Viime päivien suurin uutinen kristilliseltä kentältä on ollut uskonliikkeen ruotsalaisen perustajan Ulf Ekmanin siirtyminen roomalais-katoliseen kirkkoon. Kun seuraa kommentointia sosiaalisessa mediassa, niin tämä loikkaus näyttää todellakin hämmentäneen monia. Edustaahan Rooman kirkko meille pohjolan kristityille edelleen melkoista peikkoa "paavi on antikristus"-pelkoineen.
Toisaalta taas esim. suomalaisen puhdasoppisen tai korkeakirkollisen luterilaisuuden piirissä on jo jonkin aikaa näkynyt kaipaavaa kallellaan oloa Rooman kirkon suuntaan. Sen nähdään kuitenkin edustavan sellaista periksiantamatonta kristinuskon tulkintaa, jonka rinnalla kotoisen kansankirkkomme teologinen linjattomuus näyttää perin kummalliselta. Kuka se nyt olikaan Raamatun linjalla seksuaalieettisissä kysymyksissä?
Samanlaista kehitystä on myös vapaiden suuntien piirissä näkynyt jo pitempään. Monet kääntyvät esim. helluntailaisuudesta katolilaisuuteen tai kokevat uuskarismaattisuuden muuten kulkevan ihan eri suuntaan, kuin mihin itse ovat menossa. Syynä tähän saattaa olla halu ymmärtää kristinuskon traditiota syvemmin ja saada vakaata pohjaa jalkojen alle vaihtoehtona erilaiselle hurlumhei-meiningille tai alati vaihtuville trendeille.
Kun tuota sosiaalista mediaa seuraa, tulee väkisinkin mieleen, että Ulf Ekman olisi varmaan selvinnyt paljon vähemmällä, jos hän olisi vaikkapa jäänyt kiinni vieraissa käymisestä tai jos hän olisi kavaltanut Livets Ordin rahat. Nyt saammekin sensijaan lukea tavallisen hengellisen työn tekijän ilmeisen rehellistä tilitystä prosessista, jota hän yhdessä vaimonsa kanssa on käynyt.
Itselleni Ulf Ekman ja edustamansa kristinuskon tulkinta ei koskaan ole ollut mikään erityisen kova juttu, joten voin antaa tilaa hänen uskonnolliselle etsinnälleen. Jos hän on Jumalan mies, niin ehkäpä siitä jotain hyvää seuraa. Mutta kuten sanottu, itse en ole läheskään kaikkea hänen opetustaan purematta niellyt.
Yksi juttu vielä tähän liittyen. Moni ei ehkä tule tätä ajatelleeksi, mutta loppujen lopuksi voi olla aika lyhyt harppaus tällaisen "uuden seurakunnan"* piiristä katoliseen kirkkoon, koska molemmissa on vahva johtajakultti. Ainakin minun silmiini monet uudet seurakunnat ovat näyttäytyneet vahvan pastoristatuksen yhteisöinä, joissa pastori on selkeästi eri maata kuin ns. maallikot. Tästähän Rooman kirkossakin on kyse; vahvasta ja kanonisoidusta klerikalismista.
-------
*"Uudella seurakunnalla" tarkoitan tässä perinteisiin, historiallisiin tunnustuskuntiin kuulumattomia (non-denominational) nuoria, itsenäisiä, uuskarismaattisia yhteisöjä.
Jos sallit, voisin sanasen sanoa koska kirkkokuntiin liittyvä etsintä on itsellekin ajankohtainen.
ReplyDeleteAjauduin lapsuuteni ja nuoruuteni sinänsä edelleenkin rakkaasta yhteisöstä, helluntaiseurakunnasta, etäämmälle ehkä ensisijaisesti pinnalliselta tuntuvan julistuksen ja yleisesti ottaen paikalleen jämähtäneen tunnun vuoksi. Ehkä myös aikuistuneena sinkkuna toiminta ei tarjonnut oikein haasteita.
Suuri syy oli myös se että se helluntailaisuus johon olin kasvanut, oli pikku hiljaa hävinnyt jonnekin. Tutut ja turvalliset saarnaajat olivat poissa ja tilalla oli ei oikein mitään. Harvassa ovat hyvät puhujat. Pintaa ja kaikenlaista kikkailua kuulee kyllä mutta syvää vakaumuksen paloa harvemmin.
Helluntailaisuuden eräs tunnuspiirre on juuri puhujakeskeisyys, henkilöiden ympärillä pyöriminen. Jos näillä henkilöillä ei ole enää annettavaa niin mitä sitten tilalle?
Huomasin myös alkaneeni etsiä syytä oman elämän kulkuun vääristä profetioista, katteettomista lupauksista ja muista ylilyönneistä joita koin nuoruusvuosien toiminnassa jälkikäteen ajatelleen olleen.
Ehkä hellarina kestääkseen pitäisi olla riittävän sokea usko tai sitten ummistaa tietoisesti silmänsä tosiasioilta koska näyttää siltä ettei elämä toimi ollenkaan niin kuin "annettiin ymmärtää".
Vastuuhan onkin toki kuulijalla, eikö niin... ja ainahan se vika oli penkissä eikä pöntössä. Ei kannattanut arvostella koska se tuli saman tien bumerangina takaisin: korjaa oma asenteesi.
Mitä sitten tilalle? Se on hyvä kysymys. En ole vielä liittynyt mihinkään mutta harkinnassa on. Lähinnä ehtoollisyhteyden koen niin korvaamattomaksi että ilman sitä ei oikein tule toimeen. Yhteinen jumalanpalvelus, saarna, laulut ja rukous ovat yhtä kaikki tärkeitä ja oleellisia elementtejä seurakuntakokemuksessa.
Katolisuuteen en ole vielä perehtynyt mutta ilmeisesti ave marialla pääsee alkuun.
Kiitos Timo uutisesta, tämäpä mielenkiintoista. Tunnen monia ex-helluntailaisia jotka ovat muun muassa katolisia nykyään. Itse olen hiukan harkinnut loivempaa loikkaa, josko ensin luterilaisuuteen ja sieltä sitten astetta strongimpaan suuntaan, joko katolisuuteen tai ehkä mieluummin ortodoksisuuteen. Jos useampi jäsenyys olisi mahdollista niin sitten valinta olisi helppo: luterilaisuus ja ortodoksisuus.
T. Jukka
Ulfista laajennan asiaa yleiseksi pohdinnaksi. Ihmiset harrastavat takinkääntöä eri syistä. Jos ohjenuorana on se, mikä näyttää toimivan tehokkaasti, niin sisällöllä ei väliä, kunhan toimii. Jos on tärkeää, mistä löytyy areena ja yleisö, niin mikä tahansa sellainen käy. Jos halutaan turvautua vahvan organisaation ulkoisiin rakenteisiin, niin tarjontaa löytyy autoritaarisista pienistä lahkoista Vatikaaniin asti. Mutta jos alusta asti on "sen tien vaeltaja", jossa riisutaan ihmisen itsekkyyttä ja omansa etsimistä ja Kristus saa sijaa, niin ei ole tarvetta takinkäännöille. Eihän silloin edes omista takkia, vaan pelkästään lahjaksi saadun puhtaanvalkoisen pellavaisen häävieraiden puvun.
ReplyDeleteKari Kngshrj
Amen. Tuohon ajatukseen voi ilolla yhtyä mitä Kari tuossa ylhäällä kirjoitti.
ReplyDeleteKaikilla "sen tien vaeltajilla" on oma polkunsa yhteisellä tiellä. Kuitenkin, kannattaako nyt hötkyillä sinne tai tänne, kun ennalleenasettaminen Kristuksen ruumiissa on alkanut.
Itselleni ei ole merkitystä sillä missä asemassa joku pohtii. Ulf Ekman ei merkinnyt minulle asemansa perusteella mitään.
ReplyDeletePastorikysymys ei ole mielestäni olennainen. Luin Ekmanin lausunnon läpi ja se kuulosti yksistään rehelliseltä. Jos joku kokee että se on häneltä pois niin se osoittaa että henkilö seuraa ihmistä eikä ole löytänyt mitään.
Omalta kohdaltani toteaisin että helluntailaisuudessa nousi muun muassa seuraavia kysymyksiä:
1) puhujien toisistaan suuresti poikkeavat näkemykset
2) mikä on yhteistä
3) kilpailuasetelmat
4) ilmiöiden korostaminen
5) ilmiöiden ja puhujan kytkennät
6) muiden kirkkojen demonisointi
7) kastekysymyksen demonisointi
8) liian harva ehtoollinen (1xkk)
9) armon sitominen parannukseen
10)uskon sitominen aktiivisuuteen
11)pelastuksen sitominen srk oveen
12)vanhimmiston asema (missä kohtaa Raamatussa puhutaan "vanhimmistosta"; ei tietääkseni missään (raamatulliset vanhimmat on sen sijaan helluntailaisuudessa korvattu hallituksella joka on nykyään lähinnä palkintovirka)
13) kielilllä puhumisen ylikorostunut asema (uskon ja pelastuksen sekä elämän kannalta täysin epäoleellinen asia joka johtaa pahimmillaan täyteen huuhaahan; kuka sanoo mikä on siansaksaa ja mikä muka aitoa; silti aitoakin on mutta ihmisten ei pidä alkaa tuomareiksi)
14) upotuskasteen ylikorostunut asema vs. lapsikasteen demoisointi (miksi lapsen liittäminen kirkkoon ja siunaaminen olisi paha asia??)
15) helluntailainen ylimielisyys muita kirkkokuntia kohtaan
Voitaisiin toki epäillä helluntaiherätyksen olevan harhaa ja sielullista vouhottamista mutta uskon kaiken sekamelskan keskellä olevan myös aitoa Jumalan toimintaa. Kuka ottaa silti enää mitään selvää mitä liturgiaa pitäisi noudattaa:) ja siinähän se ongelma juuri vapaissa suunnissa on. Nousee mestareita ja valittuja jotka "tietävät" miten asiat pitää hoitaa, ja he kilpailevat verisesti keskenään. Lyhyesti sanottuna: puoskarit tappelevat keskenään. Lahkolaisuus ei mene nimityksenä pahasti pieleen.