1930-luvulla monille oikeistoon ja perinteiseen kulttuuriin sitoutuneille kristinusko - ainakin kulttuurisena genrenä, jos ei muuten - oli syvä ja pyhä arvo. Hitlerin Saksan kohdalla tästä uskonvakaumuksesta oltiin kuitenkin valmiita mennen tullen tinkimään. Kirjaa lainaten, "rotuhygienian kiiltäväksi pesemä arjalainen ihminen ei ollut lähelläkään kristillisiä ihanteita tai uskon teologisia perusväittämiä. Raamattua näköalapaikalla kirjahyllyssään pitänyt eliitti oli maailmankuvallisessa mittelössä valmis tuomitsemaan juutalaisuuden, jonka perua pyhä kirja kuitenkin oli" (s. 136). Kun maamme myöhemmässä historiassa (so. parisenkymmentä vuotta myöhemmin) puhutaan "rähmälläänolosta" suhteessa Neuvostoliittoon, niin kyllä monien suomalaisten kohdalla voidaan puhua vastaavanlaisesta suhteesta Hitlerin Saksaan.
Leif Salmén on eräässä haastattelussaan (Peter von Bagh´in tv-dokumenttisarjaan Itsenäisyytemme vuosikymmenet) todennut suomalaisia vaivaavan jonkinlainen perverssi taipumus olla rähmällään aina johonkin suuntaan. Hän ottaa esimerkiksi ainutlaatuisen tilanteen maamme lähihistoriasta, 80-luvun lopulta, kun Neuvostoliitto oli juuri romahtanut (muistattehan... Gorbatshov, perestroika ja glasnost), eikä uutta uljasta Eurooppaa ollut vielä näköpiirissä samanlaisena totalitaristisena hegemoniana, kuin nykyään. Salménin mukaan meillä olisi kansakuntana ollut tuolloin ainutkertainen mahdollisuus riuhtaista itsemme todelliseen vapauteen ja itsenäisyyteen. Sensijaan suomalainen poliittinen eliitti välittömästi alkoi etsiä uutta kohdetta, jota kumartaa.
Kuuluisa saksalainen valistusfilosofi Georg F. W. Hegel kuvasi rakentamassaan suuressa historianfilosofisessa systeemissään kansojen historiaa "sisäisesti tarkoituksenhakuiseksi". Ihminen on sidottu kiinni historiaan alusta loppuun saakka. Maailmanhistoriallisten tapahtumien taustalla vaikuttavat ne voimat, joiden ilmentymää itse historia on. Avainasemaan Hegel nostaa kristillisen kaitselmusaatteen. Teol. tri Jukka Thurén Kolossalaiskirjeen kommentaarissaan puhuu näkymättömistä "valtaistuimista, herruuksista, valloista ja voimista" (1:16). Nämä tarkoittavat myyttisessä ajattelussa persoonallisia henkivaltoja, apokalyptiikassa taas luotuja enkeleitä, joilla kullakin on oma erityinen vastuualueensa. Thurén mieltää nämä henkivallat esim. luonnonlakeja sääteleviksi voimiksi, jopa Rooman valtioideologian koossapitäjäksi. Eri ideologioiden takana voidaan siis nähdä olevan erilaisia henkivaltoja (vrt. vallankumous- tai kansallisuusaate, natsismi ja kommunismi tai vihreä ideologia). Kuitenkin nämä kaikki ovat luodut Jumalan Pojan kautta niin, että Hän viime kädessä hallitsee ja kontrolloi niitä ja myös pitää ne koossa.
Hegelin mukaan historia ei siis ole mielivaltainen, vaan järki (ratio) hallitsee maailmaa. Historialliset tapahtumat ovat sitä kautta järkeviä, oli sitten kyseessä vaikkapa holokausti tai etninen puhdistus. Maailmanhistoriallisesti merkitykselliset yksilöt, kuten Caesar, Napoleon tai Hitler ovat järjen eli maailmanhengen käyttövoimaa. Näin myös pahuus (esim. sota) on välttämätön rationaali tapahtuma, jonka kautta maailmanhistoria etenee. Hänelle maailmanhistoria sellaisenaan on prosessi, jossa Jumalan tahto ilmenee. Historia nousee näin jumalalliseen asemaan, koska juuri se ilmaisee, jopa konkretisoi Jumalan itsensä.
Vaikka ei ihan sellaisenaan tuota Hegelin massiivista historianfilosofiaa omaksuisikaan, niin pari mielestäni relevanttia johtopäätöstä sen pohjalta voimme tehdä. Ensinnäkin kun puhumme länsimaisesta, demokraattisesta kansallisvaltiosta ideana tai jopa itsenäisyysaatteena, niin tämä ajattelu nousee nähdäkseni tältä pohjalta. Toiseksi, kun puhumme "suurista kertomuksista" (ja niiden kuolemisesta), niin tämä on nyt sitä. Myöhäismoderni historia - jos sitä nyt enää onkaan - ei enää ole rationaalista, eikä kaitselmuksesta ole paljoakaan jäljellä kansanmurhien, ihmiskaupan, huumeongelmien, ympäristöongelmien ja luonnonkatastrofien keskellä.
Toisaalta tämän Hegelin ajattelun pohjalta voimme kysyä, olemmeko kansakuntana muiden joukossa ansainneet itsenäisyyttämme? Jos itsenäisyytemme historiaa liki sadan vuoden ajalta on leimannut em. "rähmälläänolo" milloin mihinkin suuntaan, niin olemmeko sen arvoisia, että "kristillinen kaitselmusaate" armollisesti katsoisi puoleemme? Vanhan testamentin historiallis-profeetallista ajankuvaa lainaten, Suomen kansallinen synti on ollut sama, kuin mistä profeetallinen Henki Jesajan kautta nuhtelee Juudan kuningaskuntaa; me olemme hakeneet aina apua jostain survallasta, mutta emme "ole katsoneet Hänen puoleensa, joka tämän kaiken tuotti" (22:11).
Niin omaa isänmaatamme kuin koko maanosaammekin (entistä "kristillistä länttä") ajatellen on selvää, että kun luovutaan henkistä ja uskonnollista mielenmaisemaa perinteisesti hallinneista arvoista (jotka suurimmalta osin ovat olleet juutalais-kristilliseen ajatteluun perustuvia), joudutaan siitä aina maksamaan tietty hinta. Vanha on korvattava jollain uudella, mikä otetaan entisen tilalle. Hitlerin Saksassa se oli natsismi, jonka liput lopulta liehuivat luterilaisissa kirkoissakin. Ehkäpä Neuvostoliiton miehityksen uhka pelasti meidät tältä kohtalolta?
Kerrotaan neuvostopropagandan talvisodan aikana koittaneen masentaa suomalaisia sotilaita rintamalla kuuluttamalla: "Teillä suomalaisilla ei ole muuta liittolaista kuin Jumala yksin." MOT.
Ehkä olisikin oikein sanoa, että ansaitsemme itsenäisyytemme, kun ymmärrämme keneltä olemme sen saaneet ja kuka on historiamme eri vaiheissa ollut sen Takuumiehenä. Kuitenkin tämän tosiasian oikea ymmärtäminen edellyttää meiltä tänään laajamittaista kansallista kääntymystä ja parannuksentekoa, alkaen johtajistamme ja ulottuen pienimmästä suurimpaan.
Mielenkiintoisia ajatuksia. Mitä tulee viimeiseen kappaleeseesi itsenäisyyden ansaitsemisesta ja kansakunnallisesta parannuksenteosta, niin hyvin sanottu. Kuitenkin voi kysyä, että onko mikään kansa sitten Joosian Juudan päivien varsinaisesti tehnyt niin?
ReplyDeleteMitä taas tulee Hegelin historianfilosofiaan, niin itse olen sitä mieltä että se on kenties omituisinta huttua mitä länsimainen filosofia on konsanaan poikinut. Hegelin ajattelu tuntuu muutenkin heijastelevan pikemmin jonkinlaista panenteismia kuin kristillistä teismiä. En toki väitä että olisit hegeliläisyyttä sellaisenaan omaksunut saati sitä kristilliseksi väittänyt. Kirjoituksesi kolmisäikeinen yhteys hegeliläisyyden, kristillisyyden ja kansallisvaltioiden syntyyn vaikuttaneen kansallisuusaatteen välillä vaan on... no, aika jännä ratkaisu.
Minulla on sellainen vaikutelma, että kovin vähän on tuotettu teologiaa Jumalan vaikutuksesta kansojen historiassa (koskien uuden liiton aikaa ja nimenomaan ei-juutalaisia kansoja). Kaikkiaan kiinnostava aihepiiri, josta lukisi enemmänkin.
No joo, kyllähän Hegelin historianfilosofia ajatuskulkuineen on hyvin vaikeaselkoista. Se, mitä yritin sanoa on se, että mielestäni kansallisvaltio-idea löytyy noista Hegelin filosofisista pohdinnoista ja siltä pohjalta sitten voimme kysyä, miten me olemme leiviskämme hoitaneet? En usko mihinkään persoonattomaan kaitselmusaatteeseen ja senpä tähden en voi olla ihmettelemättä sitä Jumalan armoa, joka tuli osaksemme II ms:n jälkeen - verrattuna esim. eteläisiin veljeskansoihimme.
ReplyDeleteMyuönnän myös, että Jesajan profetiarinnastuksessani on (ainakin) yksi ongelma; profetiat on puhuttu Jumalan kansalle, joka Israel erityisasemaltaan on. Suomi ei sitä ole, joten näitä kansoja (kuten ei muitakaan pakanakansoja) ei voi yksi yhteen rinnastaa toisiinsa.
Ehkä VT:n profetioita tulisikin lukea seurakunta-, eikä kansallisvaltio (tai etninen ryhmä) näkökulmasta? Tällöin meidän olisikin luettava VT:n pakanakansoille suunnattuja profetioita ja peilattava omaa kansallista tilannetta niihin.
Noista kirkoissa liehuneista Saksan lipuista tuli mieleeni, että nykyisinhän aika usein seurakuntien tiloissa liehuu Israelin lippu. Mutta sehän ei varmaan tarkoita sitä, että tällä kertaa ollaan rähmällään Israelin suuntaan... eihän?
ReplyDeleteYmmärrän kyllä (tavallaan) Markon pointin, mutta se ei nyt vaan oikein oikein toimi tässä yhteydessä. Itsenäisen Suomi-nimisen kansallisvaltion historiassa tuo em. rähmälläänolo on nimittäin aina hakenut reaalipoliittisen oikeutuksensa joltain meitä suuremmalta suurvallalta, jonka toivoi(si)mme vaikuttavan oloihimme ja selviytymismahdollisuuksiimme kansojen historiassa siten, että näillä raukoilla rajoilla edes valtaapitävä poliittinen eliitti voisi pärjätä. Tähän kuvioon tuo pieni Lähi-Idän suurvalta ei oikein istu, varsinkin kun lähes tulkoon koko tuo rähmälläänolon suunnan määrittelevä poliittinen eliitti on niin anti_israel että...
ReplyDelete