Sunday, August 11, 2013

Kaksi prinsiippiä


Kauan sitten muistan erään nuoren veljen todenneen saarnassaan 
Santalan teologisen opiston kappelitunnilla:

- Suurin syy, miksi seurakuntamme eivät kasva, on se, etteivät ne halua kasvaa!

Toteamus ei ollut esitetty pilkallisessa äänensävyssä. Se muistutti enemmänkin tuskaista parahdusta parantumattoman sairauden edessä.


-------

Jaoin tänään kotiseurakunnassamme jotain ajatuksia kahdesta hengellisen elämän lainalaisuudesta, jotka meillä on ja joihin me väistämättä törmäämme elämämme aikana. 

Ensimmäinen niistä löytyy 1.Samuelin kirjan 2. luvun alusta, jossa kerrotaan, miten Hanna, pitkällisten odotuksen jälkeen, saa poikalapsen, Samuelin. Profeetallisessa rukouksessaan Hanna kiittää Jumalaa siitä, että Hän alentaa ja ylentää, lähettää kuolemaan ja herättää eloon. Hänen töissään kylläiset saavat tehdä töitä leipäpalkalla ja nälkäiset lakkaavat näkemästä nälkää. Hän vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä ylös.


Hengellisessä elämässä vallitsee siis jumalallinen hissireaktio, jota Hän suvereenisti käyttää kasvattaakseen meitä. Jokaisella meistä on varmasti omakohtaisia kokemuksia tästä ja jollei ole, niin tulee olemaan. (Joskus jopa niin, että jollemme huomaa sellaista olleen, niin Herra opettaa meitä uudestaan...)

Toinen tärkeä hengellisen elämän periaate, jota emme saa unohtaa, on hengellisen janon tarve. Tämä on erityisen ajankohtainen jälkikristillisessä länsimaailmassa. Muistan erään korealaisen pastorin todenneen Amerikan vierailunsa jälkeen:

- On mielenkiintoista huomata, miten paljon te saatte täällä aikaan ilman Pyhää Henkeä!

Jesajan profeettakirjassa Herra sanoo vuodattavansa vedet janoisen päälle ja virrat kuivan maan päälle. Toisin sanoen, jos meillä ei tätä kuivuutta ja janoa ole - tai jos emme edes tiedosta sitä! - niin Jumala ei voi antaa meille mitään. Miten Hän voi antaa mitään sellaiselle, jolla omasta mielestään jo on kaikki? Luulen, että tässä on yksi suurimpia syitä sille, ettemme näe enempää ihmeitä, merkkejä ja voimallisia tekoja keskuudessamme.


Jeesus itse sanoo, että jokainen, jolla on jano, voi tulla ja juoda elämän vettä lahjana ja tällä Hän viittaa Pyhään Henkeen. Jeesuksen näin sanoessa ei Henkeä vielä ollut vuodatettu, mutta nyt, kun kirjoitan tätä, Henki on jo vuodatettu koko ihmiskunnan päälle. Nyt voi kuka hyvänsä  tulla, ottaa ja juoda, saada Hengen ja täyttyä sillä. Mutta hänellä tulee olla jano. Meidän tulee olla janoisia Jumalan puoleen.

Luulen, että tässä on myös pääsyy alussa esittämääni tuskaiseen teesiin seurakuntien moninkertaistumattomuudesta. Me emme todellisuudessa halua sitä. Me pelkäämme muutoksia, meillä on jo kaikkea kylliksi ja näin ollen Jumalan täytyy riisua meidät itsekylläisyydestämme ja omavoimaisuudestamme. Minä näen tätä tapahtuvan koko ajan ympärillämme ja luulen näkeväni sitä vielä lisää.

Omassa yhteisössäni sanoin, ettei meidän kannata enää pyrkiä ylläpitämään vanhoja rakenteita, vaan olla Aabrahamin kaltaisia, joka lähti, saatuaan Jumalalta kehotuksen lähteä liikkeelle, tietämättä minne olisi lopulta päätyvä. Jumala tekee uutta jälkikristillisessä lähetystilanteessamme, emmekä välttämättä aina tunnista sitä heti - etenkään silloin kun se rajusti poikkeaa siitä, mihin olemme tottuneet tai mihin meidät on kasvatettu. Helposti käy jopa niin, että ne, jotka hyväksyivät kaikki ne ravistukset, joihin ihmiset kokouksissa joutuivat, eivät loppupelissä kuitenkaan tule hyväksymään niitä ravistuksia, joihin vanhat rakenteet joutuvat. Uskonnollisuus istuu yllättävän lujasti monissa meistä.


Käytännössä siis Jumala käyttää näitä kahta lainalaisuutta kääntääkseen meidät puoleensa ja synnyttääkseen meissä janon Häntä kohtaan. Tämä jano on kaiken hengellisen kasvun avain.


No comments:

Post a Comment