Missä virta kulkee

Jännä juttu - tämä paikallinen pravda, Etelä-Suomen Sanomat on itse asiassa hyvin uskonnollinen... tai no, ainakin kirkollinen lehti. Päätoimittaja Heikki Hakala kun aina säännöllisin väliajoin kirjoittaa hartauskirjoituksen lehden Esalainen-palstalle.

Niin kuin nyt tänäänkin otsikolla Kirkon kaksi virtaa (joista Hakala kuitenkin pääasiassa puhuu toisesta eli siis omastaan). Itse kirjoituksesta löytyisi paljonkin kommentoitavaa, mutta keskityn nyt vain hänen esittämäänsä perusteesiin, lähtökohtaan.

Hakala kertoo kuunnellensa kuluneella viikolla arkkipiispa Kari Mäkisen "pohdiskelua" siitä, miten modernismi on vaikuttanut kirkkoon. "Monen mielestä juuri modernismi on se peikko, jonka vaikutuksesta kirkon rooli ja merkitys on vähentynyt. Kun kirkko vielä sata vuotta sitten määritteli, kuinka ihmisen tulee elää ja olla, modernismi on romuttanut tuon auktoriteettiaseman."

Ongelman Hakala näkee siinä, että "kirkkoon pesiytyi modernismin vastainen puolustusasema, joka leimaa kirkon yhteiskunnallisesti konservatiiviseksi, muutosvastaiseksi, jossa haikaillaan mennyttä maailmaa". (Sivumennen sanottuna, tässä on kaikki se, mitä hän sanoo otsikon lupaaman "kirkon kahden virran" toisesta virrasta, noin vajaa kymmenesosa koko tekstistä.)

Tässä kohtaa olen samaa mieltä Hakalan kanssa; kirkon konservatiivipiirien (esim. perinteiset herätysliikejärjestöt) ongelmana on juuri se, että ne ovat konservatiivisia, ei vain opinkäsityksiltään (joka tässä kohtaa voidaan identifioida kristinuskon perinteiseen tulkintaan Raamatun valossa, esim. seksuaalieettisten normien suhteen), mutta myös toimintatavoiltaan ja kulttuuriltaan. Näkemys on joskus piinaavan yksiselitteinen; vanha on lähtökohtaisesti aina hyvää ja traditiossa piilee (Sanan ohella ja usein myös se ohi) totuus, jota ei saa kyseenalaistaa.

Jos käytetään Hakalan itsensä käyttämää (mutta kirjoituksessaan pahasti laiminlyömää) ilmaisua "kirkon kahdesta virrasta", niin Hakala & muu Tulkaa kaikki-liike edustavat kantaa "mukaudu ajan mukaan" ja konservatiiviset herätysliikejärjestöt taas "pitäydy vanhaan"-kantaa. Näin kirkon ulkopuolisena tarkkailijana on tältä pohjalta helppo ymmärtää, miksi kirkossa ollaan hautauduttu (nuorimmillaankin 1980-luvulta periytyviin) taisteluasetelmiin ja juoksuhautoihin. Yhtä selvää tämän pohjalta on myös se, että mitään todellista ja aitoa haastamista ei tapahdu.

Samaan aikaan meidän on hyvä katsoa hieman ympärillemme, hahmotella laajempaa kuvaa ja kysyä ääneen: "missä virta kulkee?"

Kun nimittäin tarkastellaan kristinuskon tilannetta maailmanlaajuisesti, niin tilastojen mukaan tällä hetkellä nopeimmin kasvava joukko kristittyjä ovat ns. helluntailais-karismaattiset kristityt ja yhteisöt. Tämä siis virallisten laskureiden mukaan, joihin ei ole voitu ottaa mukaan laskuihin virallisesti rekisteröimättömien kotiseurakuntaliikkeiden valtavaa kasvua Kiinassa ja Intiassa (monista muslimimaista puhumattakaan). Vaikka kotiseurakuntaliikkeitä ei tilastoissa lasketakaan mukaan esim. helluntailaisuuteen, niin niiden orientaatio on avoin Pyhän Hengen vaikutuksille ja armolahjoille.

Se, mikä on ominaista tälle kristinuskon valtavirralle, on sen sitoutumattomuus mihinkään perinteiseen kirkkokuntaan. Ei ole selviä rajoja, eikä varmuudella voida määrittää sen piirissä olevien uskovien määrää, koska ei ole olemassa mitään virallisia ja ehdottoman paikkansapitäviä jäsenrekistereitä. Tämä virta ei siis pitäydy minkäänlaisten rakenteiden sisällä niille uskollisesti, mutta ei se myöskään vierasta niitä. Se näyttää ohjautuvan enemmän ihmisen tai yhteisön oman sisäisen, hengellisen janon ja nälän mukaisesti. Fokus ei ole niinkään uskonnonharjoittamisen ulkoisissa muodoissa, vaan uskon sisällössä.

Tällainen kehitys on tänä päivänä todellisuutta joka puolella maailmaa, mutta erityisesti Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa. En näe mitään syytä siihen, miksi tämä kristinuskon valtavirta ei aikaa myöten saavuttaisi laajemmin sijaa myös täällä Suomessa. Tällöin sen vaikutus väistämättä näkyy kirkon piirissä, koska suurin osa kansasta edelleen kuuluu luterilaiseen kirkkoon ainakin muodollisesti. Tulemme varmasti näkemään myös yllättäviä esiintuloja sellaisissa kirkollisilla ja muun yhteiskuntaelämän foorumeilla, joista meillä ei ole ollut aiempaa kokemusta (ja joiden odottamiseen monenkaan meistä usko ei olisi riittänyt).

Tätä kehitystä ja vaikutusta ei tulla suinkaan avoimin sylin ottamaan vastaan kirkon piirissä vaikuttavien perinteisten herätysliikkeiden keskuudessa. Päinvastoin, voi olla, että Hengen virvoittavat tuulet toivotetaan tervetulleeksi sellaisten ihmisten parissa kirkossa, joilla ei siitä ole aiempaa kokemusta. Tässä kohtaa kannattaa lukea hyvin tarkkaan Tuhlaajapoika-kertomuksen loppuosaa.

Tästä myös kirkon sisällä vaikuttavasta virrasta on turha kuitenkaan yrittää tehdä mitään kirkon omaa juttua tai luterilaisuuden pelastusta Suomessa. Kyse ei ole tästä, vaan Jumalan Hengen suvereenista työstä ihmisten sydämissä.

Nyt olisi hyvä ottaa kirkon piirissä huomioon myös tämä Virta.