Story of my life

”Ihminen on olemukseltaan Homo narrans, kertova ihminen, ja tarina on hänen alkuperäisin tapansa viestiä” (Juhana Torkki)

”Pääset lukioon, jos kirjoitat ysin aineen.” 

(keskikoulun äidinkielen opettajani kesällä 1972) 

Niin pitkään kuin muistan, olen ollut hyvä aineenkirjoittaja koulussa ja muistan aina myös pitäneeni siitä. Niinpä livahdin lukioonkin vähän takaoven kautta viime tingassa, saadessani viimeisen mahdollisuuden – ja onnistuin siinä. Kirjoitin aineen vanhasta mustasta blueslaulajasta, joka oli menettänyt näkönsä ja joka kommunikoi vain kuulonsa ja sanojensa ja musiikkinsa välityksellä. Se oli ehkä ensimmäisiä kertoja, kun tunnistin tarinankertomisen voiman. Murrosikäisenä nuorena harrastin paljon ns. pöytälaatikkokirjoittamista, joskin tuon pöytälaatikon lukko oli visusti suljettu useimmilta ihmisiltä ympäriltäni. En helposti avannut runojani muille, paitsi jos halusin tehdä niillä vaikutuksen johonkin tyttöön...

”Sitten tapahtui jotakin, joka räjäytti pankin...” 

17-vuotiaana koin radikaalin kääntymisen, jonka seurauksena verbaalinen kommunikointini aktivoitui, jonkun mielestä jopa riistäytyi käsistä. Minusta tuli aktiivinen todistaja siitä, mitä omassa elämässäni olin kokenut. En aikaisemminkaan ollut ollut mikään tuppisuu, mutta nyt kun elämä tuntui saaneen uuden suunnan, siitä oli suorastaan pakko puhua.

”Voi minua, ellen minä evankeliumia julista!” (Apostoli Paavali)

Ensimmäiset hengelliset puheeni menivät suurin piirtein näin: ”Ellet heti ota Jeesusta vastaan omaan eläämääsi, olet todella kusessa!” 

Ns. minimitarinamallin mukaan tarina koostuu kolmesta tapahtumasta, jotka liitetään yhteen. Ensimmäinen ja kolmas tapahtuma ilmaisevat tilan, toinen taas on aktiivinen. Kolmas tapahtuma kuvaa muuttunutta alkuperäistä tilaa. Lisäksi tapahtumat etenevät yleensä kronologisessa järjestyksessä: ensimmäinen tapahtuma edeltää toista ja toinen kolmatta, ja toinen tapahtuma aiheuttaa kolmannen. ”Ennen mun elämäni oli synkkää ja kurjaa, vailla tarkoitusta, mutta sitten Jeesus tuli mun elämääni. Nyt mun elämälläni on selvä suunta ja tarkoitus ja kaikki on hyvin!” Elämästä löytyy näin kronologinen jatkumo, joka selittää nykytilanteen.

Viestinnän tyyli oli minulla alussa hyvin vahvasti dominoivaa, joka toisaalta ilmeni assertiivisena eli myönteisenä määrätietoisuutena (”oma elämäni on muuttunut”) ja aktiivisena ja innostuneena viestintäkäyttäytymisenä (”Jeesus voi muuttaa sinunkin elämäsi”). Dominoivaan tyyliin liittyy toisaalta myös itsevarmuus ja hallitsevuus, joka tuli hyvin esille esim. muille nuorille puhuessani. Käyttäytymisen tasolla dominoivaa tyyliä kuvataan usein ”voimalliseksi katsekontaktiksi, äänekkyydeksi ja epäröimättömyydeksi”, mitä se olikin tuon ajan aktiivisessa katu- ja tanssilavaevankelioinnissa. Dominoiva viestijä herättääkin muissa usein luottamusta. Niinpä minua omassa seurakuntanuorten joukossa 70-luvun puolivälissä pidettiinkin ”lupaavana nuorena veljenä”.

”Sydän tekee puhujan” (Urho Muroma)  

Niinpä lähdin siis saarnamiesten oppiin Suomen Raamattuopistolle Kauniaisiin. Virallisesti opiskelin kirkon nuorisotyönohjaajaksi, mutta ainakin omissa kuvitelmissani olin kunnon saarnaajakoulussa. Elettiin vuotta 1975 ja vajaat kymmenen vuotta sitten kuolleen Urho Muroman henki eli vahvana edelleen opiston käytävillä. Meille opetti saarnataitoa eli homiletiikkaa rovasti Martti Häkkinen, Muroman vanha työtoveri. Muistan saaneeni häneltä ensimmäisen kunnon palautteen omista saarnataidoistani (jotka tuolloin mielsin kattamaan alleen ylipäätään kaiken viestinnän ja vuorovaikutuksen). Hän totesi pitämäni koesaarnan edustavan ”homilian” tyylisuuntaa, josta muistan olleeni aavistuksen pettynyt, kun hän suomensi sen tarkoittavan ”jutustelevaa” tyyliä. Olisin ennemmin halunnut olla tulisieluinen julistaja, kuten monet tuon ajan esikuvani olivat. Tuon ajan suuri unelmani olikin tulla ”isona” matkasaarnaajaksi ja sain paljon hyvää ja kannustavaa palautetta saarnataidoistani. Dominoiva puhe- ja kommunikointityyli oli vahvasti läsnä ja sitä pidettiin, jos ei nyt aivan oikeana, niin ainakin suotavana. Näin jälkeenpäin ajatellen se näyttää olleen perin yksisuuntaista viestintää, josta lähes kokonaan puuttui vuorovaikutus.

”Sitä tulee vähän hulluksi, kun lähtee tuonne viidakkoon.” 

(Martin Sheen elokuvassa Ilmestyskirja.Nyt)

Elämä lähti kuitenkin viemään minua ihan toisille urille (joidenkin mielestä jopa ”väärille” urille). 80-luvun alussa nimittäin löysin itseni omasta kotikaupungistani Lahdesta kaupungin palkkaamana erityisnuorisotyöntekijänä. Työkenttänäni olivat kaupungin keskustan kadut ja puistot, parkkipaikat, ostoskeskukset ja lähiöt. Kohderyhmänä olivat 12-18v. nuoret, joilla oli erilaista, usein hyvin raskastakin problematiikkaa liittyen itsetunto- ja ihmissuhdeongelmiin, kotoa tai laitoksesta karkailuun, päihteisiin ja hyväksikäyttöön, väkivaltaan tai muuten vaan rikolliseen elämäntapaan. Työajat olivat hyvin epäsäännölliset sijoittuen useimmiten iltaan ja viikonloppuisin öiseen aikaan.

”Me luultiin ensin, et sä oot joku homo.” (Upi, 17v. liipolalainen nuori v. 1986)

Suurin kulttuurishokki liittyi, ei vain elämäntapaan ja arvoihin, vaan ennen kaikkea kommunikaatioon. Yhtäkkiä huomasin, ettei aiemmasta ja (edelleen) arvostamastani ”saarnaajakoulutuksesta” ollut mitään hyötyä näiden punkkareiden, teddyjen, rockereiden ja hevareiden kanssa työskennellessäni. Toden sanoakseni, olin alussa ihan pihalla ja jopa kuutamolla. Minun oli opeteltava aivan uusia ja aiemmasta poikkeavia kommunikointitaitoja saadakseni edes jonkinlaisen kontaktin näihin nuoriin. Niinpä minulle tuotti alussa vaikeuksia ymmärtääheidän tavallista puhettaan, esim. miksi jotkut hevaripojista kutsuivat minua ”jormaksi” ja mikä tuon ilmaisun eksakti merkitys oli. Tunsin itseni tunkeilijaksi vieraalla maaperällä ja otti todellakin aikansa, että voitin näiden nuorten luottamuksen.

”Ne syö nyt sun kädestäsi.” (kaupunginhallituksen jäsen keväällä -96)

Oli siis opeteltava uusi viestintä- ja vuorovaikutustyyli – tai itse asiassa useita sellaisia. Oli osattava operoida usealla eri tasolla; nuorten lisäksi oli kommunikoitava ymmärrettävästi myös heidän vanhempiensa, eri yhteistyötahojen (kuten seurakunta, opettajat, poliisi, nuoriso- ja sosiaalityöntekijät, lastensuojelulaitokset jne.) ja poliittisten päätöksentekijöiden kanssa - ja media siihen päälle vielä. Koin jopa eräänlaista voimaantumista viestijänä päästessäni esittelemään nuorten yökahvilaideaa kaupunginhallitukselle ja saadessani ajamani asian menemään läpi. 90-luvulle tultaessa olin työni puolesta paljon tekemisissä median kanssa; suoria radiohaastatteluja niin alueelliseen kuin valtakunnankin verkkoon, lehtijuttuja (mm. Suomen Kuvalehteen sekä paikallisiin lehtiin useita kertoja), tv-haastatteluja (mm. MTV3:n 45 minuuttia syksyllä – 97). Kun työ menee eteenpäin ja kun saadaan aikaiseksi jonkinlaisia tuloksiakin, niin sitä löytää itsensä erilaisista asiantuntijatehtävistä seminaareista ja neuvottelupäiviltä, eduskunnan sosiaalivaliokunnan istunnosta, koulun vanhempainillasta tai naapurikaupungin virastotalolta kouluttamassa uusia vapaaehtoistyöntekijöitä nuorten pariin.  

Hyvin pian opin myös pukemaan tylsiksi mielletyt virkamiesraportit ja niiden sisältämät tilastot ym. informaation narratiiviseen muotoon; ei enää kuvattu nuorten pahoinvointia käyrillä tai numeroilla, vaan esitettiin sama asia casena, kerrottiin tarinoita ja jopa visualisoitiin sanomaa (esim. katutyöstä kertovat diasarjat, nuorten kanssa kuvatut videot tai valokuvanäyttelyt nuorten elämästä). Tässä toimintatavassa oli paljon hyvää ja se toimi hyvin, kun täytyi saada rahoista päättävät henkilöt vakuuttuneeksi jostain. Sen vaarana voi tosin olla informaation muuttuminen tirkisteleväksi sosiaalipornoksi, jolloin se äkkiä synnyttääkin täysin vastakkaisen reaktion. Myöhäismodernina aikana ihmiset kuitenkin kuuntelevat mieluummin kertomuksia elävästä elämästä kuin pelkästään kylmiä faktoja. Tarinassa on voimaa.

”Rauta rautaa hioo, ihminen toistansa hioo.” (Sananlaskujen kirja) 

Olen ollut avioliitossa saman naisen kanssa yli 30 vuotta ja meillä on kolme yhteistä lasta (kaikki poikia, s. -86, -88 ja -90). Kokemukseni mukaan avioliitto ja perhe-elämä ovat ehkä kaikkein haastavin viestintä- ja vuorovaikutustaitojen opintokokonaisuus, jossa meillä ei ole useinkaan kotikenttäetua. Saarnaajan suurta suuta tai kunnallisen työntekijän verbaalista nokkeluutta tärkeämpiä avuja ovatkin suuret korvat ja avoin mieli. Olisi suuri virhe kuvitella, etteikö näillä läheisimmillä ihmissuhteillamme olisi mitään kontaktipintaa tai etteivätkö ne mitenkään kommunikoisi esim. teologin työssä esiin tulevien kysymysten kanssa. Päinvastoin, olen vanhemmiten huomannut, miten isänä oleminen ja kasvattajana toimiminen antaa valmiuksia ihmisten kohtaamiseen ja ohjaamiseen opiskelu- ja työelämässä. Turhaan ei Paavali ohjeista nuorta Timoteusta siitä, miten seurakunnan kaitsijan on syytä ensin hallita oma kotinsa ennen kuin pyrkii näin vastuulliseen virkaan. 

Eräs parhaimmista palautteista, minkä olen pojiltani saanut, on keskimmäisen poikani Laurin muusikko-opintojensa aikana tekemä kappale ”Me ol´ man”:  

"All my childhood, my dad used to play a lot of classical and irish music for example The Dubliners and The Chieftains. There wasn’t any musicality in our family so I grew up listening to those guys and secretly enjoyed it. … So basically this song was kind of a story about my childhood, my dad, how I got introduced to music and started playing/composing afterwards."

“En voinut olla tottelematta taivaallista näkyä.” (Apostoli Paavali)

Olin pitkin 80-lukua toiminut oman työni ohella monenlaisissa luottamus- ja vastuutehtävissä omassa kotiseurakunnassani Lahden Joutjärvellä. Olin ollut rippikoulun opettajana usealla kesälomallani, vetänyt erilaisia pienpiirejä, juontanut tilaisuuksia ja ollut mukana järjestämässä erilaisia seurakunnallisia tapahtumia.

Kun kutsumus alkaa kolkutella uudelleen, se voi ajaa miehen jopa epätoivoisiin tekoihin. Niinpä minäkin sanoin itseni 90-luvun lopulla irti turvallisesta kaupungin virasta ja lähdin opiskelemaan Vapaakirkon pastoriksi. Toimin jo opintojeni aikana opetustehtävissä ja tein lopputyöni aiheesta Nuorisotyökoulutuksen kehittäminen Suomen Vapaakirkon teologisessa opistossa. Opintojeni jälkeen toimin opistossa vt. koulutussihteerinä ja opettajana. Erityisesti opetin nuorisotyöhön ja nuorisokulttuuriin liittyviä kursseja ja toimin myös jonkin aikaa nuorisotyölinjan vastuuopettajana. Opetustyö ja siihen liittyvä opiskelijan ohjaus ovat itseäni suuresti motivoivia asioita.

"Meidän ymmärryksemme riittää tämän inkarnaation ihmeen ja todellisuuden äärellä ikään kuin polskuttelemaan rannattoman valtameren rantalätäköissä, mutta näin Jumala historiassa on toiminut ja tähän työhönsä Hän on sitoutunut. Käytännössä tämä tarkoittaa meille sitä, että tämän jälkeen ei enää mikään – ei maallisinkaan työ, eikä arkisinkaan askare – ole sellaista, mitä me emme voisi tehdä Jumalan kunniaksi ja mitä meidän näin ollen tuleekin tehdä Jumalan kunniaksi.” 

(ote jouluhartaudesta 24.12.2000)

Vapaakirkon pastorina Lahdessa tehtäviini kuuluivat sunnuntaijumalanpalvelukset (ja yleensä opetuspainoitteiset saarnat niissä), muuhun seurakuntatyöhön liittyvät tehtävät, kirkolliset toimitukset (avioliittoon vihkiminen, kaste, hautaaminen) sekä periaatteessa kaikki sellainen seurakunnallinen toiminta, mihin vain aikaa ja energiaa riitti. Useimmiten alustukseni seurakunnan johtoryhmän kokouksissa herättivät runsaasti keskustelua, mihin tietysti olin pyrkinytkin.

”Kolmas vaihe yhteisön elinkaaressa on se, että seurakunta alkaa mukautua ympäröivään yhteiskuntaan, sen arvoihin ja tapoihin. Miten tämä ilmenee käytännössä? Herätyksen toinen ja kolmas sukupolvi kokee siunaukseksi korkeamman sosiaalisen aseman sitä ympäröivässä yhteiskunnassa. Se on kulkenut pitkän tien tullakseen sisäsiistiksi, hyväksytyksi ja hovikelpoiseksi. Nyt se odottaa saavansa sekulaarilta yhteiskunnalta hieman sitä oikeutettua arvostusta ja respektiä. Sen johtohenkilöt kutsutaan presidentinlinnaan itsenäisyyspäivän vastaanotolle, ministeriöiden työryhmiin jne. Sen omasta joukosta nousee oppineita, yhteiskunnallisia vaikuttajia, akateemikkoja ja taiteilijoita.” 

(lainaus alustuksestani seurakunnan työntekijöiden ja vanhimmiston jäsenten tapaamisessa)

Vastasin seurakunnan tiedottamisesta ja muutaman kerran vuodessa ilmestyvän seurakuntalehden toimittamisesta. Olin hyvin aktiivinen kirjoittaja Suomen Viikkolehteen, jonka lähettämiä kirjoituksia ei kuitenkaan aina (jostain syystä) julkaistu. Avasimme myös www.onkosetotta.net -internetsivut, joiden toiminta-ajatuksena oli toimia kristinuskon perusteita esittelevänä apologeettisena sivustona. (Eivät taida enää toimia...) Tietotekniikan kehittyminen 90-luvulta alkaen ja erityisesti sosiaalisen median yleistyminen mullistivat muutenkin koko viestinnän ja vuorovaikutuksen. Ilmiötä voitaisiin kuvata kirjapainotaidon keksimisenä potenssiin neljä. Se avaa toisaalta kommunikaatiolle ennen näkemättömiä valtatietä ja haastaa toisaalta erityisesti sananvapauden aiemmin kokemattomilla tavoilla.

”Eräs aasialainen teologi esitti kerran kysymyksen; ”Voiko länsi enää kääntyä?” Yllättävä kysymys, eikö totta? Yllättävä ja pessimistinen sävyltään. Emmekö me kuitenkin täällä moderneissa, teollistuneissa länsimaissa olekin kuuluneet perinteisesti ns. kristittyyn maailmaan? Mihin meidän silloin tulisi kääntyä?” 

(YLE:n radiohartauspuheeni aloitus 25.05.2002)

Vapaakirkon pastorina toimiminen oli jossain mielessä kuin olisi tullut kotiin; olin taas vertaisteni saarnaajaveljien joukossa. Toisaalta samaan aikaan uudenlainen ajattelu nosti päätään myös minussa; oliko enää järkeä tavoitella suuria massoja vai olisiko mielekkäämpää toimia pienissä, motivoituneissa ryhmissä? Perinteinen seurakuntatyö, kuten myös isommassa kuvassa koko perinteinen institutionalisoitu kristinuskokin länsimaissa näyttää tulleen jonkun tien päähän tai ainakin se on aiempaa huomattavasti laajemman uudelleen arvioinnin kohteena, jonka lopputuloksesta emme vielä tiedä. Tämä, jos mikä, haastaa meitä uudenlaiseen viestintään – edellyttäen, että haluamme saada sanomamme läpi. 

Ehkä nyt onkin tarinoiden kertomisen, vuorovaikutuksen ja suhteiden aika?

”Olemme palanneet leirinuotioille, tarinoiden aikaan, 

jossa tunteet sanelevat valintojamme. Tarina on vanhin ja alkuperäisin huume.” 

(Helsingin Sanomat 25.01.2014, Jaakko Lyytinen, Lauantaiessee – Jobsin ja Soinin aika)  

Kertomukset ovat vanhastaan olleet tärkeitä kulttuuri-identiteetin lujittajia ja muokkaajia. Postmodernin ajattelun mukaan suuret kertomukset eivät enää meidän aikanamme ole uskottavia, koska eri merkitykset ovat pirstoutuneet ja niiden löytäminen ja luominen on yhä enemmän yksilöiden oman toiminnan varassa. Ihminen kuitenkin tarvitsee ja käyttääkin olemassa olevia ”suuria tarinoita” ja häntä ympäröiviä yksilöllisempiä kertomuksia oman kertomuksensa eli identiteettitarinansa rakentamiseen. Myöhäismodernin aikamme (usein niin kyyniselle) etsijälle suunnattu puhe Jumalasta olisikin nähtävä narratiivisena prosessina, jossa minä (kertoja) nidon oman elämäni tarinan Raamatun suureen kertomukseen.

”Uskonto on tarinankerronnan koti ja tyyssija” (Juhana Torkki)

Nykyisessä seurakuntayhteydessäni (kotiseurakuntaverkosto, jossa toimin erilaisissa vastuutehtävissä) moni asia toimii eri tavalla, kuin mihin aiemmin olin tottunut. Opetustilanne on yleensä aina vahvasti vuorovaikutuksellinen, ei koskaan ex cathedra-perinteen mukainen monologi. Puhuja saatetaan keskeyttää kysymyksin, tarkennuksin tai jopa vasta-argumentein – ilman, että tilanteen ”pyhyys” tai ”hengellisyys” siitä mitenkään järkkyy.

Vähän provosoiden sanoen: en enää tiedä, osaisinko pitää vanhan perinteen mukaista saarnaa sunnuntaijumalanpalveluksessa... 

No, tietenkin ”osaisin” – olenhan pastorinurani jälkeen toiminut kahdeksan vuotta aikuiskouluttajana ja perinteisen kaavan mukaisesti saarnannutkin silloin tällöin. Koen kuitenkin, että olemme yhteisössämme lähempänä sitä tilannetta, jossa kuvataan Paavalin opettaneen ”keskustellen” seurakuntalaisiaan, kuin tuttua ja turvallista ”yksi puhuu, muut kuuntelevat”-tilannetta. Organisatoriset, valtaa käyttävät rakenteet eivät enää ole määrääviä, vaan yhteisön muoto on orgaaninen ja verkostomainen. Perinteisen ”niska-yhteyden” aika on ohi. Tärkeiksi asioiksi nousevat keskustelu, vuorovaikutus, ihmissuhteet, avoimuus ja elämän jakaminen yhdessä muiden kanssa. Johtajuus ei perustu statukseen, vaan kasvuun ja hengelliseen vanhemmuuteen. Niinpä oma ”minä”-kertomukseni on nykyisin luonteeltaan enemmän yhteisöllinen, kuin yksilöllinen. 

”Mikään ei tuota minulle suurempaa iloa kuin se, 

että kuulen lasteni elävän totuudessa.” 

(3. Johanneksen kirje, jae 4)

Viime vuosina mentorointi tapana valmentaa ja rohkaista nuorempia löytämään oma kutsumuksensa ja paikkansa elämässä, on tullut itselleni tärkeäksi. Mentorointi on vahvasti vuorovaikutuksellista ja enemmän dialogia kuin ylhäältä päin sanelevaa. Samanlaista asioiden työstämistä voi tapahtua myös pienissä ryhmissä vertaisryhmämentoroinnin keinoin, jolle sillekin on ominaista narratiivisuus ja autonomisuus. Mentoroinnista puuttuukin kokonaan postmodernin ihmisen pelkäämä valtapeli: minun tulee mentorina luopua omista agendoistani mentoroitavan pään menoksi. Ihmisen kutsumuksen työstäminen on tehtävä taiten.

”Liikaa ´tota noin´-sanontoja.” (vaimoni kommentti Ristitulta-ohjelman lähetyksen jälkeen)

Kypsään viestintään kuuluu myös kyky ottaa vastaan palautetta – ja oppia siitä. Joskus läheisen ihmisen palaute voi olla aivan yhtä suora, rehellinen ja lahjomaton, kuin vaikkapa oman videoidun puheen katsominen jälkikäteen. Esko Ahon todettiin joskus 90-luvulla hänen pääministerikaudellaan pyrkineen aina suoraan lähetykseen haastatteluissa. Minäkin jaan tämän ”livelähetyksen lumon” ja koen olevani vahvoilla siinä. Omiin kehittymistavoitteisiini sisällytän edelleen ”operoimisen usealla eri tasolla”, josta Paavali puhuu halutessaan ”olla kaikille kaikkea”. Esikuvana voisi olla N.T. Wright, joka kirjoittaa akateemisen teologian kriteerit täyttävää kirjallisuutta tällä nimellä, mutta halutessaan tuoda esille (kenties samojakin) asioita kansanomaisemmin hän kirjoittaa nimimerkillä Tom Wright. Toinen hyvä esimerkki on F.F. Bruce, josta kerrotaan, että hän päivällä pitämiensä yliopistoluentojen jälkeen illalla veti raamattupiiriä ihan tavallisille ihmisille. 

”Tarina on kaikkea sitä, mikä jonkin asian yhteydessä tuntuu 

merkitykselliseltä ja eteenpäin kertomisen arvoiselta.” 

(Juhana Torkki)

Jos halutaan puhua kristillisestä traditiosta, niin se on nähtävä jatkuvana prosessina, jossa sananjulistus, muu toiminta ja palautteet muovaavat perinnettä. Julistukseen kun vaikuttavat aina konteksti; yhteiskunnalliset rakenteet, uskonnollisuuden muutokset, yhteisöjen tavoitteet, saatavissa oleva tieto. Samalla on ehdottomasti säilytettävä uskollisuus Sanomalle.

Mitä siis myöhäismoderni aikamme edellyttää hyvältä Jumala-puheelta? 

Sanotaan, että puhetilanteissa ilmenee väistämättä vallankäyttöä eri muodoissaan. Puhetta on siis hyvä pohtia tiedostaen ja kriittisesti. Kyllä, argumentaation tulee olla avointa ja rehellistä. Puhuja kertoo kuulijoilleen katsomuksensa perusteet ja tiedostaa myös oman näkemyksensä heikkoudet. Autenttisuuden vaatimus on eräs postmodernin viestinnän perusedellytys. Niin johtajuuden kuin viestinnänkin läpinäkyvyydelle on tilausta. Haluan kehittyä ”hyvän dialogin taidossa”, jossa pelaavat yhteen kuuntelu, vastavuoroisuus, rauhallisuus, selkeys ja johdonmukaisuus.

Puhujana voin avoimesti perustella sanomani ja esittää ne lähtökohdat, joista käsin sanomani voi tulla merkitseväksi kuulijoille. Hengellinen puhe ei saa olla kuulijaa painostavaa tai kapean päämäärähakuisesti ohjailevaa, eri näkökulmia valikoivasti pimittävää, eikä puutteellisen ja virheellisen tiedon esittämistä. Niin yksilö kuin yhteisökin voivat vaikuttaa siihen, että puhe rakentuu kuulijakuntaa arvostaen ja huomioiden. 

Puheessa esitetään avoimesti harkittuja raamatullisia näkemyksiä siten, että vuorovaikutus toimii esitystilanteessakin. Puhuja ottaa huomioon omat taustansa, tilanteen ja kuulijassa tapahtuvan merkitysten muotoutumisen sekä viestintätapahtumaan aina liittyvät häiriöt. Hän kuuntelee palautetta ja ottaa sitä rakentavasti huomioon. Parhaimmillaan perinne voi näin yhdistyä nykyhetkeen ja realisoitua siinä mielekkäällä ja uudella tavalla, joka rakentaa sekä yksilöä että yhteisöä. Jokaisella hengellisellä toimijalla on oma kehitystiensä ja oma ainutlaatuinen tapansa toimia julistajana. Niin minullakin. 

Timo Koivisto, 40 years with Jesus 

"Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima, itse kullekin ihmiselle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle." 
Apostoli Paavali kirjeessään roomalaisille