Opettamisesta ja oppimisesta

Toisin kuin yleensä uskotaan ja opetetaan, kristinusko ei suinkaan ole ollut länsimaiden ainoa uskonto. Valistuksen ajan myötä sen kilpailijaksi nousi vastakkainen näkemys, rationalismi. Näin kirjoittaa Matti Luoma teoksessaan Länsimaiden kaksi uskontoa: kristinusko ja rationalismi. Hän puhuu näiden kahden välisestä taistelusta "aikamme henkisenä kriisinä". Toki kyse on paljon pitemmästä kehityksestä länsimaiden historiassa, kuin vain viimeiset pari kolme sataa vuotta. Frank Viola ja George Barna tutkivat kirjassaan Pagan Christianity? erilaisten kirkollisten käytäntöjen juuria. Heidän kirjansa kautta hahmottuu hyvin kuva siitä, miten suurin osa tavoistamme tehdä hengellistä työtä ei perustu niinkään Uuden testamentin opetuksiin. Niiden juuret ovatkin antiikin ajan hellenistisessä kulttuurissa ja pakanallisissa rituaaleissa, jotka apostolisen ajan jälkeen alkoivat saada sijaa kristittyjen yhteisöjen, seurakuntien (kr. ekklesia) piirissä.

Juutalainen kirjailija Schalom Ben-Chorin erittelee hyvin kreikkalaisen viisauden ja raamatullisen ajattelun eroa. Kreikkalainen ajattelutapa pyrkii aina löytämään filosofiset järjestelmälliset säännönmukaisuudet. Tämä pyrkimys on siten hallinnut länsimaisen ihmisen mielenmaisemaa aina Aristoteleesta Hegeliin asti. Siinä sovitettiin yksityiskohdat suurempiin kokonaisuuksiin, tarvittaessa jopa pakottaen ne ennalta sovittuihin kaavoihin. Heprealainen ajattelu taas lähtee liikkeelle yksityiskohdista sääntöihin, konkreettisista havainnoista aatteellisiin. Tästä syystä Raamattu ei tunne varsinaista dogmatiikkaa siinä merkityksessä kuin me törmäämme tähän käsitteeseen vaikkapa jossain systemaattisen teologian laitoksessa. Sen sijaan siinä on kaksi luonteenomaista peruspyrkimystä, kerronta ja elämänohjeeksi tarkoitettu laki. Kreikkalaisen systemaattisuuden sijaan Raamattu edustaa "assosiatiivista" ajattelua, jossa jokainen asia viittaa kokonaisuuteen ja kaikki riippuu kaikesta. Tämä orientaatio tulee hyvin esille vaikkapa Kolossalaiskirjeen ylistyksenomaisessa kristosentrisen maailmankuvan esittelyssä 1. ja 2. luvuissa.

Tiedän, että on lukuisia teologeja, joiden mielestä Jeesuksen opetus edusti eräänlaista arkaaista, ellei suorastaan primitiivistä vaihetta kristinuskon kehityshistoriassa. Saman logiikan mukaan Paavali, "kristinuskon ensimmäinen teologi" (Kari Kuula), oli vasta se kaveri, joka pisti koko homman "ammattimaisiin muovikansiin" (Lassi ja Leevi). Kuitenkin kun liikumme avoimella mielellä Uuden testamentin ilmoituksen sisällä, huomaammekin Jeesuksen opetuksissa vertaansa vailla olevaa syvyyttä. Joistakin perusopetuksistaan (kuten esim. kylväjävertauksesta) Jeesus jopa toteaa, että elleivät kuulijat ymmärrä sitä, puuttuu heiltä edellytykset ymmärtää muitakaan vertauksia.

Miten Jeesus siis toimi? Hän itse sanoo, ettei tee mitään sellaista, mitä ei olisi nähnyt Isänsäkin tekevän. Mitä Isä tekee, sitä samaa tekee myös Poika. (Ks. Joh. 5:19.) Jukka Thurén esittää kommentaarissaan ajatuksen, että kyseessä olisi vertaus tilanteesta yleisellä tasolla; tuon ajan yhteiskunnan ammatit ja sen salaisuudet periytyivät isältä pojalle. Poika peri isänsä ammatin ja osaamisen; isä näytti pojalleen - ja pojalleen yksinomaan - kuinka kaikki tehtiin. Samanlainen on Jumalan ja Jeesuksen välinen suhde.

On hyvä kiinnittää huomiota Jeesuksen tapaan opettaa; missä se tapahtui, mistä esimerkit nousivat ja millaisia metodeja hän käytti? Silmiinpistävää on se, että melko harvoin Jeesus antoi mitään valmiita vastauksia. Useimmiten Hän niin opetti kuin vastasi kysymyksiinkin vertauksin. Joskus Hän tarkoituksella jopa kätki oikean vastauksen.

Neil Cole puhuu kirjassaan Organic Leadership siitä, missä Jeesuksen toiminnassa oli todellisen vaikuttavuuden painopiste. Suhteessa suuriin kansanjoukkoihin, jotka kulkivat Hänen perässään, Jeesus oli suuri opettaja, parantaja ja ihmeidentekijä. Kuitenkin Hänen todellinen vaikutuksensa näihin suuriin massoihin ei ollut pitkälle hedelmää kantavaa. Suhteessa opetuslastensa suurempaan joukkoon (70-72) Hän oli näyn jakaja ja työhön varustaja. Vasta suhteessa 12 opetuslapsen ydinjoukkoon Jeesuksen vaikutus oli korkeimmillaan. Näiden 12 kanssa Hän vietti melko tarkkaan 24/7 tuon kolmen vuoden mittaisen julkisen toiminnan ajan. Jeesus oli heille opetuslapseuttaja ja mentor ja näistäkin oli vielä olemassa kolmen lähimmän opetuslapsen sisäpiiri, jolle Hän uskoi kaikkein syvimmät salaisuutensa.

Kaikilla näillä tasoilla Jeesus oli kyllä sama Jumalan Poika ja Vapahtaja. Hän kyllä täytti täydellisesti kaikki nämä eri roolit. Kuitenkin mitä syvemmälle opetuslapsijoukossa mentiin, sitä enemmän intensiteetti lisääntyi. Mitä pienempi ja tiiviimpi opetettava ja mentoroitava joukko oli, sitä suuremmaksi Hänen vaikutuksensa opetuslapsiin kasvoi. Se, mikä toimii pinessä lähiyhteydessä, se toimii varmasti myös laajemmassakin yhteydessä - mutta se ei toimi koskaan toisin päin. Jumalan valtakunta on näet aina sisältä ulospäin kasvava valtakunta. Suunta on aina sisältä ulos, mikrosta makroon, pienemmästä suurempaan. Tämän tähden Raamattu kehoittaa meitä yli kaiken varottavan varjelemaan omaa sydäntämme, koska sieltä elämä lähtee.

Entä miten Paavali toimi? Hänen tapansa kouluttaa uusia työntekijöitä hengelliseen työhön oli lähempänä oppisoppimuskoulutusta kuin akateemisen loppututkinnon suorittamista. Paavali ja Jeesus käyttivät vanhoja rabbiniseen perinteeseen kuuluvia metodeja ottaa itselleen nuorempia opetuslapsia, joita sitten ajettiin sisälle valtakunnan salaisuuksiin läheisen elämänyhteyden ja käytännön työssäoppimisen kautta. Niinpä käytännössä Barnabas koulutti Paavalin, hän taas nuoret Timoteuksen ja Tiituksen. Paavali antoikin sitten ensin mainitulle viime evästykseksi Jumalan valtakunnan työtä silmällä pitäen 2.Tim. 2:2; "Minkä olet kuullut minulta, usko se luotettaville miehille, jotka sitten kykenevät opettamaan muita". Jokainen voi itse laskea, kuinka monta sukupolvea tuohon ohjeeseen sisältyy.

Risto Santala kuvaa Paavalin opetuksia hyvin käytännönläheisiksi. Ne liittyivät aina käytännön kokemuksiin ja elämässä esille tulleisiin käytännön haasteisiin. Niinpä hänen kirjeidensä vastaanottajien ei tarvinnut miettiä, millä tavoin kirjeissä esitetyt asiat oikein mahtoivat liittyä esim. seurakunnan elämään Korinttissa. Merkille pantavaa Paavalin opetuksessa on esikuvan, esimerkin ja mallioppimisen kautta tapahtuva asioiden sisäistäminen. Tässä valossa meidän tulee myös ymmärtää hänen ohjeensa Timoteukselle: "... ole sinä uskovaisten esikuva puheessa, vaelluksessa, rakkaudessa, uskossa, puhtaudessa..." (1.Tim. 4:12).

Kun luemme tarkkaan Paavalin kirjeitä seurakunnille voimme nähdä, miten paljon hän itse asiassa terottaa tätä esikuvaksi asettumisen ja sitä kautta tapahtuvan oppimisen tärkeyttä. Se tulee esille hänen ensimmäisen seurakuntakirjeensä ensimmäisestä luvusta, nousee esille Apostolien teoissa puheessa Efeson seurakunnan vanhimmille ja näkyy niin Korinttilais- kuin Filippiläiskirjeessäkin. Mutta aivan erityisellä tavalla se näkyy ns. pastoraalikirjeissä.

Santalan mukaan koko farisealainen kansanherätysliike pyrki olemaan esimerkiksi muille. Psalmi 69:7 sopii näin hyvin jokaisen hurskaan juutalaisen rukoukseksi; "Älä anna minussa joutua häpeään niiden, jotka odottavat sinua, Herra, Herra Sebaot. Älä salli minussa pettyä niiden, jotka odottavat sinua, Israelin Jumala." Jeesuksen aikaan tultaessa tuo aiempi herätysliike oli kuitenkin jo kangistunut kaavoihinsa ja muuttunut pääasiassa ulkonaista hurskautta ja muodollista lain noudattamista korostavaksi perinneliikkeeksi.

Niinpä Jeesus usein otti yhteen näiden juutalaisen kansan uskonnollisten johtajien kanssa, he kun huolehtivat vain ulkonaisesta puhtaudesta. Tämä avoimeksi konfliktiksi kärjistyvä jännite aidon Hengen elämän ja muotouskonnollisuuden välillä tulee erityisen hyvin näkyviin Matteuksen evankeliumissa. Loppujen lopuksi Jeesus toteaa fariseusten ja kirjanoppineiden suurimman ongelman olevan se, että he ohjeistavat kyllä muita tekemään, mutta itse eivät niin tee. Tässä kohtaa farisealainen toimintamalli eroaa ratkaisevasti Jeesuksen ja Paavalin tavasta toimia, joka oli omalla esimerkillä johtamista. Niinpä Paavalikaan ei siekaile kehottaa muita olemaan hänen seuraajiaan, niinkuin hänkin on Kristuksen seuraaja.

Kuitenkin tätä taustaa vasten Paavalin kehotus olla esikuvana muille saattaa kuulostaa ylivoimaiselta lailta. Niin se onkin, mikäli emme ymmärrä oikein kaiken lähtökohtaa. Uuden liiton idea on nimittäin lupauksessa Pyhästä Hengestä, joka tulee jokaiselle, joka uskoo Jeesuksen ristintyöhön. Pyhä Henki on se primus motor, joka saa aikaan lain noudattamisen uskovan elämässä. Näinhän Paavali kirjoittaa roomalaisille; "...että lain vanhurskaus täytettäisiin teissä, jotka ette vaella lihan mukaan, vaan Hengen" (8:4). Pyhä Henki mahdollistaa uuden elämän, ei laki.

Kun Jeesus kehottaa työn raskauttamia tulemaan luokseen, jotta nämä saisivat levon, Hän samalla asettaa itsensä esikuvaksi, mallioppimisen kohteeksi. "Oppikaa minusta, sillä minä nöyrä ja hiljainen." Millaiseksi Jeesus siis kuvaa itseään? Hän sanoo olevansa vastakohta ylpeälle ja ylhäiselle mielelle, joka perisynti riivasi fariseuksia. Entä millaiseksi luulet Hänen haluavan meidän kasvavan?

Ulkonainen hurskaus ja julkisivun pönkittäminen oli fariseusten helmasynti. Se kuitenkin tuotti - ja edelleen tuottaa - salassa tehtyjen syntien sävyttämää kaksoiselämää. Alamaisuus toinen toisellemme, läpinäkyvyys ja antautuminen tilivelvollisuuteen toinen toistemme kanssa on avain saarnamiesten salaisten syntien estymiselle. Kun Jeesus Joh. 5:ssä puhuu omasta suhteestaan Isään, Hän kuvaa tuon suhteen läpinäkyvyyttä osuvasti: "Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken mitä itse tekee." Ei siis ole olemassa mitään salattua elämää, jotain sellaista pimeää puolta, mitä ei oltaisi valmis tuomaan valoon, nähtäväksi ja arvioitavaksi.

Mutta tämä juuri pitää sisällään hedelmällisen ja menestyksekkään oppimisen idean: "Isä näyttää hänelle vielä suurempiakin tekoja, niin että te ihmettelette." Meidän on oltava valmiita myös siihen, että annamme lapsillemme - niin biologisille kuin hengellisillekin - oikeuden, luvan ja mahdollisuuden kasvaa ohitsemme. Tähänhän Paavalikin pyrki, kun hän kirjoitti kolossalaisille omasta missiostaan "asettaa esiin jokainen ihminen täydellisenä Kristuksessa" (Kol. 1:28-29).

-------

Raamattutunti nuorten aikuisten leirillä lauantaina 27.07.2013.

Kirjallisuutta:

Cole Neil, Organic Leadership (Baker Books, 2009)

Luoma Matti, Länsimaiden kaksi uskontoa: kristinusko ja rationalismi  (WSOY, 1991, Juva)

Santala Risto, Paavali ihmisenä ja opettajana (Perussanoma, 1994, Kauniainen)

Santala Risto, Vanhan testamentin Messias-odotus rabbinistisen kirjallisuuden valossa (Perussanoma, 1995, Kauniainen)

Thurén Jukka, Johanneksen evankeliumi (Sley, 1992, Hämeenlinna)

Viola Frank ja Barna George, Pagan Christianity? (Barna, 2002, Tyndale House Publishers)

Sunnuntain saarna

"Jumala on rakkaus" (1.Joh. 4:16)

"Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat." (Joh. 6:68)

Kenen luo Sinä menisit? Keneen tai mihin Sinä olisit valmis vaihtamaan Jeesuksen?


Tänäänkin on kristittyjä, jotka ovat ikäänkuin varkain vaihtaneet Jeesuksen teologiaan. Tämä kaikki on tapahtunut huomaamatta, kun jokin muu kuin Jeesus itse on tullut tärkeämmäksi. Varjeltavana on ollut vaikkapa oma kirkollinen traditio, joka on, tapauksesta riippuen, tietyn ikäinen. Kuitenkin se on niin tärkeä ja vaikuttava, että sen rinnalle ei aito raamatullinen oppi ole kelvannut. Ollaan unohdettu se Jeesus, joka ei juossut statuksen, privilegioiden tai papinkaulusten perässä. Mikä maailman silmissä oli heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen voimakkaat häpeään.

On kristittyjä, jotka asettavat saarnojen filosofisen korkealentoisuuden ja apologian rationaalisen loistokkuuden tärkeämmäksi kuin Paavalin saarnaaman ristin hullutuksen. Uskon puolustaminen ymmärrykseen vetoaville argumenteilla on noussut avainasemaan, ennemmin kuin se Jumalan voima, joka tulee Ristiinnaulitun julistamisesta. Kun uskon rationaaliset perustelut ajavat kaikkein tärkeimmän ohi, unohdetaan se, että Jumala on viisaudessaan valinnut vain yksinkertaisen uskon tien siksi väyläksi, jolla Hänet voidaan löytää. Mikä maailman silmissä on hullutusta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään.

Tänä myöhäismodernina aikana saattaa varsinkin nuoremman sukupolven kohdalla yhteisöllisyyden tarve ajaa ohi kuuliaisuuden Jumalan Sanalle. Kun näin käy, unohdetaan vaikkapa raamatullinen seksuaalimoraali kaiken ylittävän kaveruuden kustannuksella. Vältetään kärjistämästä asioita, jottei menetettäisi sitä, mikä mielletään "rakkaudeksi". Niinpä se, mitä Raamattu sanoo esiaviollisesta seksistä, avioerosta, abortista, avoliitosta tai armomurhasta, se ohitetaan ja siitä vaietaan. Nämä opetukset joutavat roskakoriin "uskon kannalta oleellisten asioiden" tai "rakkauden argumentin" kustannuksella. Käy niinkuin Francis A. Scaeffer jo nelisenkymmentä vuotta sitten ennusti käyvän, että yhtäkkiä onkin jeesusmaista maata pojan tai tytön kanssa, johon tuntee vetoa. Jeesuksesta tulee silloin vain tyhjä iskusana, kun katoaa yhteys siihen historialliseen Henkilöön, joka sanoi ja teki tiettyjä asioita. Emme koskaan voi irrottaa Jeesuksen persoonaa siitä, mitä Hän on sanonut. Kun rakkaudesta tulee jumala, palvommekin epäjumalaa.

Polarisoituvalle todellisuudellemme on ominaista toisaalta myös se, että äärimmäisen tiukka oppi ja näennäinen raamatullisuus nousevat ainoiksi oletetuiksi selviytymiskeinoiksi ympärillämme vellovan moniarvoisuuden ja relativismin keskellä. Mutta silloin Raamatun sanoman kokonaisymmärrys ja -näkemys häviää ja avainasemaan nousevat loputtomat kiistelyt laista ja sukuluetteloista sekä pienet yksityiskohtaiset tulkinnat, joiden tietyllä tavalla ymmärtäminen nostetaan jopa autuuden ehdoksi. Seurakunnasta tulee tällöin vain tietyllä tavalla "oikein" ajattelevien suljettu yhteisö, jossa toisaalta ahdistetaan nurkkaan toisinajattelevat tai vain tässä suhteessa epäilyksenalaisetkin, mutta toisaalta salassa tehtyjen syntien määrä kasvaa. Moraaliset lankeemukset tapahtuvat piilossa hurskaan ulkokuoren, runsaasti viljeltyjen raamatunlainausten ja opillisen tiukkapipoisuuden suojissa, mikä sitten myös mahdollistaa jatkuvan synissä elämisen.

Hassua, mutta kaikissa näissä edellä mainituissa - teologiassa, apologiassa, yhteisöllisyydessä ja tiukkapipoisuudessa - Sinä voit kyllä kohdata Jeesuksen itsensä. Kuitenkaan mikään näistä ei itsessään ole Jeesus. Ne voivat yhtä hyvin edustaa jotain puolta Jeesuksesta ja Hänen ilmoituksestaan, mutta yhtä hyvin mistä hyvänsä niistä voi tulla Sinulle epäjumala ja pois poikkeama oikealta tieltä. Mikä hyvänsä näistä voi vääristyessään korvata Jeesuksen. Näin siitä mitä luulitkin kristukseksi, tuleekin antikristus. Siinä niiden petollisuus.


Mihin Sinä olisit valmis vaihtamaan Jeesuksen?

Skenaarioita vuosien takaa

V. 1996 turkulainen sosiologi ja metodistipastori Håkan Sandström piti esitelmän aiheesta vapaan kristillisyyden pysähtyneisyys ja dynaamisuus, joka syväluotasi hyvin Suomen hengellistä tilannetta vapaiden suuntien kannalta. Sandströmin esitelmä herätti jo tuolloin ansaittua huomiota, lausuihan hän siinä ääneen monen jo havaitseman tosiasian vapaiden suuntien muuttumisesta dynaamisista muutos- ja protestiliikkeistä pysähtyneiksi, turvallisuushakuisiksi ja pikkuporvarillisiksi perinneyhteisöiksi. Suomen Viikkolehti julkaisi Sandströmin esitelmän kaksiosaisena kirjoituksena v. 1996 numeroissa 37-38.

Esitelmänsä lopussa Sandström esittää kolme skenaariota siitä, miten ja mihin suuntaan maamme hengellinen tilanne voisi kehittyä seuraavien 15 vuoden kuluessa. Kun tuosta esitelmästä Tampereella on nyt kulunut jo aikaa liki 17 vuotta, niin on hyvä palata siinä esitettyihin hahmotelmiin hengellisen tilanteen muutoksista ja katsoa myös lyhyesti sitä, miten sitten kävikään.

Sandströmin ensimmäinen skenaario kuuluu näin:

"Ensimmäinen skenaario on nollaskenaario. Mitään suuria muutoksia ei tapahdu. Jäsenmäärä laskee jonkun verran, mutta ei dramaattisesti. Uusien seurakuntien merkitys jää vähäiseksi."

Ensimmäinen skenaario näyttää kiusallisen tutulta, kun tarkkailee maamme hengellistä kenttää vapaiden suuntien näkövinkkelistä. Mitään varsinaista läpimurtoa ei näytä tapahtuneen missään - päinvastoin, uudetkin herätyksen alut (esim. Nokian herätys) ovat kuivuneet aikaa myöten kokoon. Monia vapaiden suuntien johtomiehiä näyttääkin vaivaavan jonkinlainen Hiskian tauti: "Onpahan rauha minun aikanani."

Toinen skenaario kuuluu puolestaan näin:

"Syntyy suuri herätys, joka koskee laajasti vapaita suuntia. Jäsenmäärä kasvaa ja koko vapaan kristillisyyden asema vahvistuu."

Valitettavasti tällä hetkellä mikään ei näytä olevan kauempana todellisuudesta kuin tämä skenaario. Aitoa herätyksen janoa ja antautunutta esirukousta maamme puolesta on hyvin vähän havaittavissa. Vapaat suunnat, erityisesti perinteiset yhteisöt ovat enemmän kiinnostuneita nyt vielä olemassaolevien linjojen säilyttämisestä kuin uusien asemien valloittamisesta.

Kolmas skenaario:

"Kirkollinen uusjako. Vapaat suunnat taantuvat ja jäsenmäärä vähenee. Seurakuntia yhdistetyään. Niitä kuolee. Perinteinen vapaa kristillisyys heikentyy. Uusia itsenäisiä seurakuntia syntyy. Osa perinteisistä vapaista seurakunnista irtaantuu kirkkokunnastaan, jotkut kokonaan, jotkut käytännön tasolla. Samanaikaisesti perinteisellä luterilaisuudella on suuria vaikeuksia. Uudet luterilaiset karismaattis-evankelikaalit ryhmät kuitenkin menestyvät."

Siis yhdistelmä kahdesta edellisestä toivon näkökulmalla vahvistettuna. Vaikka Sandström esitelmänsä lopuksi varovasti toteaakin tuskin minkään näistä skenaarioista toteutuvan sellaisenaan, tämä vaihtoehto näyttää osuneen lähimmäksi todellisuutta 2010-luvulla. Sandström pitää aivan oikein perinteisten vapaiden suuntien suhtautumista uusien seurakuntien istuttamiseen ratkaisevana. Nyt yli 15 vuoden jälkeen voimme jälkiviisaasti todeta, että uusien seurakuntien istuttaminen sinänsä ei muuta mitään. Uusien yhteisöjen on uskallettava antaa olla aidosti uusia. Se hengellinen dna, mitä välitämme ja monistamme eteenpäin, on avainasemassa.

Toinen seikka, johon Sandström vielä lopuksi viittaa on luterilaisen kirkon tilanne. Tässä kohtaa näyttää siltä, että kukaan ei osannut oikein ennakoida muutoksen rajuutta. Syksyn 2010 surullisenkuuluisan TV2:n homoillan jälkeen mikään ei enää ole ollut ennallaan maamme hengellisessä ilmastossa. Raamatulle uskollisten kristittyjen käsitykset (esim. homoliittoihin liittyen) eivät sinänsä ole muuttuneet, mutta maailma ympärillämme on polarisoitunut. Sisäministeri Päivi Räsäsen kokema mediakaltoinkohtelu heinäkuussa 2013 on hyvä osoitus tästä.

Suurin yllätys on kuitenkin ollut siinä, että luterilainen kirkko ei ole joutunut ulkoapäin tulevan kovan hyökkäyksen kohteeksi. Se on alkanut yllättävän helposti haperoitua sisältä päin.

Uudet yhteisöt - missionaariset, läpinäkyvät ja vuorovaikutukselliset - ovat avainasemassa tulevaisuutta ajatellen. Voi olla, että emme ehkä koskaan enää saa nähdä kansanherätyksen pyyhkäisevän yli koko maan. Jumala suokoon minun olevan tässä väärässä! Mutta voimme kyllästyttää koko maan tällaisilla uudenlaisilla yhteisöillä, joissa sitoutuminen Herraan, Hänen Sanaansa, Pyhän Hengen puhdistavaan työhön ja keskinäiseen veljeyteen ja sisaruuteen ovat avainasemassa.

That would be something.

Kyyninen kysymys

Muistan 80-90-luvulla erityisnuorisotyöntekijänä toimiessani usein miettineeni kuviota, joka toistui yhteiskunnallisen auttamisjärjestelmän yrityksissä vastata johonkin ajankohtaiseen tarpeeseen (esim. nuorten lisääntynyt päihteiden käyttö). Perustettiin jokin erityistyömuoto keskittymään nimenomaan tähän problematiikkaan. Tällainen byrokraattisen palvelujärjestelmän yritys reagoida nopeasti muuttuviin tilanteisiin saatettiin nähdä merkkinä ko. systeemin halusta muuttua ja uudistua ajan vaatimusten mukaan. Tosiasiassa hyvin pian kuitenkin paljastui, että kyseessä oli enemmänkin byrokraattisen palvelujärjestelmän yritys torjua uudet muutospaineet; selektiivityömuodon tarkoituksena oli toimia iskunvaimentimena, jonka turvin itse organisaatio sai säilyä muuttumattomana ja jatkaa toimintaansa niinkuin ennenkin.

Vähän samanlaisia - sanotaan nyt sitten vaikka kyynisiä - ajatuksia tulee mieleen, kun kuuntelee eri puolilta kantautuvia uutisia perinteisten kirkkojen ja seurakuntien halusta muuttua ja uudistua.

Hiljattain Luther-säätiön Espoon jumalanpalvelusyhteisön "rakennustalkoissa" olivat mukana "heimo"-nimiset pienpiirit, joissa kohtaaminen tapahtui kodeissa ateriayhteyden ja muun jakamisen merkeissä. Luterilaisella puolella onkin jo vanhastaan vahvat perinteet erilaisesta raamattupiiri- ja muusta pienryhmätoiminnasta. Helluntaiseurakunnissa taas erilaiset soluseurakuntamallit ovat olleet käytössä jo melko pitkään. Eri Vapaakirkon seurakunnissa ovat olleet käytössä niin "pastoraatit" kuin "yhteisötkin". Lauluntekijää vapaasti lainaten, nimiä on monia, ajatus on sama...

Joissain tapauksissa on jopa mietitty perinteisistä sunnuntaikokouksista luopumista, mikä suomalaisessa kontekstissa on yleensä tulkittava aika rankaksi irtiotoksi aiemmasta kirkkoperinteestä. Yhteistä näille kaikille lienee kuitenkin se, että nyt ollaan jo vihdoin havahduttu huomaamaan se tosiasia, että perinteinen sunnuntainen kirkossakäynti ei riitä ihmisille. Kokonaan toinen juttu on se, että tämä em. havahtuminen on tapahtunut noin toistakymmentä vuotta myöhässä. Nyt ei ole enää aika leikkiä kotia "kotona syntyneiden" kanssa. Me tarvitsemme aidosti ulospäinsuuntautuvia, apostolisen dna:n omaavia pienyhteisöjä, joiden fokus ei ole enää omista vanhoista kiinni pitämisessä, vaan uusien ihmisten tavoittamisessa.

No nyt se kyyninen kysymys: Onko tällaisessa "ryhmäytymisessä" sitten kyseessä aito muutos vaiko vain yritys torjua muutos? Halutaanko oikeasti uudistua vai vain erilaisilla uusilla metodeilla pönkittää vanhaa seurakuntakulttuuria?

Hyvin usein sitä tällaisena jonkin sortin koriseurakuntaihmisenä kuulee kysymyksen "minkälaiset rakenteet teillä on?" Viimeksi tänä kesänä on käynyt niin. Kysymystä tarkennetaan usein; "teillä kun on varmaan hyvä pienryhmätoiminta, mutta mitäs teillä muuten on...?"

Tehdäänpä tähän provosoiva vastakysymys: entäpä jos se, mitä toiset kutsuvat pienryhmäksi onkin toisille se, mitä ymmärretään seurakunnalla?

• Mitäpä jos se, mitä Uusi testamentti kutsuu hengelliseksi vanhemmuudeksi toteutuisikin Jumalan tarkoittamalla tavalla ns. "pastoraatissa" (nimensä mukaisesti!)? 
• Eikö armolahjojen käyttökin ole - erityisesti 1.Kor. 14:n mukaan - tarkoitettu toteutumaan nimenomaan lähiyhteisössä? 
• Entä mitäpä jos annettaisiinkin näille "vain pienryhmille" aito, oikea seurakunnallinen status?

Jos kerran nämä asiat aikuisten oikeesti tapahtuvat näissä pienyhteisöissä (10-20 henkeä), niin mistä muusta niissä silloin on kysymys kuin siitä, mitä UT kutsuu seurakunnaksi?

Piispuudesta

Iloitsin kovasti, kun erään kaverin fb-päivityksestä sain lukea kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuorisen Vapaakirkon kesäjuhlilla vetäneen raitista ja raamatullista linjaa kristillisen avioliittomallin puolesta. Avioliitto on Raamatun perusteella miehen ja naisen välinen liitto ja mikäli jokin kristillinen yhteisö tästä linjasta lipeää, voidaan hyvällä syyllä asettaa sen kristillisyys kyseenalaiseksi. Tällaisia teologisia linjanvetoja toivoisi kuulevan muualtakin kuin vain Kansanlähetyksen kesäjuhlilta. Olen huomannut sen olevan hyvin "haasteellista" (niinkuin nykytermi kuuluu) kirkon piirissä ja sen takia katse onkin usein hamuillut vapaan kristillisyyden monenkirjavaa kenttää valonsäteiden toivossa.

Kirkossa sensijaan piispuus näyuttää olevan hukassa. Esimerkiksi Tampereen piispa Matti Revon tempoilu vähän tilanteesta riippuen osoittaa jo melkoista teologisen asianhallinnan puutetta. Minun täytyy rehellisesti tunnustaa, että on vaikeaa seurata perässä piispallista järjenjuoksua. Joko on niin, että piispuus kirkossa on eräänlainen asiakaskeskeinen siunausautomaatti, mistä palvelu voidaan tilata kulloisenkin tilaajan ja tilanteen mukaan tai sitten kyseessä on puhtaasti poliittinen virka. Pyydän anteeksi jokaiselta työhönsä vakavasti suhtautuvalta poliitikolta tätä vertausta, mutta en nyt parempaakaan vertailukohtaa löytänyt tämän tuuliviirimäisyyden keskellä.

Ainoa poikkeus tässä porukassa on arkkipiispa Kari Mäkinen itse, primus inter pares. Hän nimittäin näyttää olevan kovasti sitä, mitä sanookin olevansa, kirkollisen moniäänisyyden äänitorvi. Toisaalta, kun miettii sitä tilannetta, jossa Mäkinen on kannuksensa hankkinut, aluksi Vammala-Sastamalan alueen vanhauskoisten höykyttäjänä ja sen jälkeen saman alueen piispana, niin eihän se olekaan mikään ihme. Mäkinen onnistui "Vammalan levottomuuksien" rauhoittajana jopa siinä määrin, että hänen kannatuslukunsa piispanvaalissa olivat sitten minimaalisen alhaiset juuri sillä alueella, missä hän oli kirkollisissa esimiestehtävissä toiminut.

Nimenomaan kirkon kenttää katsoessamme kyselemme edelleen aidon hengellisen vanhemmuuden perään. Missä viipyvät ne hengelliset johtajat, jotka kykenevät karistamaan yltään sen körttiläisen ihmiskäsityksen ikeen, joka, periluterilaisella "samalla kertaa syntinen ja vanhurskas"-lepertelyllä kuorrutettuna, on jo reilun sadan vuoden ajan turmiollisesti ja harhaanjohtaen hallinnut suomalaista mielenmaisemaa?

Samaa aidon piispuuden kaipuuta tunnen myös katsoessani globaalisti huimaa vauhtia kasvavan helluntailais-karismaattisen osan Kristuksen ruumista puoleen; mistä nousee sellaisia raamatullisia ja Hengen tasapainossa eläviä kristittyjä johtajia, jotka hylkäävät korkeakirkollisten kaimojensa harrastaman politikoinnin ja uskaltavat asettua mainstreamin ulkopuolelle? Väsyksiin asti toisuvat mielessäni ne Anssi Simojoen sanat, joissa hän kyselee, olisiko jo aika lampaiden itse kirjoittaa paimenkirjeitä laumalle, koska palkkapaimenien ääni on joko vaiennettu tai sitten se hukkuu oman aikamme moniarvoisuuden kohinaan?

Pikku-Kallen kauppalista ja teologian kiemurat

Pikku-Kalle saa paperin, jossa lukee:
Ostoslista
- kotletteja 5
- viiliä
- kirveliä
- hauki
- lusikoita 4
- mummolle sokerittomia pastilleja (vie)

T. Äiti


Kuinka hänen tulisi tulkita se? Mitä viesti tarkoittaa?

Perinteisen, ihmisen arjessaan käyttämän tulkintateorian mukaan Kallen pitäisi miettiä, mitä paperin kirjoittanut äiti on sillä sanonut. Äidin ja hänen tapansa ja ostoslistojen genren tuntevan Kallen olisi suhteellisen helppo tulkita paperi aivan tietyllä tavalla, joka perustuu tekstin kirjoittajan sille antaman merkityksen etsimiseen.

Jos Kalle paperin saatuaan kuitenkin tulkitsisi tekstiä dekonstruktion tulkintateorian mukaisesti ("kirjoittajan kuolema" ja siitä seuraava "lukijan syntymä") hän saattaisi lukea tekstiä painottaen sen tiettyjä sanoja luovalla ja mielenkiintoisella tavalla. Hän saattaisi etsiä niiden väliltä sellaisia yhteyksiä, joita perinteinen ostoslistojen lukutraditio ei ole huomioinut. Se on painanut alas hänen ikäistensä poikien "toiseutta" ja olettanut väärin kirjoittajan "läsnäolon" tekstissä sekä sellaisen logosentrismin, jossa tekstillä ja todellisuudella on jokin yksi ja tosi viittaussuhde. Kalle on jättänyt nämä taakseen, joten hänen kokemusmaailmalleen luontainen lukutapa on aivan toisenlainen: Mielenkiintoisia paperissa ovat käsitteet "hauki", "pastillit", "lusikoita" ja "5". Sen sijaan pastillien sokerittomuus tai sanat "mummolle", "vie", "kotletteja" ja "viiliä" eivät puhuttele. Kinnnostavaa kuitenkin on alluusio sanasta "kirveli", nimittäin "virveli". Sen avulla saadaan uusi, ehkä provokatiivinen mutta sitä luovempi tulkinta, joka on eettinen, koska se painottaa isättömän Kallen naisvaltaisessa perheessä laiminlyötyjä arvoja.

Kalle toteuttaa lukemisensa käytännössä. Hän ottaa kauppareissulle mukaan virvelin, käy ostamassa tilille 5 askia pastilleja sekä muutamia lusikkauistimia ja lähtee kokeilemaan niitä Kauppalahden rantaan. Mukaan lähtee joukko Kallen luokkalaisia poikia. Tuossa yhteisössä Kallen tulkinta tekstistä on pätevä.





Mitä Pikku-Kallen tulkintateoriassa oli väärin? Perimmiltään se, että hän ei perustanut tulkintaansa tekstin kirjoittajan kommunikatiivisen aktin etsintään. Sen sijaan hän lähti liikkeelle lapun hänessä aiheuttamasta puhuttelusta (halu lähteä kalastamaan haukia pastilleja poskessa) ja käytti lapun tekstiä semioottisena merkkijonona, jolle hän itse antoi merkityksen liittämällä sen toiseen "tekstiin", virvelikalastukseen. Omaa "toiseuttaan" puolustaessaan hän sivuutti tekstin ja sen kirjoittajan "toiseuden". Samalla hän syyllistyi vallankäyttöön, josta juuri piti luopua.


Sammeli Juntunen, Kirkon raamattuteologiasta ja sen puuttesta, s. 129-130 (Kirjapaja, Helsinki, 2010)

Virtanen erehtyi ovesta

Virtanen oli ollut aamulla rukouskävelyllä satamassa, mukanaan Raamattu ja sieltä luettu neljä lukua galatalaista. Hän oli matkalla tavannut viiden nuoren kristityn miehen joukon, jotka olivat olleet aamulenkillä ja vaihtanut muutaman sanan heidän kanssaan. Satamasta hän oli oikaissut läheisen ostarin poikki himahoodeja kohti ja kulkenut läheisen kirkon seurakuntatilan ohi. Ovella oli ollut muutama vanhempi ihminen menossa sisään ja Virtanen oli bongannut joukossa pari hyvän päivän tuttua.

- Tuu Virtanen mukaan seuroihin! oli ystävällinen puolituttu täti-ihminen huikannut hänelle, varmaan ainakin puoliksi leikillään.

No, koskapa kutsu oli käynyt, Virtanen tuumi, että mikäpäs siinä, otetaan tämä johdatuksena. Kyllähän hän heti sisälle astuttuaan oli joidenkin toisten yhtä puolituttujen kasvoilta lukenut sekä hämmästystä että epäluuloa, mutta ei ollut antanut sen häiritä. Virtanen, omaan sarkastiseen tyyliinsä ajatteli jopa tekevänsä palveluksen joillekin heistä - ties vaikka kuvittelisivat kalastavansa hänet takaisin kirkon yhteyteen, Virtas-poloisen...

Tilaisuus oli alkanut - kyseessä oli kaikille avoin raamatun tutkistelu - ja Virtasellekin oli jossain vaiheessa - paikallisen naispastorin toimesta - oikein tyrkytetty tilaisuutta sanoa jotain omasta puolestaan. Ja koska tekstinä oli ollut Toisen Korinttilaiskirjeen viides luku, niin Virtanen jakoi jotain omia ajatuksiaan, erityisesti jakeen 17 pohjalta. Siitä, miten Kristuksessa olen uusi luomus ja se, mikä on vanhaa on kadonnut ja uusi on tullut tilalle...

Kovin kauaa Virtanen ei ollut saanut jatkaa, kun tuo topakka naispastori oli keskeyttänyt hänet ja kaikella papillisella arvovallallaan ottanut puheenvuoron itselleen. Ja myös pitänyt sen visusti itsellään. Heillä kun ei virallisen kirkon piirissä ollut tällaista opetusta, vaan "me olemme kaikki yhtä syntisiä ja Jumalan armahtamia. Vasta ajan rajan tuolla puolen, kun usko vaihtuisi näkemiseen, tulisi uusi. Oikeastaan siitä, mitä sitten seuraisi, ei olisi mitään varmaa sanottavaa. Raamattukin kun puhuu niistä vain epämääräisin viittauksin."

- Mutta tämän elämän ajan olemme sidotut tähän synnin ruumiiseen ja tottelemme sen himoja. Näin on meille hyväksi, jotta ymmärtäisimme armon merkityksen oikein elämässämme. Uuden luomuksen perään meidän ei parane haikailla...

Tilaisuus oli sitten pikku hiljaa ikään kuin kuivunut kokoon. Pastori oli päättänyt tilaisuuden todeten, että "näiden suurten asioiden äärellä jäämme vain kyselemään." Niinpä Virtanenkin oli poistunut ulos kadulle ihmisten epämääräisten kuiskuttelujen saattelemana. Ulkona hän vielä varmisti seurakuntatilan ovikyltistä, ettei vain ollut erehtynyt ovesta...

Ulkona paistoi aurinko ja oli lämmin. Vieno tuuli tervehti häntä virvoittavasti kasvoihin puhaltamalla.