Mediakatsaus 23

Sotshin olympialaiset ovat ohi ja vähän niinkuin jossain twitterissä ounastelinkin, nyt ollaan Venäjällä palattu takaisin päiväjärjestykseen. Putinin vastaisia mielenosoittajia pidätetään summamutikassa, kuten aitoon diktatuuriin kuuluukin, ja itsenäiseen Ukrainaan on hyökätty, mitä aiemmin esti vain kisojen saama kansainvälinen huomio. Venäjän kannalta "pahin" ehti kisojen aikana tapahtua ja länsimieliset piirit pääsivät valtaan. Nyt on todennäköistä maan kahtiajakautuminen. Laajemmin ajateltuna se saattaa merkitä jonkinlaisen etupiirijaon syntymistä Venäjän ja uuden, uljaan Euroopan välille. Tässä kohtaa me, suomalaiset, voimme hyvinkin taas kerran joutua jonkinlaisen kaupankäynnin kohteeksi. Historian haamut (lue: Molotov ja Ribbentrop) ne siellä taas kummittelevat.

Venäjä nykyisen yksinvaltaisen johtajansa johdolla näyttäisi olevan (Iranin ja Pohjois-Korean ohella) yksi viimeisiä perinteisiä öykkärivaltioita. Tällä en tarkoita sitä, etteikö sen vastapooli länsikin osaisi pelata valtapeliä, mutta sen toimintatavat ovat niin onnettoman vanhanaikaiset. Toisaalta moni eurokyynikkokin hieraisi silmiään Janukovitshin keikahdettua pois vallankahvasta, että "noin iisisti ne sen Ukrainan nappasivat" - tai no, ainakin suurimman osan siitä. Eu ja USA erityisesti osaa vaan toimia niin monta valovuotta mediaseksikkäämmin, että Putin & co ovat auttamatta vielä Breznevin helmoissa tässä suhteessa.

Sotshin kisoissa sitten nähtiin historian toistavan taas itseään. Vai mitä muuta monet suomalaiset poliitikot ovat tottuneet Venäjän-reissuillaan tekemään, kuin mitä ministeri Arhinmäki teki? Nykyaikaista tasa-arvoajattelua vasten kasvoja tuo Paavo-pojan pöytään sammuminen kuitenkin lyö. Vai luuletteko, että vaikkapa Merja Kyllöselle olisi sallittu sama etuoikeus?

Etsikkoaika

Jotakuinkin tasan neljäkymmentä vuotta sitten olin etsikkoajassa. Minulla oli jumalaetsintä päällä. En muista koskaan ennen tuota ajanjaksoa (joka kesti ehkä vajaat puoli vuotta) olleeni niin suuressa etsinnässä - vielä vähemmän sen jälkeen. Tarkoitan tuolla etsinnällä sitä, että etsin - mielestäni vilpittömästi - totuutta ja tarkoitusta elämälleni. Kaikki muu tuntui tyhjältä ja tarkoituksettomalta sen löytämisen rinnalla.

Näin jälkeen päin (tietenkin) tuo kaikki tuntuu aika (melo)dramaattiselta murrosikäisen kaverin angstilta, mutta silloin oli totuus kysymyksessä. Ainakin siltä se tuntui. Siinä olivat monenlaiset ainekset sekaisin; lokakuun -73 Jom Kippur-sota, Moody Blues, mielen pimeys ja ahdistus, keskustelut uskonnonopettajan kanssa tajunnan laajentamisesta, uskovien luokkatoverien esirukoukset, levoton hengailu kaupungilla viikonloppuisin, keskikaljakännit kavereiden kanssa, kaiken merkityksettömyys...

On ihmeellistä, miten alas Jumala on valmis kurottautumaan etsiessään meitä. Hän ei epäröi kurottautua puoleemme monenlaisen moskan keskelle ja nostaa meitä ylös vaikka niskasta. Sillä siitähän siinä kaikessa oli kysymys; Jumala etsi minua. Minä en ollutkaan mikään aktiivinen totuuden etsijä, vaan minä olin hukassa, neuvoton ja ilman tietä eteenpäin. Mutta Hän olikin liikkeellä nähden minut sellaisena, kuin todellisuudessa olin ja tuntien minut läpikotaisin - ja kuitenkin rakastaen minua. Tätä kutsutaan Jumalan armoksi.

Jeesus kutsuu itseään Hyväksi Paimeneksi, joka jättää 99 lammastaan tarhaan ja lähtee yöhön etsimään sitä yhtä kadonnutta. Niin minullekin kävi keväällä 1974.

Eräs uskova luokkatoverini antoi minulle kerran kuvallisen kortin, jossa suuri, valaistu risti loisti myrskyävän meren yllä. Kortin taakse hän oli kirjoittanut jotain sellaista, että Herra on lähellä niitä, joilla on särjetty sydän ja nöyrä henki. Minussa heräsi heti epäilys ja kysyinkin häneltä, että mistä hän ajattelee, että minulla on särjetty sydän (sillä sellainen minulla oli).

Keskellä etsikkoaikaa oli aika kova juttu saada kokemus Jumalasta, joka ulottuu yhtä aikaa kahteen niin erilaiseen paikkaan, kuin "korkeuteen ja pyhyyteen" ja sitten vielä alas minunkaltaisteni pariin. Sinne ylös "korkeuteen ja pyhyyteen" minä uskonnollisessa etsinnässäni halusin ja tänne alas minä tunsin olevani tuomittu jäämään.

Mutta vielä oli matkaa pelastukseen.

Politiikasta ja historiasta

Olen jo monena vuonna miettinyt osallistumista Suomalaisille historiapäiville. Tänäkin vuonna hyvä ystäväni Topi yritti houkutella minua sinne mukaan, mutta noteerasin (taas) löhöilyn kotisohvalla ja illan Pelicans-Saipa korkeammalle. No, ehkä ensi vuonna...

Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala kirjoitti eilisessä lehdessä (15.02.2014) "20 perheen vastaiskusta" (s. 2). Tällä hän viittasi Kristiina Halkolan 60-luvun lopun hulluina vasemmistolaisen opiskelijaradikalismin vuosina levyttämään lauluun suomalaisista teollisuussuvuista ja niiden vaikutusvallasta maassamme. Hakala siteeraa kirjoituksessaan tämän vuoden historiapäivillä Johannes Koroman pitämää esitelmää ("Elinkeinoelämän puolustustaistelu sosialismin vaaraa vastaan") siitä, miten suomalainen suurpääoma ryhtyi vastaoffensiiviin tuon ajan Neuvostoliittoa sokeasti myötäillyttä vasemmistoaktivismia vastaan.

Tarina on huikean jännittävä ja valottaa hyvin maamme lähihistorian kulissien takaista valtataistelua. Sen mukaan teollisuuspiirit (joilta ei tietenkään kansainvälisiä yhteyksiä puuttunut) rakensivat salaisen, monimutkaisen organisaation, jonka tehtävänä oli mielipide- ja asenneseuranta sekä vaikuttaminen kaikilla yhteiskunnallisen elämän tasoilla. Mukana oli mm. sellaisia tekijöitä, kuin Suomalaisen yhteiskunnan tuki ry, Vapaan koulutuksen tukisäätiö, Teollisuuden Keskusvaliokunta ja Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA).

Salaisen operaation tärkeimpiä vaikutuskohteita olivat poliittinen järjestelmä, koulujärjestelmä ja tiedotusvälineet. Nämähän olivat juuri samoja foorumeja, joihin vasemmisto pyrki vaikuttamaan (suomettuminen, DDR:n mallin mukainen peruskoulu-uudistus ja -järjestelmä sekä Yleisradio Eino S. revon aikana). Vielä tänäänkin media (ent. "tiedotusvälineet") on se foorumi, jossa taistelu ihmisten mielistä ja sieluista käydään. Tuon ajan vasemmistoradikalismin perillisellä, nykyisin hegemoniana hallitsevalla punavihreällä vasemmistolla on noista ajoista alkaen ollut vahva etulyöntiasema nimenomaan median piirissä (Tampereen journalismikoulutus, ns. "reporadio", perinteisesti punavihreä setalaisuus jne.).

Lisäksi virkamieskuntaan ja päättäviin asemiin yhteiskunnallisissa instituutioissa luotiin yhteistyöverkosto, joka välitti tietoa virkamiesten taustoista. Keskeiset nimitykset haluttiin osaksi teollisuuden valmistelukoneistoa. Erityisesti kannettiin huolta koulu- ja tutkimusmaailmasta, johon huoleen olikin syytä, mutta joiden piiristä toisaalta löytyikin konservatiivit arvot jakavaa joukkoa.

Näin siis kulissien takana on käyty vääntöä Suomen suunnasta ja asemasta geopoliittisella maailmankartalla (eikä tuo taisto vieläkään ohi ole). Koroman esitelmä tämän laajamittaisen ja salaisen operaation rahoittamisesta ja järjestämisestä on osa Teollisuuden keskusliiton historiikkia. Ainakin itselleni se avaa uuden näkökulman maamme II maailmansodan jälkeiseen historiaan. Veikkaan, että tulevaisuudessa tämä näkökulma ja tulkinta Suomen historiaan tulee voimistumaan ja yleistymään - eikä varmaan vähiten sen tähden, että noissa piireissä ajatellaan pahimman olevan jo ohi. Asioista voidaan silloin puhua ja kirjoittaa vapaammin.

Mutta, mutta... Herää tietenkin kysymys, onko kaikki tämä rajoittunut vain tuohon aikaan ennen Neuvostoliiton romahdusta? Eikö olisi loogista ajatella, että tuota valmista ja ilmeisesti jo rutinoidusti toimivaa koneistoa olisi käytetty hyväksi myös maamme liittämisessä osaksi suurta eurooppalaista kansojen perhettä eli Euroopan Unionia? On suuri kiusaus jopa ajatella, että alun alkaen tuo koko salainen organisaatio rakennettiinkin myös tuota suurempaa hanketta silmällä pitäen.

No mutta hei, nämä nyt ovat vain näitä salaliittoteorioita... Seuratkaa Sotsin olympiakisoja ja kantakaa kansalaisina huolta Suomen kisamenestyksestä (se on teidän velvollisuutenne!) ja nukkukaa yönne rauhassa!

"Leipää ja sirkushuveja", sanoivat jo muinaiset roomalaiset.

Massa vai marginaali?

Etkö aina silloin tällöin kuulekin jotain asiaa perusteltavan sillä, että eihän niin ja niin monta siihen tai tuohon kirkkoon kuuluvaa ihmistä voi olla väärässä? Tai että jonkun julistajan opetuksen oikeutta perustellaan sillä, että hänellä on menestyvä kirkko siellä ja täällä, jossa käy niin ja niin paljon ihmisiä ja jossa järjestetään sunnuntaisin neljä tai viisi kokousta jne. Jonkun ministryn juttu on aitoa ja oikeaa tavaraa, tavoittaahan sen työ vuosittain niin ja niin paljon ihmisiä jne. Totuus on massakysymys.

Hm... onkohan näin? Onhan meilläkin ihan tavallisessa kielenkäytössä paljon tätä kritisoivia sutkautuksia, kuten esim. "joukossa tyhmyys tiivistyy". Yllättävän usein (toisin kuin yleensä julkisuudessa annetaan ymmärtää) erilaiset harhaopit leviävätkin kätevästi juuri isojen massojen joukossa. (Älkää pyytäkö minulta käytännön esimerkkejä, seuratkaa ennemmin päivittäin mediaa.)


Sitten kuulee taas perusteltavan asioita ja niiden todenperäisyyttä sillä, että se ei edusta valtavirran näkemyksiä, eikä varsinkaan ns. virallista totuutta. Tämän ajattelutavan mukaan on vain harvoja ja valittuja, jotka todella näkevät asioiden todellisen laidan. Totuus löytyy siis marginaalista, eikä se ole joka miehen.

Hm... Usein huomaa tällaisissa piireissä suosittavan pelottavan kritiikittömästi erilaisia salaliittoteorioita, joiden uskomisesta sitten tuleekin pelastuskysymys. Jos et lähde mukaan ja ehkä jopa (vaikka vain varovaisesti) kritisoitkin, niin sehän vasta onkin osoitus tuon salaliittottoteorian todenperäisyydestä. Se myös osoittaa sen, miten se juoni on nyt sinutkin poloisen saanut pauloihinsa. Et kuulunutkaan aidosti tosivalittujen lopunajalliseen ydinjoukkoon.


Usko huviksesi, totuus ei ole sen enempää massa- kuin marginaalikysymyskään. Totuudessa on kysymys elävästä persoonasta ja Hänen tuntemisestaan. Se, millaisia massoja Totuus missäkin tilanteessa tavoittaa, vaihtelee ajan ja paikan, kulttuurin ja olosuhteiden mukaan. Se, että Totuus joutuu aika ajoin tyytymään elämään marginaalissa, vaihtelee sekin.

Oleellinen kysymys ei ole se, kuljetko massan mukana vai lymyiletkö marginaalissa, vaan se oletko sydämessäsi kuuliainen Totuudelle, joka on Jeesus Kristus.

Mitä se on sitten käytännössä?

Mitä se Kristuksessa pysyminen sitten on käytännössä?

Joskus Herra puuttuu Sinun omaasi - siis sellaiseen, mikä oikeasti ja aidosti kuuluu Sinulle. Kukaan ei (ei edes Hän itse!) kiellä Sinun omistusoikeuttasi näihin asioihin. Ne asiat eivät ole syntiä, vaan normaaliin elämään ja ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyviä asioita. Useimmiten ne ovat jopa hyviä ja tavoiteltavia asioita. Esim. itsemääräämisoikeutesi tai oman valinnanvapautesi piiriin kuuluvia asioita.

Sitten eräänä päivänä Jumala puuttuu näihin asioihin ja pyytää Sinua luopumaan niistä. Ei Hän vaadi, eikä huuda, vaan pyytää: "Tee se minun vuokseni." Oletko silloin valmis luopumaan, laskemaan irti jostain sellaisesta, mikä oikeutetusti kuuluu Sinulle? Pyysihän Hän Aabrahamiakin uhraamaan poikansa Iisakin (ja miten suuri julkeus ja houkkamainen hulluus se onkaan tämän maailman modernille ajattelulle!).

Toinen asia on riisumisen ja pukemisen laki. Vanhassa laulussa sanotaan: "Jos tahtoo sieluni voittajaksi, Hän tekee ahjonsa kuumemmaksi". Et voi saada voittoja ilman luopumista, et elämää ilman kuolemista. Jumalan täytyy saada riisua meidät omasta voimastamme ja halustamme tulla itse voittajiksi. Tämä hengellisen elämän tosiasia on jäänyt oppimatta monelta menestysteologilta.

Oswald Chambers kirjoittaa osuvasti: "Olemmeko valmiit siihen, mitä pyhitys maksaa? Se maksaa kaikkien maailmallisten mielenkiintojemme ankaran supistamisen ja kaikkien Jumalaan kohdistuvien mielenkiintojemme suunnattoman avartumisen. Pyhitys merkitsee ankaraa keskittymistä Jumalan näkökulmaan."

Mitäpä jos Jumala alkaakin rajoittaa itsemääräämisoikeuttasi?

Muutos ja pysyminen

Väsyksiin asti tuntuu olevan nyt tarvetta toistaa tätä: nykyisenkaltaisen suuren murroksen aikana meidän täytyy turvautua vain ja yksin Kristukseen. Tässä kohtaa siis saarnaaja saarnaa ennen muita itselleen.

Kaikki muu on nimittäin nyt muuttumassa. Kun joskus loppuvuodesta mainitsin jossain yhteydessä tästä muutoksesta ja siinä hereillä pysymisestä, joku nokkela jo heti riensi ilmoittamaan ilokseni, että näinhän on aina ollut ja että tämän lausuman voi periaatteessa sijoittaa mihin historian kohtaan hyvänsä. (Hyvänen aika, eivätkö nuo ihmiset lue enää profeettoja lainkaan?). Ehkä siis näin, mutta väitän, että parhaillaan elämme historiallisesti merkittävää muutoksen aikaa niin kansallisella (tai yhteisöllisellä), kuin yhtä hyvin globaalilla tasolla.

Kaikki on nyt muuttumassa; se joko hajoaa itsestään tai se pyritään kaikin keinoin tuhoamaan, se on joko kaupan tai sitten se otetaan muulla tavoin uuteen käyttöön, jossa vanhalle annetaan uusi, muuttunut sisältö.

• Jos siis takerrut kiinni johonkin instituutioon (esim. jokin kirkko) sen edustaman tradition, suotuisan urakehityksen tai sen tarjoamien etuoikeuksien takia, varo, sillä se vie sinut mennessään ties minne. 

• Jos sitoudut jonkin hengellisen liikkeen yksipuoliseen jonkun opin tai kokemuksen korostukseen laajemman Jumalan valtakunnan kuvan kustannuksella, tuomitset itsesi hengellisesti yksipuolisen ravinnon nauttimiseen ja pahimmillaan loputtomaan kehän kiertämiseen. 

• Jos roikut kiinni jossakin ministryssä taloudellisista, toiminnallisista tai julkisuussyistä, niin muista, että se, minkä piti alunperin olla hyvä renki, voi yllättävän pian osoittautua huonoksi isännäksi. 

Jokaisessa ihmistekoisessa organisaatiossa piilee demonisuuden - niin, jopa antikristillisyyden - siemen. Se, mikä on lihasta syntynyt, se on liha, eikä sillä koskaan ole Hengestä syntyneen organismin uudeksi ja eläväksitekevää voimaa. Se, mikä on Hengestä syntynyt, on henki.

Kaiken avain on pysymisemme Kristuksessa. Vaikka on hyvä seurata tarkasti omaa aikaansa ja olla valmis oppimaan uutta yllättäviltäkin tahoilta, niin syvimmät neuvojamme ja parhaimmat mentorimme meidän tulee valita vain ja ainoastaan tältä perustalta.

Mutta juuri tässä tuleekin esille Jumalan valtakunnan laajuus; Kristuksen seurakunta (esim. paikallisella tasolla) onkin laajempi kuin vain minun oma, kallis kotipiirini. Minulle hyvä hengellinen ohjaus, joka rakentaa minua tilanteeseeni sopivalla tavalla, voi tulla jopa hyvinkin kaukaa tai muuten vaan minulle alunperin vieraan hengellisyyden piiristä. Jumala voi joskus yllättää meidät tässä suhteessa.

Hyödyllisyyttämme Jumalan valtakunnan työssä ei mitata nokkelalla median hyödyntämisellä tai joustavilla palaverikäytännöillä, ei uusimman teknologian hallinnalla tai viimeisimmän kirjamme korkeilla myyntiluvuilla, vaan vain ja ainoastaan sillä, miten olemme sidoksissa Kristukseen. Tällä en sano, ettetkö voisi olla Herran ja Hänen seurakuntansa palvelija periaatteessa missä hyvänsä. Ratkaisevaa on kuitenkin pysyä Kristuksessa. Ratkaisumme tältä pohjalta voivat sitten olla hyvin erilaisia käytännössä; jollekin on nyt aika hypätä ulos jostain tällä kohtaa ja toisella voi olla uuden aloittamisen aika tuossa kohtaa.

Miten vain, kunhan vain pysymme Kristuksessa. Hänellä on suunnitelma toteutettavanaan ja Hän itse rakentaa seurakuntansa.