Hengellinen vanhemmuus on eräs Jumalan seurakunnan tärkeimpiä perusominaisuuksia. Se on eräänlainen pyhä läpäisyperiaate, joka liittyy olennaisesti Uuden testamentin kielikuviin seurakunnasta. Nämä kuvat ovat järjestään tavalla tai toisella orgaanisia; morsian, pyhä heimo, Jumalan perheväki, elävät kivet Jumalan huoneessa, Kristuksen ruumis. Eräs länsimaisten kristittyjen suurimpia tarpeita on opetella elämään ruumiissa, joka on seurakunta. Organismissa eläminen edellyttää erilaisia taitoja, kuin organisaatiossa toimiminen. Me olemme jäseniä Kristus-ruumiissa, mutta olemme sitä kautta myös toinen toistemme jäseniä.
Hengellinen vanhemmuus liittyy myös niihin lukuisiin UT:n sisältämiin kehotuksiin vastaanottaa, huolehtia ja hoivata toinen toistamme, kantaa toinen toistemme kuormia. Se on luonnostaan myötäsyntyistä niinkuin luonnollisessakin elämässä, kuten missä tahansa perheessä tai läheisessä ihmissuhteessa. Vanhemmat huolehtivat nuoremmista. Kyse on vain Kristus-elämän esille tulosta niiden kohdalla, jotka ovat jo kasvaneet pitemmälle kuin toiset. Kuten jokaisella meistä on joku hengellinen vanhempi, samoin Jumala haluaa, että aikaa myöten meistäkin kasvaa sellaisia.
Hengellinen vanhemmuus liittyy ennen kaikkea Jumalan suunnitelmaan seurakunnan moninkertaistumisesta. Se on kaiken opetuslapseuttamisen perusta ja edellytys. Kyse on evankeliumin totuuden jättämisestä seuraavalle sukupolvelle, kuten Paavali ohjeistaa nuorta Timoteusta; minkä olet minulta kuullut, usko se luotettaville miehille, jotka ovat sitten kykeneviä opettamaan seuraavia.
Eräs tärkeimpiä opetuksia liittyen hengellisen vanhemmuuden elämiseen todeksi käytännössä on luopuminen kaikista omista agendoistamme nuorempien kohdalla. Meidän on sensijaan otettava todesta Raamatun ilmoitus Jeesuksen herruudesta seurakunnassa. Hän on seurakunnan, so. Hänen ruumiinsa Pää ja Hän johtaa Henkensä kautta ruumiin jäsenet oikeille paikoilleen ruumiin kokonaisuudessa. Hengellisten vanhempien tehtävänä on varustaa jokainen ruumiin jäsen tähän palvelutyöhön.
Hnegellinen vanhemmuus on käytännössä juuri samaa kuin luonnollinen vanhemmuus perheessä.
ReplyDeleteVälillä se on ongelmallista. Muistan toiseksi nuorimman poikani kipuilut lukion vektorikurssin kanssa. Hän vaikutti kohtuullisen epätoivoiselta uusien asioiden lyödessä kirjan sivuilta vasten kasvoja.
Tarjosin apuani ja aloin neuvoa jotakin tehtävää. En päässyt pitkällekään, kun poikani veti paperin käsisätäni ja alkoi tehdä itse.
Mitä nyt?!?
Eikö apuni kelpaakaan? Katselin hänen omaa yritystään. Jaa..aa. No, voihan sen noin pitkästi ja vaivalloisesti tehdä. Kyllä minä tällä kokemuksella sen paljon tyylikkäämmin ratkaisisin...Olin jopa loukkaantunut, kun apuni ei klelvannut ja nuori kolli oli noin ylpeä avuntarjoukseni suhteen.
Kysyntä ja tarjonta, avunanto ja -vastaanotto. Miten ne kohtaavat? Sitä on vanhemmuuden (ja lapseuden) kipuilu.