Vallankäytöstä

Aina konstantinolaisesta käänteestä asti ovat valtaapitävät olleet erinomaisen kiinnostuneita kirkosta vallankäytön välineenä. Varmaan näin oli jo aiemminkin, mutta em. käänne antoi siihen aivan uudet mahdollisuudet tuolloin muuttuvassa tilanteessa. Uskonpuhdistuksen aika ei muodostanut poikkeusta tässäkään suhteessa. Päinvastoin, nyt oli olemassa uusia muuttujia, joiden vaikutusta suuriin massoihin oli vaikea ennakoida. Cuius regio eius religio-periaate mahdollisti myös maallisen vallan edustajan kahmia itselleen aiemmin vallinneen uskonnon edustajien taloudelliset resurssit. Näinhän esim. Kustaa Vaasa täällä kylmässä Pohjolassa teki omaa kuningashuonettaan rahoittaakseen.




Kuitenkin uskonpuhdistuksessa on ollut kyse paljon pitempiaikaisesta ja laajemmasta ilmiöstä. Näyttää siltä, että uskonpuhdistuksen kautta purkautui myös monia muita paineita, jotka renessanssin ja orastavan humanismin kautta ohjastivat Eurooppaa ulos "pimeästä" keskiajasta. Kuten sanottu, mukana seurasi paljon muutakin, jota opportunistisesti käytettiin hyväksi. Näin esim. Englannissa Henrik VIII:n avioliittoproblematiikan kytkeminen osaksi anglikaanikirkon tempoilua irti katolilaisuudesta on nähtävä realistisesti tätä taustaa vasten. Käytännössä katolilainen hapatus eli usko ja käytännöt eivät olleet noin vain tunnustuksen vaihdon myötä pois pyyhittävissä, kuten ei ollut pakanuuskaan muutama sata vuotta aiemmin. Liekö tuo ollut aina niin fokuksessakaan. Tunnustuksen vaihto nähtiin usein tarkoituksenmukaisena puhtaasti pragmaattisista syistä.




Pohtimisen arvoinen kysymys on tietenkin se, miten hyvin tällainen ylhäältä päin johdettu akti oikeasti toimii - kristinusko kun pohjimmiltaan näyttäisi olevan ihmisen sydämen valinta enemmän kuin mikään poliittinen julkilausuma. Kun kirkko ja maallinen valtiovalta yhdessä tekivät politiikkaa (jonka looginen jatko sodankäynti on) esim. täällä Euroopan pohjoisessa rajamaassa ("itämaassa") suhteessa kristinuskon itäiseen haaraan (ja sitä edustaneeseen tsaarilliseen Venäjään), niin siinä samassa kirjoitettiin historiaa ja piirrettiin rajoja, ei vain valtioiden, vaan myös kahden erilaisen kulttuurin välille.




Mitä ja millaisia jälkiä tällaiset poliittiset linjanvedot historiassa poikivat. Etnisiä puhdistuksia, pakkokäännytyksiä, uskonnollista, kulttuurista ja poliittista riistoa, väestön enemmän tai vähemmän pakollisia siirtoja jne. Eräs ystäväni keskiseltä Pohjanmaalta pystyy vieläkin määrittelemään jonkun talon tarkkuudella ammoin kulkeneen Pähkinänsaaren rauhan rajan. Tuo raja erotti naapurukset kahteen eri ilmansuuntaan, uskontoon, kulttuuriin ja traditioon.




Mielestäni siis historian opetukset siitä, miten poliittiset päättäjät ovat mitä suurimaassa määrin olleet kiinnostuneita uskonnosta vallankäytön välineenä (so. tässä tapauksessa luterilaisesta tunnustuksesta ja sen levittämisestä) ovat pelottavia. Kuten edellä todettu, tämän kautta on levitetty paljon muutakin kuin vain puhdasta kristillistä oppia. Uskonto on pelottavin vallankäytön välineistä. Edelleen tänäänkin Suomessa valtaapitävät ovat hyvin kiinnostuneita eritoten evl. kirkon teologis-moraalisista linjanvedoista. Jossain valtiollisen television homokeskustelussa pari kolme vuotta sitten Irina Krohnin (vihr. huom!) silloiselle arkkipiispa Jukka Paarmalle osoittamat sanat kirkon kannanottojen ja valtion (eritoten taloudellisen) myötämielisyyden välisestä suhteesta olivat jo tuolloin paljonpuhuvia.




Valta on siis aina kiinnostanut ja kiihtonut ihmisiä, erityisesti poliitikkoja - tai ainakin he tunnustavat tai joutuvat tunnustamaan sen tekojen ja sanojen myötä. Kun halutaan valtaa sanan täydessä merkityksessä, otetaan sekä maallinen että hengellinen kenttä hallintaan. Näin ihminen on kokonaisena otteessa ja sama logiikka pätee ihmismassoihin ja laajemminkin. Pähkinänsaaren rauhan raja erotti toisistaan kaksi tyystin erilaista maailmaa, joiden välille jo tässä ajassa oli isketty syvä juopa, jota kukaan ei voi ylittää. Papiston tehtävänä oli sitten uskotella oppimattomille maallikoille, että tämä syvä juopa oli vain esikuva taivaallisten todellisuudesta. Tämä sama strategia on ollut käytössä läpi koko kirkkohistorian ja toimii edelleen hyvin.





Kuitenkin reformaation aikaan liittyy eräs merkittävä piirre, jota ei aiemmin ollut olemassa. Lutherin & co tavoitteena oli saada kansankielelle sekä Raamattu että jumalanpalvelus. Tämä oli ehkä radikaalia ajattelua kirkollisessa kontekstissa, mutta siinä ei sinänsä ollut mitään sellaista uutta, mitä esim. ns. eriuskolaisliikkeiden piirissä ei olisi hoksattu jo paljon, paljon aikaisemmin. Nehän korostivat kaikkien uskovien yleistä ja yhtäläistä pappeutta ja kunkin uskovan omaa henkilökohtaista suhdetta Jumalaan. Vakaumus oli henkilökohtainen ja suhde Jumalaan tapahtui Jeesuksen, ei klerikaalin kautta.




Nyt kaikki tämä tapahtui kuitenkin täysin uudessa tilanteessa. Luku- ja kirjoitustaidon edistäminen on aina lisännyt kansalaisten itsenäistä ajattelua ja toimintaa. Tästä seuraava riippumattomuus on aina ollut haaste niin maallisille kuin hengellisillekin johtajille. Tämän tähden samaan aikaan reformaatioksi kutsutun uskonnollisen murroksen kanssa tapahtunut mullistava kirjapainotekniikan kehittyminen sai aikaan sen, että nämä harhaoppiset - tai periaatteessa ketkä tahansa! - kykenivät kirjoitetussa muodossa levittämään näkemyksiään sellaisessa laajuudessa, mikä oikeasti nähtiin Rooman kirkolle tuhoisana.




Tämän kehityskulun vuoksi voi olla, että tässä historian vaiheessa oli kyse paljon vaativammasta haasteesta kuin aiemmin - myös poliitikoille. Sydämen valintaa ei tule vähätellä, mutta joku voisi sanoa, että on perin vaarallista, jos sulkee sen pois ympäröivästä yhteiskunnasta. Ihminen kun on aina ihminen ollessaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Ylhäältä päin johdettu muutos ei koskaan ole kovin kestävää, etenkin jos siinä vähätellään ihmisen henkisiä ja hengellisiä tarpeita. Viisas poliitikko huomioi myös sydämen valinnat ja kunnioittaa niitä. Ehkä ei siis ole kovin viisasta asettaa vastakkain toisaalta ylhäältä päin johdettua ja toisaalta yksilön omaa muutoprosessia?




Uskonnonvapaus on tärkeä asia ja eräs koko uskonpuhdistuksen peruskysymys, jossa tosin jäi kaltoin kohdelluksi nk. uskonpuhdistuksen kolmas eli anabaptistinen haara. Hehän kylmästi sivuuttivat koko em. cuius regio-periaatteen opettamalla uskovien kastetta, jossa kaste ei ole sen enempää ikäkausi- kuin mikään muukaan initaatioriitti johonkin kulttuuriseen traditioon. Kaste liittyi heidän mukaansa puhtaasti ihmisen uskoontuloon ja tulemiseen Taivaan valtakunnan kansalaiseksi. Tämän tähden heitä vainosivat yhtä lailla paavi, Luther kuin reformoidutkin.




Taidamme nyt elää monellakin tapaa samanlaisen voimakkaan murroksen aikaa kuin uskonpuhdistuksenkin aikana. Niinkuin silloin, niin nytkin on kyse suuresta kulttuurisesta murroksesta, jossa niin uskonnolliset, poliittiset kuin taloudellisetkin kysymykset ovat katkeransuloisesti naimisissa keskenään. Mietitäänpä vaikka parhaillaan menossa olevaa eurokriisin kurimusta: miksi taloudenpidossa näyttää olevan niin suuria eroja protestanttisen työn etiikan maiden ja eri katolisten traditioiden maiden välillä?











Nyt elämme informaatioyhteiskunnan murrosaikaa, jolle on ominaista toisaalta tiedon määrän huima lisääntyminen, sen merkityksen korostuminen ja myös nopea vanheneminen. Toisaalta taas ajallemme on ominaista monien (esim. uskontoon liittyvien) vanhojen teesien kyseenalaistaminen, kierrättäminen ja uusiminen. Niinpä nytkin vapaan tiedonkulun ja -saatavuuden takaaminen ja edistäminen lisää kansalaisten itsenäistä ajattelua ja toimintaa, kuten esim. vapaata verkottumista samoin ajattelevien kesken, mikä yleensä on pahinta myrkkyä niin uskonnolliselle kuin poliittisellekin kontrollille. Tästä seuraava riippumattomuus on nytkin iso haaste johtajille, niin maallisille kuin hengellisillekin. Vai minkä tähden kuvittelette jonkun aasialaisen valtion johdon haluavan rajoittaa tai kontrolloida yksityisten kansalaisten vapaata internetin käyttöä?





Eikö tässä nykyisessä tilanteessamme olekin kyse paljon vaativammasta haasteesta kuin vaikkapa Gutenbergin aikoina - myös poliitikoille, kirkon johtajista puhumattakaan? Esim. lestadiolaisuden piirissä viimeistään internetin yleistyminen kotitalouksissa on vesittänyt aiemman televisionpitokiellon (mikä kyllä jo pitkään on ollutkin enemmän kuollut lain kirjain, kuin merkki elävästä pyhityskristillisyydestä). Emmekö edelleenkin ole kasvokkain samojen vallankäyttöön liittyvien kysymysten kanssa, nyt vain aiempaa laajemmassa ja myös vaativammassa mielessä? Nythän kaikki tapahtuu globaalissa mittakaavassa ja tässä ja nyt.




Kuka siis on niin maallisen kuin uskonnollisenkin vallankäytön kannalta kaikkein vaarallisin ihminen? Sellainen, joka ymmärtää aina ensisijaisesti olevansa tilivelvollinen tekemisistään kaikkein korkeimmalle Tuomarille. Jumala-suhde määrittää ensimmäisenä ja ensisijaisesti kaikkea hänen identiteettiään, elämäänsä ja perintöään. Hän on täydellisesti vapaa ihminen noudattamaan maallisen vallan asettamia lakeja, joiden hän ymmärtää olevan sopusoinnussa Luojansa periaatteiden kanssa sekä vapaa nousemaan muitta mutkitta vastustamaan jokaista sellaista yritystäkin murtaa niitä pyhiä periaatteita, jotka Jumala on asettanut. Sen tähden paras ja tehokkain tapa vastustaa (mitä hyvänsä) totalitarismia on julistaa evankeliumia ja uskoa itse siihen.