Karismaattisuudesta II

Uskonpuhdistuksen ajoilta (1500-luvulta) lähtien kristinuskon kenttä länsimaissa on entistä enemmän pirstaloitunut ja uusia kirkkokuntia, herätysliikkeitä ja yhteisöjä on – erityisesti uudella mantereella – syntynyt pilvin pimein. Karismaattisuus on melko usein ollut, ainakin yhtenä selittävänä tekijänä uusien yhteisöjen syntymisessä. Näin etenkin helluntailaisuuden kohdalla 1900-luvun taitteessa. Karismaattisen liikkeen omassa itseymmärryksessä puhutaan helluntailaisuuden kohdalla karismaattisuuden ”ensimmäisestä aallosta”, jonka seurauksena syntyi maailmanlaaja helluntailiike, joka oli leimallisesti karismaattinen. Se korosti vahvasti kielilläpuhumista merkkinä ”toisesta siunauksesta” eli Pyhän Hengen kasteesta. Itse käsite ”toinen siunaus” oli kuitenkin jo vanhempaa perua. Metodismin ja muun angloamerikkalaisen pyhityskristillisyyden piirissä tätä termiä käytettiin erityisestä pyhityskokemuksesta (”the entire sanctification”), jonka nähtiin nostavan kristityn ns. ”tavallisen” uskovan elämän yläpuolelle. Samanlaisesta kristittyjen jakamisesta kahteen joukkoon henkikastekokemuksen perusteella (josta ”kielet todistuksena”) on kritisoitu myös perinteistä helluntailiikettäkin.

Helluntailaisuus säilyi hyvin pitkään (Suomessa aina 2000-luvulle saakka) enemmän vapaamuotoisena liikkeenä, kuin järjestäytyneenä kirkkokuntana. Eikä sen organisaatiorakenne vieläkään edusta mitään tiukkaa hierarkkista mallia. Monet muut vapaat suunnat (esim. Vapaakirkko Suomessa), joille oli useimmiten ominaista ainakin jonkinlainen karismaattisuus, sitä vastoin hakivat melko nopeasti rakenteensa historiallisten kirkkokuntien mallin mukaan. Voidaan kyllä sanoa karismaattisille yhteisöille olevan enemmän ominaista matalakirkollinen orientaatio ja paikallisen seurakunnan itsenäisyyden korostaminen, kuin korkeakirkollisuus, vahva liturgiikka ja kirkollinen virkahierarkkia. Nähdäkseni tämä juontaa juurensa juuri tähän ennemmin välittömän Hengen ilmoituksen korostukseen kuin vaikkapa traditionaalisten kirkkojen hellimään ajatukseen ns. ”apostolisesta suksessiosta”.

1900-luku on laajamittaisemmin ollut karismaattisen kristillisyyden esiin murtautumisen aikaa, jopa niin, ettei enää nähty tarpeellisena niinkään uusien, ”pyhien yhteisöjen” perustamista, vaan enemminkin suolana vaikuttaminen perinteisten kirkkokuntien sisällä. Niinpä voidaan sanoa karismaattisuuden ”toisen aallon” vaikuttaneen 1960-luvulta alkaen nimenomaan perinteisten kirkkokuntien sisällä, mukaanluettuna jopa roomalais-katolinen kirkko. Katolilaisuuden piiristäkin löytyi yllättävän nopeasti yhteistä tarttumapintaa karismaatikkojen kanssa esim. mystiikan alueella. Perinteisissä karismaattisissa piireissä saatettiin nähdä liiallinen veljeily Rooman kirkon kanssa jopa epäilyttävänä juttuna, mikä toisaalta voidaan nähdä merkkinä eräänlaisesta ”tunnustuskuntamaistumisesta” niiden itsensä kohdalla. Toki 1960- ja 70-luvun karismaattinen liike sai aikaan joukkokääntymyksiä ja nimensä mukaisia ilmiöitä aivan kristinuskolle vieraidenkin ihmisten piirissä (esim. USA:n Jeesus-hippiliike), mutta erityisen voimakas sen vaikutus oli eri puolilla maailmaa juuri perinteisten kirkkojen piirissä. Tietyllä tavalla toistui tuo sama kirkkohistoriassa aika ajoin ilmenevä prosessi, jossa alunperin kriittisestä vastavoimasta muodostuukin aikaa myöten käyttövoima kirkolliselle elämälle itselleen. Ainakin näin sen kokivat monet karismaattisuuden vaikutuspiiriin ”joutuneet” episkopaalit, anglikaanit, roomalais-katoliset tai luterilaiset papit. Itse kunkin tunnustuskunnan sisältä katsoen tilanne ei suinkaan aina ole ollut helppo tai ongelmaton, nousevathan tällaisessa yhteydessä usein esille vanhat kirkkohistorialliset traumat ja skismat. Opin ja tunnustuksen nähdään kuitenkin ajavan monen muun asian edelle ko. kirkon sisällä. Tällöin itse karismaattisuus jää helposti vain joidenkin asialle vihkiytyneiden harrastukseksi tai muuten marginaaliseen asemaan kirkollisessa elämässä. (Näin esim. Hengen uudistus-liike Suomen evl. kirkossa.)

1900-luvun lopulla karismaattisuuden ”kolmas aalto” taas on synnyttänyt valtavan määrän perinteisiin kirkkokuntiin (joihin nyt voidaan lukea itse helluntailaisuuskin, esim. Assemblies of God USA:ssa) sitoutumattomia seurakuntia, yhteisöjä, liikkeitä, verkostoja tai kirkkoja eri puolilla maailmaa. Toisaalta em. vanhojen kirkkojen sisäinen hapattaminen on jatkunut edelleen. Joka tapauksessa tämän kristinuskon muodon voidaan nähdä voimakkaimmin leviävän 2000-luvulla erityisesti ns. kolmannen maailman maissa. Se ei enää korosta niinkään kielilläpuhumista merkkinä henkikastekokemuksesta, mutta on muuten vahvasti kokemuksellinen, pyrkien kulttuurisesti relevantilla tavalla uudistamaan jumalanpalvelusta, ylistystä ja kristillistä elämää muutenkin. Tässäkin kehityksessä voidaan nähdä monia ristiriidan siemeniä uudemman ja perinteisemmän jumalanpalvelus- ja seurakuntakulttuurin välillä, kuten käytäntö on osoittanut.

Karismaattisuus globaalina kristinuskon ilmenemismuotona näkyy siis perinteisissä helluntaiseurakunnissa ja -kirkoissa, toisaalta taas uuskarismaattisissa itsenäisissä seurakunnissa (independent churches) sekä erityisesti laajempana karismaattisena liikehdintänä perinteisten kirkkokuntien piirissä yleensä. Mikäli pitäisi ennustaa, niin veikkaan jo nykyisin nähtävän kulttuurisen pirstaloitumisen jatkuvan ja monimuotoisuuden lisääntyvän erityisesti perinteisten historiallisten kirkkokuntien sisällä. Tämä voisi olla eräs varteenotettava tulevaisuudenskenaario myös Suomen evl. kirkossa. Se voi jarruttaa itse kirkon hajoamisprosessia ja antaa myös hyviä missiologisia vaikutusmahdollisuuksia kirkon sisällä.