Juridiikkaa vai jumalallistumista - Ajatuksia sovituksesta (osa III)

Voidaankin siis oikeutetusti kysyä, millaista hedelmää (so. sanoja, tekoja ja ajatuksia) meidän sovitusopillinen näkökulmamme meissä tuottaa? Latinalainen sovitusoppi puhtaaksiviljeltynä saattaa tuottaa kyllä meidän inhimillistä oikeustajuamme tyydyttävän ratkaisun, jossa sovitus tapahtuu taivaallisessa tuomioistuimessa, kaukana meistä itsestämme, meidän ulkopuolellamme, ja jossa Kristuksen vanhurskaus luetaan lahjana meidän hyväksemme. Luther puhuukin ns. forenssisesta vanhurskauttamisesta, jossa ”ihminen julistetaan (so. luetaan) vanhurskaaksi”.

Anselmin aikalainen, Pierre Abélard puhuu omassa sovitusopissaan Jumalan käsittämättömän rakkauden teosta, jonka tulisi herättää ihmisessä vastarakkautta ja yhdistää hänet uudelleen Jumalaan. Kristitty ei siis olisi ”vain” Jumalan kanssa, vaan ”Hänessä”. Näitä ns. subjektiivisen sovitusopin rakennusaineita on myöhemmin käyttänyt niin liberaali protestantismi kuin pietismikin, niin kaukana kuin nämä virtaukset toisistaan muuten ovatkin.

Kysymys vastarakkauden heräämisestä kristityn mielessä vie meidät uudelleen alkuun ja klassisen ja latinalaisen sovitusopin leikkauskohtaan: onko teologiamme enemmän juridiikkaa kuin palvontaa? Johanneslaisessa kirjallisuudessa puhutaan siitä, että me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä (1.Joh. 4:19). Millaisia ajatuksia tai tunteita sovitus ja lunastus kristityssä herättää? Vai onko vanhurskauttaminen vain forenssista, jossa ihminen jossain kaukana, oman itsensä ulkopuolella julistetaan joksikin?

Vanhurskauttamisessa nähdäänkin olevan myös ns. effektiivinen puolensa, josta on ehkä oikeampaa puhua pyhityksenä, joka kristityn elämässä on vajaata, asteittaista ja aina keskeneräiseksi jäävää. Tämä ajatus vie meidät lähelle ortodoksisen kristillisyyden hellimää theosis-ajatusta. Sitä ei ole otettu esim. luterilaisuuden piirissä kovin innokkaasti vastaan, koska on nähty sen vievän helposti pohjaa pois uskonvanhurskaudelta.

Kun taas tarkastellaan alkukirkon kirkkoisien kirjoituksia voidaan nähdä esim. Athanasioksella ajatus, että Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi jumalaksi. Hänellä theosis-käsite esiintyy vaihdannaisena ilmaisuna uusitestamentillisen armo-käsitteen rinnalla. Itse theosis-ajatus esiintyi jo antiikin filosofiassa ihmisen määränpäänä, luonnollisesti ilman inkarnaatioteologiaa. Theosis voisi kirkkoisien luomiskäsitysten perusteella merkitä valtaa yli luomakunnan, rationaalisuutta, vapautta tai eettistä täydellisyyttä. Jumalan kuva ja kaltaisuus merkitsee kuitenkin eskatologian kannalta ennen muuta kuolemattomuutta.

Vaikka tuolloinen terminologia onkin ollut radikaalia ja vaikka se antaa ymmärtää kristityn olomuodon tai peräti olemuksen muuttuvan jumaloituvassa ihmisessä, sen sisältö on kuitenkin UT:sta tuttua kuvausta iankaikkisesta elämästä Jumalan yhteydessä. Tähän yhteyteen moni kirkkoisä liittääkin antiikin filosofiasta tutun ajatuksen osallisuudesta jumaluuteen. Ihminen ei kuitenkaan muutu jumalaksi oman persoonansa menettäen, vaan hän pääsee osalliseksi Jumalan ominaisuuksista. Niinpä Kyrillos Jerusalemilainen toteaa ihmisestä tulevan ehtoollisessa ”Kristuksen kantajan”: ”...osallistumalla Kristuksen ruumiiseen ja vereen tulet yhdeksi ruumiiksi ja vereksi hänen kanssansa... Näin me autuaan Pietarin mukaan tulemme ´jumalallisesta luonnosta osallisiksi´.”

Voimme siis seurata näitä kahta sovituksen teemaa alkukirkon ajoista alkaen halki kirkkohistorian aina tähän päivään saakka. Theosis on sen soteriologisen ajattelun taustalla, jota on edustanut kristikunnan itäinen perinne sekä patristisena aikana että modernin kreikkalaisen ja venäläisen ortodoksisen teologian piirissä. Tämä tulkinta on vahvasti sidoksissa inkarnaatio-oppiin. Athanasioksen mukaan pelastus on osallistumista (partisipaatio) Jumalan olemukseen.

Läntisen teologian piirissä taas Lutherin kipuilu armollisen Jumalan löytämiseksi on lyönyt leimansa kristillisyyteen. Luther liitti kysymyksen pelastuksesta siihen, miten syyllisyyden vaivaama ihminen voi saavuttaa sellaisen vanhurskauden, joka kestäisi Jumalan edessä.Tämä problematiikka johti luonnollisesti juridisten kategorioiden käyttämiseen – ja edelleen tekee niin. Näitä teemoja on sitten edelleen kehitetty niin protestanttisen puhdasoppineisuuden kuin esim. angloamerikkalaisen herätyskristillisyydenkin piirissä, ja hyvällä menestyksellä. Ilmeisen ajankohtaista problematiikkaa siis.

Lopulta herääkin kysymys, onko molemmissa kuitenkin kyse ”vain” Jumalan pelastusteon eri puolista? Mutta tätä seuraa toinen, käytännöllisempi kysymys: kuka siis on se viisas, joka hallitsee kokonaisuuden?

------------

Kirjallisuutta aiheesta:

af Hällström Gunnar, Anni Maria Laato & Juha Pihkala, Johdatus varhaisen kirkon teologiaan (Kirjapaja, 2005)

Eskola Timo, Uuuden testamentin narratiivinen teologia (Perussanoma, 2011)

Gassman Günther & Hendrix Scott, Johdatus luterilaiseen tunnustukseen (Kirjapaja, 2005)

Kirkkoraamattu, v. 1933/38 ja v. 1992 käännökset

McGrath Alister E., Kristillisen uskon perusteet – Johdatus teologiaan (Kirjapaja, 1996)

Pihkala Juha, Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta – Johdatus dogmatiikkaan (Edita, 2009)

Thurén Jukka, Sovituspaikka ja sovinto (Kirkon tutkimuskeskus, 1991)

Aiheesta internetissä:

Vanhurskauttaminen jumalallistumisena Gregorios Palamaksen ja Martti Lutherin

teologiassa Reinhard Flogausin mukaan (http://karimies.uskojarukous.net/Artikkelit/Theosis.PDF)

Väisänen Matti, Luther tämän päivän polttopisteessä (http://www.sti.fi/luennot/files/MV240908.htm)