitta mutkitta sen jälkikasvunsa sinne ulos sateeseen kippasi.

No, niin kuin sanottu, Virtanen ei varsinaisesti ollut niitä "sanakiistojen kipeitä", joista Paavali aikoinaan nuorta Timoteusta varoitteli, mutta aina silloin tällöin perinteisen linjan hengellisissä kokouksissa käydessään hän tahtomattaan kiinnitti huomiota erilaisiin kielikuviin ja sananparsiin, joita kristityt ystävät, saarnamiehet ja muut silmää tekevät etunenässä mielellään viljelivät. Virtanen oli omissa empiirisissä tutkimuksissaan huomannut, että mitä pitempi väli oli tullut edelliseen kokoukseen, sitä helpommin sitä rekisteröi nuo kaanaankielen erilaiset vivahteet.

Tosin vielä Virtasta enemmän tällaisiin armoitettuihin kielikuviin kiinnittivät huomiota hänen tavisystävänsä, jotka eivät olleet "kotona syntyneitä" tai "näissä vesissä pestyjä". Niinpä kerran eräässä joulukirkkossakin hänen työkaverinsa oli ollut syvästi hämmästynyt kuullessaan "seuraavaksi kannettavan uhrin". Ihmetys olikin sitten vaihtunut helpotukseksi, kun oli paljastunut, että rahaahan sitä vain kerättäisiin.

Niinpä hän ihan hiljattain kuuli puhujan kertovan, miten edellisenä iltana oli tarkoitus olla kaksi lauluryhmää palvelemassa ulkoilmakokouksessa, joista ensimmäinen oli esiintynyt niin voimallisesti, että "taivaat olivat auenneet". Tämä sillä seurauksella, että toinen musiikkiryhmä ei sitten enää päässytkään esiintymään, kun vettä satoi ihan kaatamalla ja väki joutui lähtemään kuka minnekin sadetta pakoon. Epäselväksi oli siis jäänyt tuon "taivasten aukenemisen" merkitys - oliko se sitten hyvä vai huono asia?

Kristillisyydestä

Huomaan nykyään yhä useammin olevani tilanteessa, jossa tunnustavat kristityt, jotka ottavat asiansa vakavasti, joko yksin tein hylkäävät tai vähintäänkin suhtautuvat hyvin kriittisesti sanan "kristillisyys" käyttöön kuvaamaan raamatullista uskoa, oppia ja elämää. Ymmärrän hyvin, että paineet sen käytöstä luopumiseen liittyvät tähän yleismaailmalliseen irtiottoon konstantinolaisesta paradigmasta. Monet tunnustavat kristityt kokevat välttämättömäksi purkaa konstantinolaisen käänteen seurauksia - ainakin siinä määrin, kuin se on yksityiselle ihmiselle mahdollista. Kristinuskon länsimaisen muodon rapautuessa perinteisesti kristillisen kulttuurihegemonian piirissä olleissa kirkoissa ja maissa (esim. täällä Suomessa), tuossa Rooman "ensimmäisen kristityn keisarin" päätöksessä 300-luvulla jKr. ensin hyväksyä, sitten virallistaa kristinusko ja lopulta tehdä siitä ainoa suvaittu uskonnonharjoittamisen muoto, nähdään enemmän kielteisiä kuin myönteisiä puolia. Poikkeuksen tekevät ne tahot (esim. Suomen luterilaisten piirissä), jotka edelleen haikailevat tuon kadotetun maailmanajan pariin ja sen autuaiden privilegioiden piiriin. Muut kristilliset piirit lienevät viimeistään 2010-luvulle tultaessa hyväksyneen realiteetit ja - kuka syvällisemmin, kuka vastahakoisemmin - sisäistäneen uuden missiologisen tilanteen syntymisen.

Tämä vanhasta paradigmasta luopuminen on joissain piireissä johtanut juutalaisuuden harrastamisen uuteen nousuun. Juutalaisuudessa - ehkä jopa siinäkin valtavirrassa, joka ei Jeshuaa Messiaaksi tunnusta - nähdään ratkaisu ylipäätään kaikkeen nykykristillisyyttä vaivaavaan ponnettomuuteen. Ajatellaan, että lähtökohtaisesti juutalaisuus on aitoa ja perinteinen kristillisyys epäaitoa, ts. poliittisesti turmeltunutta vallankäyttöä ja maailman kanssa epäpyhän liiton tehnyttä luopumusta. Monessa kohtaa länsimaiden kirkkohistoriassa nämä syytökset ovatkin oikeutettuja, mutta ne eivät kuitenkaan tee mitenkään oikeutta historian koko kuvalle. Kautta koko 2000-vuotisen länsimaisen kirkkohistorian on aina ollut myös toisinajattelevien vapaiden kristittyjen joukko, joka ei toisaalta suudellut paavin sormusta, mutta ei toisaalta myöskään tarvinnut Jerusalemin tai sen perillisten hyväksyntää omalle olemassaololleen. He olivat ja ovat sen uusitestamentillisen uskon perillisiä, jossa ihmisen kysymyksiin tarjotaan vastaukseksi Ylösnoussut Jeesus, eikä mitään muuta - ei lakia, eikä sapattia, ympärileikkauksesta puhumattakaan. Näin menetteli apostoli Paavali, joka kommunikoi ilosanoman Herrasta Jeesuksesta tuon ajan pakanalliselle ympäristölleen koinee-kreikan yleiskielellä.

Kuntelin hiljattain mielenkiintoisen laulun Anabaptisti, joka kertoo uskonpuhdistuksen ajan Keski-Euroopan kastajaliikkeen johtohahmosta, teol. tri ja professori Balthasar Hubmaierista (1480-1528). Hän maksoi uskostaan hengellään, kun hänet poltettiin roviolla torilla Wienissä. Hänen vaimonsa Elisabeth kehotti häntä pysymään uskossaan lujana. Kolme päivää myöhemmin hänen kaulaansa sidottiin kivi ja hänet hukutettiin, mikä oli tuolloin yleinen tapa rangaista "uudestikastajia". Laulu kertoo useita esimerkkejä näiden vapaiden kristittyjen kohtaloista niin katolisten, luterilaisten kuin reformoitujenkin kristittyjen käsissä. Lyhyesti sanottuna: nämä kristityt ovat minun hengellisiä esi-isiäni ja -äitejäni.

Toisaalta voimme tänään nähdä juuri näiden samaisten tunnustavien kristittyjen piirissä Raamatun sanallisen ilmoituksen vesittymistä, kun yhä useammin kyse ei enää olekaan totuudesta, vaan siitä, miten kulloinkin haluamme tulkita Raamattua ja millaisessa valossa haluamme nähdä asiat. Emme etsi enää niinkään sitä, mitä Kirjoitukset itsessään sanovat, vaan sitä, löytyykö "näistä teksteistä" jotain tukea meidän ajattelullemme, suunnitelmillemme ja käytännöillemme. Yhtä ainoaa yleispätevää totuutta ei näin enää olekaan, kun yllättävän moni tunnustavakin kristitty käytännössä elää uskonnollisen moniarvoisuuden hyväksyen.  Kyse on tällöin aina vain jonkun kirkkokunnan opista tai traditiosta. Opilliset kysymykset ovat ikäänkuin kunkin uskonnollisen yhteisön omia sisäisiä asioita vähän niin kuin se, mitä jokin valtio tekee jonkun etnisen tai muun vähemmistönsä kanssa, on ko. valtion oma sisäinen asia, joka ei kuulu ulkopuolisille. Niinpä jonkun vapaan suunnan piirissä saatetaan suitsia tai jopa kokonaan kieltää evl. kirkkoon kohdistuva kritiikki yleisin kirkkopoliittisin perustein. Konsensus ja jopa taloudelliset prioriteetit jyräävät totuuden monessa uskonnollisessa yhteisössä nykyisin.

Kun opiskelin nuorena kristittynä miehenä (1970-luvulla) Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa, eräs opettajistani, vanha rovasti Martti Häkkinen korosti usein opetuksessaan raamatullisen linjan ja siinä pysymisen merkitystä; tuli pitää kiinni Raamatun Sanasta, julistaa sitä tinkimättömästi - ja kärsiä seuraukset. Siinä kaikui kirkollisen protestiliikkeen pasuunan ääni selvänä. Miten meidän linjamme on muuttunut vuosi(kymmeni)en saatossa? Olemmeko menettäneet uskomme yleisiin, absoluuttisiin totuuksiin, jotka löytyvät Raamatusta? Mitä on tapahtunut, kun linjamme hengellisessä työssä muuttuu koko ajan (tai ainakin pikku hiljaa) niin, että se, mitä ei hyväksytty parikymmentä vuotta sitten, on nyt normi tai ainakin nouseva trendi? Onko raja tämän maailman ja Jumalan seurakunnan välillä kuroutumassa umpeen? Meidän on hyvä muistuttaa itsellemme ja toinen toisellemme, että trendikkyys ja muodissa oleminen eivät pelasta ketään.

Mieleen nousee siis - ja jonkun mielestä väistämättä - kysymys, tulisiko termi  "kristillisyys" sitten kokonaan hylätä vai ehkä (vain) pyrkiä määrittelemään uudelleen? Entä mitä vaihtoehtoisia termejä olisi tarjolla? Jeesus-usko, usko, hengellisyys, raamatullinen kristinusko, perinteinen kristinuskon muoto...?

Entä palaaminen kristitty-sanan alkuperäiseen merkitykseen? Antiokia, tuo länsimaihin kurottautuvan apostoliuden pesäpaikka oli se, missä Jeesuksen opetuslapsia ensimmäisenä alettiin kutsua pilkkanimellä "kristityt" eli "kristuslaiset". Itse löydän itseni sangen usein tilanteesta, jossa minun on ikään kuin avattava ja selvästi määriteltävä nuo termit niille, joiden kanssa keskustelen. Toisaalta se vaiva on hyvä nähdä, koska se avaa ovet monelle hedelmälliselle keskustelulle.

Neil Cole kirjoittaa kirjassaan Orgaaninen seurakunta siitä, miten meidän tulee nostaa rima ylös sen suhteen, mitä on olla opetuslapsi. Tässä suhteessa sanat "kristillisyys" ja "kristitty" ovat ilman muuta kärsineet inflaation ja niiden merkitys on vesittynyt. Mutta en tiedä, onko oikea ratkaisu sitten kokonaan hylätä nuo termit. Samaan hengenvetoon Cole nimittäin puhuu siitä, miten rima tulisi laskea alas sen suhteen, mitä on olla seurakunta. Uskonnollisuudesta, sen orientaatiosta, (joka yleensä liittyy vain ihmisen ulkonaisen olemuksen ja käyttäytymisen tarkastelemiseen), sen tavoista, (jotka yleensä noudattelevat tiettyjä käskyjä ja kieltoja) ja sen arvoista, (jotka pönkittävät ulkoista hurskautta), luopuminen voi olla meille kristityille parasta mahdollista parannuksen tekoa. Seurakunta ei ole käsin tehty, vaan ihmisten muodostama hengellinen temppeli.