Muutoksista

Omassa elämässäni on viimeisten parin kuukauden aikana tapahtunut paljon mielenkiintoista muutosta. Olen vaihtanut työpaikkaa, aloittanut uudet opinnot (entistenkin ollessa vielä vaiheessa) ja asunnon vaihtokin on mielessä. Se on saanut uudella tavalla tarkkailemaan itseään ja miettimään, miten muutos vaikuttaa minuun itseeni. Ymmärrän, että eräs perusjuttuja on se, että muutokset elämässämme nostavat usein pintaan sen, mitä todellisuudessa olen. Muutoksiin liittyy yleensä erilaisia kriisejä ja haasteita (niinkuin nykyään on tapana sanoa) ja näissä meidän todellinen minämme vasta paljastuukin.

Kun mietin tätä teemaa Raamatun valossa, niin ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen muutoksen välttämättömyys. Älkää mukautuko, vaan muuttukaa... Muuttukaa, uudistukaa mielenne hengeltä... Tuttuja teesejä Paavalin epistoloista. Vanhasta testamentista, Jeremian kirjasta taas löydämme mielenkiintoisen, jopa runollisenkin kuvan muutoksen välttämättömyydestä ja niistä ilmeisistä seurauksista, jotka tulevat, mikäli muutosta ei tapahdu.

Profeetta kertoo (48:11 s.) miten Mooab, eräs Juudan naapurikansoista, oli elänyt huolettomana nuoruudestaan asti ja levännyt rauhassa sakkansa päällä. Kuva on siis viininvalmistuksesta, jossa viiniä säilötään astiassa tietty aika, jonka jälkeen se kaadetaan toiseen astiaan. Nyt sakkaa ei kuitenkaan oltu tyhjennetty astiasta astiaan ja tällöin siihen oli jäänyt sen oma maku ja haju. Tästähän nousee se ilmaisu esim. profeetallisuuteen liittyen, kun jossain on "astian makua".

Nyt asiat olivat kuitenkin muuttumassa: Herra lähettää Mooabille viininlaskijat, joiden tehtävänä oli tyhjentää sen astiat ja rikkoa ne. Kun muutokseen ei oltu suostuttu ajoissa ja vapaaehtoisesti, oli edessä muutos olosuhteiden pakosta. Samoin profeetta Sefanja profetoi Jerusalemin asukkaista, että Herra tutkii tiettyjä henkilöitä heidän joukossaan, jotka rauhassa makoilevat sakkansa päällä ja huolettomana toteavat: "Ei Herra tee hyvää, eikä pahaa." Tuomio tulee kohtaamaan näitä väärän turvallisuudentunteen harhassa eläviä.

Mutta miten Sinä suhtaudut muutoksiin elämässäsi? Edustavatko ne Sinulle uhkaa vai mahdollisuutta? Pelkäätkö olemassaolevan status quon järkyttämistä niin, että roikut epätoivoisesti, jopa hinnalla millä hyvänsä turvallisessa entisessä? Löydämme Raamatusta hyviä esimerkkejä tästäkin reaktiomallista. Jeesuksen opetuslapset kirkastusvuorikokemuksen ollessa läsnä vahvimmillaan: "Herra, meidän on tässä hyvä olla, rakennetaan kolme majaa...". Tai Hiskian reaktio oman aikansa suurvaltapoliittisten haasteiden edessä: "Onpahan rauha ja turvallisuus minun päivinäni."

Jokin aika sitten eräässä rukoustilanteessa koin tärkeäksi julistaa ääneen: "Toivotan tervetulleeksi elämääni jokaisen Jumalalta tulevan muutoksen!" Uskon kautta Aabrahamkin lähti liikkeelle Jumalan lupauksen voimaannuttamana, vaikka lähtikin tietämättä, minne aikanaan saapuisi.

Helmi

Mikä sykähdyttävä ajatus!

"Vastaavaa voisi sanoa myös körttipuvusta. Kyse oli yhtäältä selvästä erottautumisesta. Vain oman uskonnollisen kokemuksensa kautta oman elämisensä ja olemisensa herraksi tullut saattoi kantaa tähän asuun liittyneen häpeän ja pilkan sivistyneitä ja ´maailmaa´ vastaan. Körttipuku siis kiistattomasti mursi jotain." *

Pääasia oli kuitenkin tuo "oma uskonnollinen kokemus", jonka kautta tultiin tietoisiksi omasta itsestä, ennen kaikkea suhteessa Jumalaan, mutta myös suhteessa muihin ihmisiin, niin että tämä kokemus tästä eteenpäin määritti kaikkea olevaista, näkyväistä ja näkymätöntä, ajallisia ja iankaikkisia, ja omaa positiota siihen.

Herätykset siis synnyttävät aina jotain uutta, ei vain hengellistä elämää, vaan kaikkia elämänalueita ajatellen. Tietyn aikaa tämä sama havainto koskee myös herätysten pohjalta (tai niiden raunioille) syntyneitä liikkeitä. Kantavathan nekin, kuka minkäkin aikaa, itsessään Jumalan uutta luovaa dna:ta. Kirkkohistorioitsija Martin Schmidtiä lainaten, pietismissä tulee esille uuden ajan ihminen, joka on itsestään tietoinen ja holhouksesta irtipyrkivä.

Uskonnollinen kokemus (yksilötasolla) ja herätykset (laajemmalla yhteisöllisellä tasolla) synnyttivät vapaan ihmistyypin, joka kokemansa pohjalta kykeni ajattelemaan itsenäisesti, sitomaan omatuntonsa ohi muiden auktoriteettien Raamatun ilmoitukseen ja asettumaan tarvittaessa kaikkea valtavirtaa vastaan. Vain sellainen ihminen, joka ymmärtää olevansa ensi kädessä uskollinen Jumalalle ja loppupelissä tilivelvollinen vain Hänelle, on sisäisesti vapaa. Paras tapa vastustaa totalitarismia (millaista hyvänsä!) on siis julistaa evankeliumia Kristuksesta, joka kutsuu Sinut vapauteen.

-------

* Esko M. Laine, Herätysliikkeet uskonnollisen yhtenäiskulttuurin murentajina? Kirjasta Kristinusko Suomessa, s. 145-146 (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2006).

Havaintoja luterilaisuudesta

Tiesitkö, että Martti Luther eli hyvin voimakkaassa lopun aikojen odotuksessa? Hän  itse asiassa sivuutti jotkut seurakuntaorganisatoriset kysymyksetkin sillä verukkeella, että loppu alkoi olla jo käsillä.

Samaa sukupuolta olevien pariskuntien puolustamisessa on suomalaisessa keskustelussa käytetty hyväksi ns. "rakkauden argumenttia". Ts. vaikka Raamattu kieltää selvästi jotain (esim. homoseksuaaliset suhteet), niin tämän "rakkauden argumentin" perusteella Raamatun selkeä sana tulee ohittaa ja noudattaa em. argumenttia. Lähemmin tarkasteltuna se näyttää kirkkohistorian valossa olleenkin Lutherin itsensä ideoima juttu. Jos vastakkain nimittäin asetettiin Raamattu ja Kristus, niin piti valita Kristus. Häntä ei kristityllä ollut varaa menettää, sillä silloin menetettiin kaikki. (Eri asia kokonaan on, voidaanko näitä kahta asiaa ylipäätään asettaa vastakkain.)

Ei pidä myöskään ihmetellä Lutherin vanhurskauttamisopissa esiintyvää voimakasta juridista painotusta (esim. forenssinen vanhurskauttaminen). Hänhän oli itse alunperin oikeusoppinut, mutta vielä enemmän oman aikansa lapsi ja katolisen kirkon poika, joka koko ikänsä oli elänyt kanonisen oikeuden vaikutuspiirissä. Kanoninen oikeus oli tuolloin jo syrjäyttänyt aidon teologian ja muuttunut kaikkea kirkollista elämää ohjaavaksi tieteenalaksi. Ei ihme, jos siinä hötäkässä itse sovituskin alkoi muistuttaa yhä enemmän juridiikkaa.

Uskonpuhdistuksen ja oman aikamme välillä näyttää olevan joitakin yhteisiä piirteitä. Eräs selvimpiä niistä on tiedonvälityksen vallankumous. Johan Gutenbergin kehittämän kirjapainotekniikan avulla uskonpuhdistuksen aatteet levisivät nopeasti laajalle. Samoin tänä päivänä me elämme voimakkaan sähköisen tiedonvälityksen vallankumouksen keskellä. Molemmissa tapauksissa tämä merkitsee entisten valtarakenteiden ja instituutioiden alasajoa ja  toisaalta sekä yleisen kaaoksen, jopa anarkian yleistymistä että toisaalta myös uudenlaisten ilmiöiden esiin nousua eri elämän alueilla. 

Toisaalta on hyvä ymmärtää, että luterilaisuus ei koskaan olisi voinut levitä yhtä nopeasti ja voimakkaasti, ellei se alusta alkaen olisi niin selvästi liitoutunut maallisen vallan (tässä tapauksessa Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisaan) kanssa. Tämä johti myös kahden regimentin opin uudelleen muotoiluun, jossa näkyy toisaalta luterilaisuuden turvautuminen maallisen esivallan apuun oman monopoliasemansa säilyttämiseksi. Toisaalta siinä näkyy myös halu pitää tiettyä välimatkaa tuohon esivaltaan: kummallakin nähtiin omat tehtävänsä, joita ei saanut sekottaa toisiinsa. 

Käytännön seuraus tästä oli sitten esim. anabaptistien vaino ja neljän heikäläisen - kahden naisen ja kahden miehen - mestaus Eisenachin lähellä v. 1530. Aluksi Luther oli kyllä ollut sitä mieltä, että heitä vastaan ei voitu taistella pakkokeinojen avulla, mutta pikku hiljaa niin ajat kuin asiatkin muuttuivat. Melanchton selitti em. joukkomestauksen jälkeen, että maallisen esivallan tehtävänä oli estää lahkojen toiminta voimakeinoin. Perustelu haettiin kylmän rauhallisesti Rooman kirkon historiasta, olihan näin tehty aina konstantinolaisesta käänteestä saakka. Vähän myöhemmin Lutherkin yhtyi tähän näkemykseen: anabaptistien oppi oli jumalanpilkaa, josta tuli rankaista asiaankuuluvalla ankaruudella. 

Lopulta tämä kääntyy kuitenkin (väistämättä?) itseään vastaan. Alussa Saksin vaaliruhtinaskunnan kirkossa oli Lutherin arvovalta ollut vaaliruhtinaan vallan vastapainona. Hänen jälkeensä tällaista tasapainottavaa auktoriteettia ei Saksissakaan enää ollut, vaan luterilaisista kirkoista tuli ruhtinaiden johtamia kirkkoja. Tämän jälkeen vaikutusvaltaiset poliittiset aatteet veivät kehitystä aivan toiseen suuntaan, kuin mihin Luther lopun ajan odotuksessaan oli kaavaillut. 

Kuitenkin Luther itse oli näin avannut oven tälle kehitykselle ja käytännössä hyväksynyt tulevan kehityksen. Aikaa myöten maallisen regimentin haltijat eivät sitten enää Lutheria ja hänen perillisiään niin tarvinneetkaan. Tämän kehityskulun toisesta päästä voimme sitten löytää esim. Hitlerin Saksan kirkon, mutta myös oman aikamme suomalaisen luterilaisen kirkon, joka mielellään antautuu yleisen mielipiteen ja sekulaarin median heittopussiksi. 

Keskusteluja

Juttelin viime viikolla ikäiseni San Francisco Bay´n alueella asuvan pariskunnan kanssa, jotka ovat olleet useita vuosia mukana paikallisessa orgaanisten kotiseurakuntien istuttamisprojekteissa. He kertoivat asuvansa suht lähellä kuuluisaa Berkeleyn yliopistoa, jolla on ollut nykypäivän populaarikulttuurin historiallisia juuria ajatellen oma, merkittävä roolinsa. (Esim. The Jimi Hendrix Experiencen kuuluisa keikka siellä v. 1970.) Yliopistosta he käyttivät paikallista slangi-ilmaisua "Bizarkeley" tuolla järjestettävien erilaisten paraatien ym. happeningien takia. Näissä paraateissa kun sitten on edustettuna erilaisia elämäntapa- ym. suuntautumisia.

Totesin siihen, että me täällä Suomessa vasta alamme elää tämän jälkikristillisen pakanallistumisen keskellä. Tämä kehitys synnyttää kristityissä tällä hetkellä voimakkaita puolustautumisreaktioita. Nämä liittyvät läheisesti koulujen uskonnonopetukseen, päiväkotien joulujuhlien sallimiseen ja entisen kristillissävytteisen arvopohjan murenemiseen pois alta. Nyt meneillään olevat jutut edustavat siis useimmille ei-toivottua uhkaa. Ketäpä kunnon kristittyä ei (Lootin tavoin) kauhistuttaisi elää Bizarkeleyssä? Muualla Euroopassa (muusta maailmasta puhumattakaan) se kyllä jo on vallitsevaa todellisuutta, jonka keskellä sitä vain on opittava elämään. Vanha Eurooppa kun on auringonlaskun mantere ja uusi, nouseva Eurooppa taas näyttää tyystin toisenlaiselta kuin se, mihin olemme vanhastaan tottuneet.

Oleellista on se, miten osaamme kristittyinä oikein toimia tässä muuttuneessa tilanteessa.

Jenkkiläinen kaverini sanoi törmänneensä rapakon takana aivan samanlaisiin reaktioihin. Hän totesi tuttavapiirissään olevien, pitkään jo uskossa olleiden valkoisten angloamerikkalaisten kristittyjen tuntevan henkilökohtaisesti vain hyvin harvoja (jos ketään) ei-kristittyjä, puhumattakaan siitä, että he viettäisivät aikaansa näiden kanssa. Niinpä heidän seurakunnanistutustiiminsä koostuvatkin pääasiassa aasialais- tai latinosyntyperäisistä ihmisistä. Näiden keskuudessa evankeliumin työ etenee.

- Toiset näkevät uhkia siellä, missä minä näen lähetyskentän, totesin amerikkalaisille ystävilleni keskustelun edetessä. Viittasin tällä omiin kokemuksiini Suomessa perinteisen (niin kirkollisen kuin vapaiden suuntienkin) herätysliikeväen keskuudessa. Siellä, missä ennen näin (tai ainakin olin näkevinäni) radikaalia herätyskristillisyyttä ja Jeesuksen seuraamista, löydänkin nyt vain turvallisuushakuista perinteisiin takertumista. Se on vähän niin kuin Pasi Kaunisto 60-luvun lopulla lauloi: "Sä koskaan et muuttua saa..."

Nyt ei ole enää viisasta haikailla sen katoavan suomalaisen elämäntodellisuuden perään, jossa niin evl. kirkko kuin vapaiden suuntienkin rukoushuoneet niin sopuisasti maisemoituivat osaksi suomalaista mielenmaisemaa. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta ajat nyt vain ovat muuttumassa. Jos tässä tilanteessa apologiamme alkaa muistuttaa enemmän taistelua kansallisen perintömme säilyttämisen puolesta (tai evankeliointimme vain kehotusta aiempaa suurempaan identifioitumiseen perinteiseen kansalaisuskonnollisuuteemme), olemme auttamatta jääneet junasta. Puheet "uudesta Jumalaa rakastavasta sukupolvesta" tuntuvat tyhjiltä, jos todellisuus muuten kertoo sitä, että ulkopuolisen, pystymetsästä uskoon tulleen on hyvin vaikeaa "päästä läpi" sisälle seurakunnan piireihin.

Olemme uudenlaisen haasteen edessä. Edesmennyt Kalevi Lehtinen totesi useissa yhteyksissä suomalaisesta tilanteestamme, että "uskosta luopunutta ihmistä on vaikeampi tavoittaa evankeliumilla, kuin sellaista, joka ei ole koskaan kuullutkaan Kristuksesta". Pitäisikö meidän siis rukoilla nopeaa pakanallistumisprosessia, jonka jälkeen saisimme vapaasti kylvää Sanan siementä neitseelliseen esikristilliseen maaperään?

Ja ehkä on viisasta vain antaa perinteisten kirkkokuntien rauhassa elää omaa elämäänsä periaatteella "voihan Jumala sielläkin toimia". Voihan sitä ajatella niinkin, että onhan niillä oma, tärkeä roolinsa kristillisen tradition säilyttämisessä ja (ainakin jossain määrin) siirtämisessä seuraavalle sukupolvelle. 

Mutta muuten ajattelen olevan viisautta keskittyä uudenlaisten yhteisöjen synnyttämiseen.