Sunday, September 08, 2013

Radikalismista

Kun olin nuori, radikalismia - so. todellista, katu-uskottavaa extremeä - edustivat nuoret vihaiset vasemmistoradikaalit, joiden kritiikin kohde oli suurvaltapoliittinen peli ja sen (so. pääasiassa lännen)  edustama uhka maailmanrauhalle. Kyseessä oli uusvasemmistolaisen opiskelijaradikalismin aalto, joka synnytti monet niistä politiikan, kulttuurin ja talouselämän johtajista, jotka mm. Suomessa istuvat nyt vallankahvassa (ja juhlivat 6.12. Linnassa).

Tämä oli joskus 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Seuraava radikalismin aalto, uusi sukupolvi sijoittuu 80-luvun alkuun. Ns. "yhden asian liikkeet", heräävä ympäristötietous ja ymmärrys globalisoituvasta maailmasta yhtenä yhteisenä maailmankylänä synnyttivät sen punavihreän intelligentsijan, joka perustaa todellisuudenkäsityksensä ns. "vihreään maailmankuvaan" (joka on pitkälti korvannut perinteisen kristillis-humanistisen maailmankuvan aikamme nuorten aikuisten mielissä).

Radikalismin muodoille ylipäätään näyttää olevan yhteistä se, että oike(utetu)iksi katsottuihin päämääriin pyritään yhtä lailla niin parlamentaarisin kuin ulkoparlamentaarisinkin keinoin. Alun vallankumousvaiheessa kelpaa vallata vanha ylioppilastalo tai osoittaa mieltään Persian shaahia vastaan, sitten kytkeä itsensä kettingillä kaivinkoneeseen Koijärvellä tai vapauttaa minkkejä rantaruotsalaisiin metsiin. Kun sitten aikuistutaan ja valtionapu on saatu pelaamaan, siirrytään politiikkaan ja porvarillistutaan. Niinpä näyttää siltä kuin - päinvastaisista puheista huolimatta! - em. radikalismin muodoissa olisikin ollut koko ajan taustalla uusi, pelastava metakertomus (kommunistinen työläisten paratiisi tai uusi, uljas vihreä maailma), joka otetaan tilalle kunhan vain vanha (kapitalistinen järjestelmä tai länsimainen kerskakulutusyhteiskunta) on saatu ensin raivattua pois tieltä.

Nykyään radikalismi on moniulotteisempi ja kokonaisvaltaisempi juttu. Aikaamme on - vähän tulkitsijasta riippuen - kutsuttu niin jälki- kuin myöhäismoderniksikin. Tälle ajalle on ominaista (muun muassa) yhteiskunnan hajoaminen yksilöiksi, joilla kullakin on oma totuutensa ja jotka pyrkivät - yleisen yhteiskuntarauhan nimissä - hyväksymään toinen toisensa. Periaatteessa siis kaikilla on yhtäläinen äänioikeus, mutta tosiasiassa valtasuhteilla on taipumus kumoutua. Tällöin erilaiset marginaaliset ryhmät (kuten esim. seksuaalivähemmistöt) saavat liioitellun paljon huomiota ja tulevat esim. mediassa paremmin kuin hyvin kuulluksi.

Tällöin vaadittu poliittinen korrektius rajoittaa aiempaa enemmän eri ryhmien (etenkin ns. konservatiiviksiksi leimattujen) sananvapautta. Jokainen ymmärtää, että tämä puolestaan lisää kaikenlaista eettistä relativismia. Niinpä myöhäismoderniteetissä ihmiset eivät enää tavoittele ns. yhteistä hyvää, vaan pyrkivät henkilökohtaiseen etuun, hyvinvointiin ja myönteisiin elämyksiin. Yhteiskunta erilaisine palveluineen - jopa seurakunta! - on siellä olemassa minua varten. Niin kulttuurin kuin vaikkapa terapiankin tehtäväksi tulee tällöin luoda miellyttävä ympäristö ja ilmapiiri, jonka tarkoituksena on pahan mielen ehkäiseminen.

Tämän shiftin (so. paradigman muutoksen) seurauksena ihmisen identiteetti on hajautunut. Aiemmin ihmiselle vankkoja asemia antaneet tekijät, kuten esim. perhe, suku, sukupuoli, kansallisuus ja uskonnollisuus, ovat menettäneet merkitystään. Ihmisen identiteetti onkin myöhäismoderniteetissa jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa. Ihminen tavallaan ottaa eri identiteettejä eri elämänvaiheissa, eivätkä nämä ryhmity yhtenäiseksi kokonaisuudeksi minkään eheän "minän" ympärille.

Tämän ajattelutavan mukaan on kyllä mahdollista, että ihminen tuntee identiteettinsä yhtenäiseksi ja muuttumattomaksi, mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että ihminen on itse rakentanut jonkinlaisen lohduttavan tarinan tai "minä kertomuksen" itsestään. Nykyään näyttääkin usein siltä, kuin radikalismia tänään edustaa identiteetin vaihdon myötä tapahtunut seksuaalisen suuntautumisen muutos tai sukupuolisuuden vaihdos. Siinähän toteutuu monen mielestä parhaimmillaan tuo myöhäismodernin ajan kulttuurin esittämä uskottavuuden vaatimus ihmisen tosissaan olemisesta kokonaispersoonallisuuden satsauksineen.

Tilanteesta tai henkilöstä vähän riippuen, tämän "kokonaispersoonallisuuden satsauksen" voi korvata esim. "be gay for a day", maalaamalla sateenkaaren värejä jonnekin tai vain käyttämällä pinkkiä kaulahuivia. Tällaisia myötäilijöitähän kukin oman aikansa radikalismi on aina sietänyt ja suosinut. Ehkä tällaisessä himmailussa on nytkin jotain samaa, mitä V.I. Lenin tarkoitti puhuessaan "hyödyllisistä idiooteista".


No comments:

Post a Comment