Numenorin tuho - eli uppoaako länsi?

Edellisen postaukseni kommenteissa Max Stucki kysyy, näenkö "länsimaisen sivilisaation olevan menossa kohti finaaliaan lähitulevaisuudessa?"

Hyvä kysymys, aiheellinen ja haastava... ja niin perin vaikea vastata, ainakaan lyhyesti.

Ajatus länsimaisesta kulttuuriperinnöstä ajautumassa kohti auringonlaskua tai jopa kohti vääjäämätöntä tuhoaan tuntuu olevan kovin pinnalla. Elämme pimenevää aikaa, jossa erilaiselle (kaikenlaiselle!) apokalyptiikalle on olemassa vankka tilaus. Ei tarvitse edes viitata Jussi Halla-ahon blogin nimeen ("Kirjoituksia uppoavasta Lännestä"), vaan myös monet kristityt ajattelijat (esim. David Pawson) ovat puhuneet islamin uhasta länsimaiselle traditiolle. Merkille pantavaa nykyään onkin nimenomaan ei-kristittyjen innostuminen eskatologiasta (esim. Zeitgeist). Näyt pedon merkistä ja sen numerosta tulevat tänä päivänä vastaan enemmän jostain muualta kuin vanhakantaisten herätyskristittyjen suusta.

Ideanahan tämä ei ole mikään uusi. Oswald Spengler esitti omat teesinsä länsimaiden perikadosta jo heti I maailmansodan jälkeen. Kaukonäköisimmät ovat aina siitä alkaen pitäneet etuoikeutenaan haaveilla jonkinlaisesta globaalista Rooman palosta, jota sitten katselisivat sivusta harppuaan näppäillen. Todellisuus ruohonjuuritasolla näyttää kuitenkin hyvin toisenlaiselta. EU-integraation ollessa 90-luvulla Suomessa kuumimmillaan monet maamme eturivin kulttuurivaikuttajat ilmaisivat huolestumisensa tuntemansa ja rakastamansa "vanhan Euroopan", valistuksen ajan humanismin syntysijan muuttumisesta valtiojohtoisen riistokapitalismin kontrolliyhteiskunnaksi.

Jokainen kuitenkin ymmärtää, että jotain ratkaisevaa on tapahtunut ja tapahtumassa. Itsenikin usein hellimä kuva kulttuuristen mannerlaattojen yhteentörmäyksestä ja sitä seuraavasta henkisestä, sosiaalisesta ja taloudellisesta tsunamista on vain yksi - mutta hyvin tärkeä! - osa todellisuutta. Myös suuret ihmismassat ovat liikkeellä. Elämme uutta kansainvaellusten aikaa, jossa "Hannibal ante portas" on saanut kokonaan uuden sisällön. Samaan aikaan myös eurooppalainen sielu on liikkeellä, virtuaalimaailmassa seikkailevana uskonnollis-poliittisena nomadina. Osa meistä tähyää Suureen Länteen odottaen sen armeijoita apuun, osa - suurin osa - on mieleltään kääntynyt jo sitä vastaan. Puhdasverisen pedon tunnusmerkki on se, että se kykenee syömään myös lajitovereitaan - ja sellaisina (so. petoina) suuret maailmanvallat Danielin näyissä kuvataan.

Kyllä, länsi sellaisena kuin me olemme sen tunteneet on katoamassa. Sen aika on peruuttamattomasti ohi. Kristittynä en ajattele tämän kuitenkaan merkitsevän kristinuskon kertomuksen loppua. Jumalan totuus ei viime kädessä ole riippuvainen meidän perinteistämme, instituutioista puhumattakaan. Sen todellinen voima lepää jossain ihan muualla. Itse asiassa tulevaisuudessa - tai jo nyt - eräs kristinuskon akuuteimpia kysymyksiä on se, kykeneekö Jeesuksen usko olemaan uskottava ilman näitä perinteisiä instituutioita. Niin monet tuntemani kristiveljet ja -sisaret eivät usko, että se kykenee siihen.

Kuitenkin he unohtavat, että aidon uskon ominaispiirre ja voima on aina siinä, että se on itse viljanjyvän tavoin valmis kuolemaan ja antamaan elämän uudelle. Tämä ajattelu on totaalista myrkkyä länsimaisille kristillisille instituutioille.

Huomaan palaavani aina uudelleen ja uudelleen pyhien lepoon päässeen Martyn Lloyd-Jonesin vastaukseen Christianity Today-lehden haastattelussa, kun häneltä kysyttiin, mitä hän näkee olevan tulossa. Hän totesi suoraan kulttuurimme olevan romahtamassa. Hänen mukaansa demokratia on "perimmäinen poliittinen asetelma, muut hallitusmuodot olemme jo ohittaneet". Sen jälkeen edessä on joko diktatuuri ja totalitarismi tai sitten täydellinen sekasorto, kaaos ja anarkia.

Itse en usko jälkimmäiseen vaihtoehtoon, eikä uskonut Lloyd-Joneskaan. Hänen mukaansa se, mikä seuraa on ihmisen itsepalvontaa. Hänen mukaansa 666 on ihmisen luku ja juuri sitä on demokratia, ihmisen itsepalvontaa. Itse asiassa tämä prosessi, jonka huipentuma aidosti nietscheläinen antikristus tulee olemaan, laitettiin alulle jo humanismin synntystuskissa, kun ihminen itse asetettiin kaiken mittariksi. Kaiken yläpuolella olevana universaalina standardina ei enää ollutkaan Jumalan ilmoitus Raamatussa, vaan kansanäänestys, yleinen mielipide tai median tuuliviiri. Tämän kehityksen ilmentymänä näemme sitten piispan määrittelevän tv:n ajankohtaisohjelmassa millainen Pyhän Hengen vaikutus (so. karismaattisuus) on tervetullutta kirkkoon.

Euroopan taru ei suinkaan ole ohi, mutta Lloyd-Jonesin mukaan nyt on vaikuttamassa monia sellaisia asioita, joita ei aiemmin ollut olemassakaan. Siinä suhteessa ajat ovat muuttuneet, eikä entiseen ole paluuta. Mitä on edessämme, sitä on vaikea sanoa, mutta Uuden testamentin näkijöiden varoitukset kaiken kattavasta totalitarismista on syytä ottaa vakavasti.