Monday, April 02, 2012

Maailmankielteisyydestä

Erakoituminen... erämaa... eristäytyminen maailmasta... vetäytyminen yksinäisyyteen... Jumalan kasvojen etsiminen hiljaisuudessa... Herran sana tuli Johannekselle erämaassa...

Kielteinen suhtautuminen tähän näkyvään maailmaan on eräs kaikille uskonnoille yhteinen piirre. Monissa uskonnoissa, myös kristinuskossa, sitä pidetään jopa yhtenä tärkeänä hengellisyyden mittarina. Tähän piirteeseen liittyy usein myös asketismia; paastoa, selibaattia, valvomista, jopa itsensä kiduttamista. Ajatellaan tämän kaiken karkoittavan ihmismielen pois maailman houkutuksista ja viettelyksistä.

Niinpä keskiajan kristillisen hurskauden eräs kuva oli yksinään elävä erakko, joka tämän kieltäytymisiä täynnä olevan elämäntapansa kautta oli päässyt osalliseksi jumalallisista näyistä ja valosta. Samat ilmiöt toistuvat yleisinä uskonnollisen elämän lainalaisuuksina lähes tulkoon kaikissa maailman uskonnoissa. Aiheellisesti siis voidaan kysyä, mikä tässä maailmankielteisyydessä on siis a)niin erinomaisen hurskasta ja - vielä enemmän - b)ehdottoman raamatullista?

No, Johannes Kastaja oli erämaassa pitkiä aikoja, kunnes Herran sana tuli hänelle siellä. Ja kun tämä kaveri astui julkisuuteen, ei hän ollut mikään hyvinsyönyt länsimainen oman ministryn perustaja. Kaikkea muuta: puku kamelinkarvoista, vyötäisillä nahkavyö, ravintona heinäsirkat ja metsähunaja.

Voidaan tietysti aiheellisesti kysyä, edustaako Johannes Kastaja meille sellaista yleistä kristillisen elämän mallia, jota kaikkien tulisi noudattaa? Meidän Herrammekin paastosi ja vietti aikoja yksinäisyydessä rukouksessa, mutta toisaalta Häntä - oman aikansa uskonnollisten johtajien taholta - moitittiin viinin juomariksi ja syömäriksi. Hän kun ei kaihtanut yhdessä syömistä monien - varmaan omien opetuslastensakin taholta - epäilyttävinä pidettyjen tyyppien kanssa. Elämän- ja maailmankielteisyys ei siis ainakaan päällimmäisenä tule mieleen Jeesuksesta. Hän vietti kuitenkin suurimman osan maanpäällisestä elämästään fyysisessä työssä, eikä missään esoteerisissä haihatteluissa kukkamekossa ja pirtanauhassa Galilean niityillä.

Kiinalainen kristitty julistaja Watchman Nee on todennut viisaasti - ehkäpä juuri näihin erämaahan pakoon pahaa maailmaa paenneisiin hurskaisiin erakkoihin viitaten - että viemme erämaahan maailman mukanamme, nimittäin omassa itsessämme (so. vanhassa ihmisessämme eli lihassamme). Pylväspyhimykseksi ryhtyminen ei ole siis ratkaisu, vaan enemmänkin gnostilaisuutta, jossa kaikki ruumiillisuuteen liittyvä on jo sinänsä pahaa. Vastaavasti kaikki henkinen ja hengellinen on korkeampiarvoista, mutta ehdottomasti irrallaan tästä ruumiillisuudesta.

Arkipäivän elämää ajatellen tuntuu usein siltä, että todellinen hengellinen taistelukenttämme on pikemminkin joku muu (esim. läheisimmät ihmissuhteemme), kuin näkyjen perässä juokseminen jossain korvessa. Tämä sanottuna mitenkään halveksimatta aitoa profeetallisuutta, Herran kasvojen etsimistä ja rukouksessa olemista. Myös hengellisyyden aarteet löytyvät usein paljon lähempää kuin mitä haluamme ymmärtää. Miksei siis tavallisen elämän velvollisuuksien täyttäminen olekaan niin relevantti osoitus aidosta hengellisyydestä?

Muutama ymmärryksen sananen kuitenkin vielä. Aikanaan esim. körttiläisiä moitittiin tuosta maailmankielteisyydestä. Olen usein miettinyt sitä, että ehkä tilalle oli tullut jotain enemmän, jotain suurempaa, jonka vakavuutta ei käynyt kieltäminen ja jonka ihanuutta tämä maailma ei kyennyt ymmärtämään. Eli mitä tapahtuu ihmiselle, joka on ajallinen ja rajallinen, kun hän on kasvokkain Hänen kanssaan, joka on Ajaton ja Rajaton tai vielä enemmän, kun hän uskon kautta pääsee osallisuuteen Hänestä?

Voi olla, että ihminen ei siinä vaiheessa ja tuossa elämäntilanteessa aina oikein kykene käyttäytymään "sivistyneesti" (mitä sillä nyt siutten kussakin tilanteessa tarkoitetaankaan). Voi olla, että tällaisen Hengen vaikutuksen piirissä elävät yhteisöt eivät aina rankkaakaan ykkösjutukseen olla "kulttuurisesti relevantteja".


No comments:

Post a Comment