Thursday, February 02, 2012

Antiokialainen paradigma II


Jerusalemin alkuseurakunnan puitteissa kristinusko ei ollut koskaan ollut sen enempää kuin vain yksi juutalainen lahko muiden joukossa (fariusealaiset, saddukeukset, essealaiset, selootit, hellenistit ym.). Tämä oli lyhyesti sanottuna koko Jerusalemin alkuseurakunnan perusongelma: se oli juutalaiseen lakiuskontoon suuntautunut, pääasiassa etnisiä juutalaisia tavoittava nasaretilaisten lahko. Tässä mielessä se muistuttaa paljon meidän kotoisia herätysliikkeitämme. 


Se tavoitti kyllä hyvin oman kotikaupunkinsa ja sen lähialueiden sekä diasporassa eläviä juutalaisia, mutta se ei oikeasti ollut orientoitunut Messiaansa antaman lähetyskäskyn mukaan (Matt. 28:18-20, Mark. 16:15-16). Seurakunnan kasvu oli kyllä huimaa, sitä ei voi kieltää: ensin 120:sta 3000:en (Apt. 2:41) ja sitten yli kaksinkertaiseksi (4:4). Kaikki tämä "seurakunnan ensimmäisen toimintakauden" aikana! Se voitti Kristukselle jopa useita papistoon kuuluvia (6:7), mitä voidaan nykyäänkin pitää kaupunkikohtaisen herätyksen eräänä merkittävänä huippuna. 


Ja tämä kaikki riittikin useimmille vallan hyvin. 

Mutta kaikki tämä tapahtui vain ja ainoastaan Jerusalemissa. Alkuseurakunta siellä muistuttikin yllättävällä tavalla nykypäivän megaseurakuntaa: sillä oli loistavat kokoontumistilat kaupungin keskeisellä avainpaikalla ("Salomon pylväskäytävä"), hyvä ylistys, toimiva "soluverkosto", asianmukaisesti hoidettu ruuanjako ja ammattitaitoinen apostolinen tiimi sekä hengellisesti kypsä vanhimmisto. Ihmisiä tuli uskoon ja sairaita parani "joka kokouksessa" ja sen aikainen media piti huolen siitä, että tieto näistä ihmeellisistä manifestaatioista levisi kaikkialle. Kuitenkin eräs perusongelma tulee ilmi tilanteessa, kun seurakuntaa kohtasi vaino.

Vainojen yllättäessä uskovat muuten hajaantuivat - ja mennessään julistivat evankeliumia ympäröivien seutujen ihmisille. Vain apostolit jäivät Luukkaan mukaan paikoilleen Jerusalemiin (8:1). Huomaa siis, että "lähetetyt" itse eivät lähteneet mihinkään. Tähän on raamatuntutkijoiden mielestä ollut useita syitä. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että vaino kohtasi nimenomaan hellenistikristittyjä juutalaisia, jolloin selkeästi heprealaisen identiteetin omaavat apostolit saivat olla rauhassa. 


Apostolien toiminta on myös haluttu nähdä esikuvallisena muille vainottujen seurakuntien johtajille, joiden tuli pysytellä omilla paikkakunnillaan. Seuraavina vuosisatoina seurakuntien vanhimpien pako kotikaupungeistaan joskus hyväksyttiin (Polykarpos), joskus sitä taas paheksuttiin (Cyprianus). Tämän näkemyksen mukaan siis Luukas edustaa sitä kantaa, ettei seurakunnan johtajiston ole hyvä kevyin perustein lähteä pois kotikaupungistaan. 

Onko kuitenkin niin, että Luukkaan maininta apostolien eli lähetettyjen jäämisestä paikoilleen, muiden hajaantuessa ja viedessä evankeliumia eteenpäin, kertookin jotain hyvin oleellista Jerusalemin seurakunnan todellisesta dna:sta? Apostolithan olivat kuitenkin lähetettyjä viemään evankeliumia maailmaan. Joka tapauksessa Jerusalemin seurakunnan hengellisen kehityksen huipentuman näemme myöhemmin tilanteessa, jossa Paavali tulee helluntaijhuhlille Jerusalemiin. Seurakunnan vanhin Jaakob varoittaa Paavalia silloin omista seurakuntalaistaan, joita oli kyllä tullut uskoon tuhatmäärin, mutta jotka edelleen olivat lainkiivailijoita (eli kiinni vanhassa paradigmassa) ja jotka mielellään kuuntelivat epämääräisiä huhuja tästä tuon ajan tunnustuskunnallisia rajoja rohkeasti rikkovasta sananjulistajasta. (Ks. Apt. 21:20 alk.)


Miten tässä tuntuu olevan jotain niin tuttua...?

No comments:

Post a Comment