Kommentointia

OPKO:n pääsihteeri Jussi Miettinen puhuu Uusi tie-lehden haastattelussa (23.08.2012) "nuorisotyöntekijöistä uhanalaisena lajina". Hänen mukaansa yhä kasvava määrä nuorisotyöntekijöitä irtisanoutuu työstään työuupumuksen tai muiden ristiriitojen takia. Tähän problematiikkaanhan on helluntailaisuuden äänitorvi, Ristin Voittokin ihan hiljattain viitannut. Miettisen mukaan "tosiasia on, että jos nuorisotyöntekijä haluaa ajankohtaisella tavalla tavoittaa aikansa nuoret, hän ajautuu jossain vaiheessa väkisinkin vaikeuksiin omassa yhteisössään".

Mielestäni tämä ilmiö ei kerro mitään oleellista niinkään nuorisotyöstä tai sen tekijöistä, kuin näistä yhteisöistä itsestään. Sallitaanko muutos, jonka agentti nuorisotyöntekijä saattaisi hyvinkin olla vai halutaanko torjua muutospaineet, jolloin nuorisotyöntekijän turhautuminen on selviö? Eikä tämä koske vain nuorisotyöntekijöitä, vaan ketä tahansa kenen suonissa apostolinen dna jyllää.

Miettinen kiinnittää myös huomiota ehkä suurimpaan ajassamme ilmenevään hengelliseen puutostautiin, nimittäin mentoroinnin puuttumiseen. "Suomesta puuttuu systemaattinen ja järjestäytynyt tapa kulkea rinnalla." Uusien työntekijöiden varustaminen seurakuntaa orgaanisena yhteisönä aidosti palvelevalla tavalla on yksi avainkysymyksiä. Meillä on kipeä tarve kehittää mentorointiin perustuvaa hengellisen työn tekijöiden koulutusta ja valmennusta, joka perustuu ennen kaikkea suhteeseen vanhemman ja nuoremman välillä.

Muutkin kuin vain nuorisotyöntekijät ovat siis uhanalainen laji. Maanosamme kristillisyyttä ei pelasta perinteisten yhteisöjen tekohengitys, vaan tuore apostolisuus, joka menee rohkeasti ulkopuolelle leirin. Jos se merkitsee joutumista törmäyskurssille em. yhteisöjen ja niiden vartijoiden kanssa, niin siitä vaan. Hengellisen johtajan jos kenen tulee säilyttää välitön kosketus niihin, jotka ovat eturintamassa.

-------

Miettisen haastattelua on hyvä lukea peilaten viime lauantaista Ristitulta-ohjelmaa, jonka aiheena oli "Onko perinteisten kirkkokuntien aika ohi?" Miettinen puhuu siitä, miten Euroopan luopuessa perinteisestä kristinuskosta, "kristillinen käsitteistö ja termistö alkaa olla nuorille vierasta". Sama koskee yllättävän nopeasti myös aikuisväestöä. Kehityskulku joissain paikoin on jo nyt jälkikristillisestä esikristilliseen, missä on omat hyötynsä ja haittansa.

Nykyään niin trendikkääseen puheeseen "uuden sukupolven evankelistojen ja johtajien esiinmarssista ja valtaisista herätyksistä" Miettinen suhtautuu hieman skeptisesti.

- "Itse en näe Euroopan sisällä merkkejä herätyksestä. Kyse on ehkä enemmänkin profeetallisista lauseista, joiden totuudellisuus selviää vasta ajan myötä."

Miettisen kommentti edustaa raitista raamatullisuutta terveenä vastapainona kaikenkarvaiselle kritiikittömälle haihattelulle, joihin varsinkin karismaattisissa piireissä törmää valitettavan usein. Sen rinnalla henkilökohtaisella tasolla tapahtuvaan mentorointiin panostaminen on juuri sellaista hiljaista ruohonjuuritason työtä, joka kantaa jo lyhyelläkin aikavälillä hyvää hedelmää, vaikkei se aina ulospäin niin loistokasta olekaan.