Tiedätkö mitä tarkoitetaan lapsen uskolla? Kerronpa esimerkin.
Eräänä päivänä olin työni puolesta toisella paikkakunnalla opettamassa. Olin herännyt ja lähtenyt liikkeelle jo normaalia aikaisemmin. En ollut huomannut/muistanut/ehtinyt/jaksanut/viitsinyt varata mitään sen kummempaa matkaevästä mukaan, mikä vähän arvelutti meikäläistä. Niinpä oli iloinen yllätys, kun pääteasemalla jaettiin ilmaisia purkkeja hyvää kreikkalaistyylistä jugurttia. Sillä se opetuspäivä hyvin lähti käyntiin, vaikka aamupalan syömisestä olikin jo kulunut normaalia enemmän aikaa. Koin sen selkeänä lahjana Jumalalta, joka täyttää kaikki tarpeeni ja pitää huolta minusta, jopa hyvinkin yksityiskohtaisella tavalla.
Nyt terve järki ja "aikuisen" mieli sanovat, että "no, mikäs siinä, hauska sattuma, mutta eipä juuri muuta". Helppohan näitä asioita on rationaalisesti selittää ja suhtautua asioihin kypsän viileästi, tekemättä siitä nyt sen "isompaa numeroo". Tuollainen vouhotus nyt saa olonkin niin vaivautuneeksi. Itse kuitenkin huomasin ajattelevani, että "niin, Herra järjesti minulle ekstravälipalan, kun huomasi sekä tarpeeni että huolestuneen mieleni moisesta". Mielen valtasi turvallisuuden tunne ja rauha: minusta pidetään huolta.
Kukin pitäköön oman uskonsa. Itse kallistun vahvasti - ja mielelläni - viime mainitulle kannalle. Kun tässä uskossaan elää ja vahvistuu, niin voi huoletta jättää kyynisen huvittuneet, jopa ivalliset ilmeet omaan arvoonsa.
Joskus sitä havahtuu tilanteeseen, jossa huomaa yllättäen saaneensa elämänmakuisia ja todellisia rukousvastauksia kysymyksiin, jotka ovat ikäänkuin varkain nousseet mieleen ja joita ei aina ole edes rohjennut ääneen lausua. Sitten vaan ykskaks yllättäen huomaa, että niin, se mitä nyt on tapahtunut, onkin suoraa jatkumoa sille tunnetilalle ja selvä vastaus ja niihin kysymyksiin, jotka vaivasivat mieltä jokin aika sitten.
Eräässä vanhassa hengellisessä laulussa puhutaan siitä, miten Jeesus kuulee heikoimmatkin huokaukset ja rukoukset. Hän todellakin jo kaukaa tunnistaa nuo äänenpainot ja rientää vastaamaan niihin. Eräs uskonelämän suurimpia paradokseja onkin se, miten paljon Hänelle merkitsevätkään meidän ajatuksemme, tarpeemme ja kysymyksemme. Mikä minä olen, että minusta näin huolehditaan...?
Mutta nämä asiat aukenevat vain uskolle.
Kyllä kyllä. Noinhan se silloin tällöin menee. Ja tuolla lailla haluan itseäni joskus lohduttaa.
ReplyDeleteTotuus on kuitenkin yleensä toinen. Vastauksia ei välttämättä tule piitkiin piiitkiin aikoihin, esim. vuosiin eikä edes vuosikymmeniin. Ei välttämättä ollenkaan koko elinaikana.
Silloin joudutaan kasvamaan lapsen uskosta aikuiseen uskoon. Lapsella on oikeus olla heikko, kitistä, itkeä ja kiukutella. Aikuisen on useimmin vain nieltävä kiukkunsa ja tallusteltava väsyneenä ja loppuun ajettuna aina vaan eteenpäin. Toivoa ei välttämättä näy.
Kun kokemus on tämä, mikään jeesustelu, siunailu ja lohduttelu ei auta. Silloin apua löytyy esimerkiksi jostain ihan muualta kuin ihmeuskoa korostavista vapaista suunnista. Välillä uteliaisuus ajaa tietysti takaisin lapsuuden maisemiin mutta melkein saman tien voi kääntyä kannoillaan takaisin. Pettymys katteettomiksi jääneisiin lupauksiin, tyhjiin hehkutuksiin nousee välittömästi mieleen. Vanhoja ystäviäkin on jotenkin raskasta kohdata koska tapaamisen jälkeen kaikki muistot tyhjiksi puheiksi jääneestä toivosta ovat taas pinnassa. SInänsä tapaamishetki voi olla ihan kiva, mutta jää vaille eteenpäin vievää vaikutusta. Päin vastoin, se jopa hajottaa ja vie taakse päin.
Lapsen uskon voi tässä kohtaa kuitenkin löytää toteamalla että vie sinä Isä. Ja kyllä Hän vie. Kummallista vaan että sama Isä salli syntyä paikkaan joka ei ollutkaan se oikea. Isä antoi tulla revityksi pois juuriltaan.
Aikuisen usko kuitenkin kestää tällaisen Isän. Hän on aina oikeassa, ja se tuntuu hyvältä. Armo riittää, tuli kuinka paljon turpiin tahansa.
Kiitos kommentista, Jukka. Varmaan on näin(kin) mitä kirjoitit, onhan siitä minullakin omakohtaisia kokemuksia yllin kyllin. Mutta eikö niin, että joskus, ajoittain, silloin tällöin myös kuvaamani kaltainen hengellinen todellisuus ikäänkuin väkisin murtaudu tietoisuutemme?
ReplyDeleteJos näin, niin nautitaan ja kiitetäänm siitä!
On. Rukousvastauksia on kertynyt melkoinen määrä itsellenikin, ja olen monasti löytänyt itseni juuri kuvaamasi kaltaisesta tilanteesta. Totta kai siitä kiittää ja on viimeisen päälle iloinen.
ReplyDeleteSitten on vaan nämä isot linjat. Olen täysin ymmällä todella monessa, isossa hengellisessä kysymyksessä, joiden keskellä olen joutunut yksin ulapalle vuosikausiksi. Ei auta vaikka kuka sanoo että näin se on. Vähän aikaa saatuun vastaukseen yrittää uskoa mutta sitten se huuhtoutuu pois kuin hiekka.
Vasta päivien, viikkojen, kuukausien ja jopa vuosien myötä kysymykset alkavat aukeamaan. Matkan varrella saattaa tulla rutkasti uusia ja tuntuu että on liian kovassa käymistilassa.
Joka tapauksessa ikävä juttu on juuri se että huomaa saaneensa valtavan määrän falskia opetusta ja tartutettua uskoa. Ei todella ole ihme että monet sekoavat, alkoholisoituvat, tekevät itsemurhan tms. kun valheet ja ihmispalvonta paljastuvat ja joutuessaan toteamaan ettei ole ketään eikä mitään kuka auttaisi tai ymmärtäisi.
Voi nimittäin olla lähes mahdotonta löytää sopivia henkilöitä jakamaan asiaa. Joko heillä ei ole kokemusta tai heillä on liian vahva oma tarina tai tarjous, tai sitten heillä ei ole aikaa.
Ainakin minulle on käynyt näin. Pinnallisesti voi virittää jonkun taajuuden ja on pakkokin että selviäisi jotenkin mutta ei se tyydytä. Olen vielä liian rikki valitsemaan edes muodon vuoksi jonkun tarjolla olevan "tuotepaketin" ja mässyttämään sitten sitä. Enkä varmaan sitä tulekaan tekemään. En vain tiedä missä voisi ns. käydä, kokematta hyvin pian ahdistavan ihmiskeskeistä ja valmista ihmismuottia johon pitäisi istua kuin ulkohuussin styroksin palalle.
Vali vali, niinpä niin. Ei kukaan halua kuulla tällaista, se on toinen ongelma. Se on masentuneen ongelma. Kukaan ei halua vaikeuksia ja valitusta ympärilleen.
Kaikkea on kokeiltu. Muu kuin tavallinen elämä johon sotkee mahdollisimman vähän uskonnollisuutta, ei näytä auttavan. Itsekseen kyllä kokee että Jumala on ja välillä näkee selvänkin avun mutta ei osaa panna sille sellaista todistus- ja hehkutusarvoa kuin ennen muinoin. Ajattelee ennemmin että Jumala on hyvä ja niinhän hän on luvannutkin. Mutta mitä sitten, eihän kukaan muu välttämättä ole kiinnostunut jakamaan tästä mitään ja näkee asian niin eri tavalla. Miksi tarjota tätä kenellekään?
Tämäkin on yksi suuri mysteeri. Koko evankeliointitoiminta mitä vapaat suunnat harjoittavat. Onko se loppujen lopuksi vain itsensä korottamista, hyvien töiden tekemistä ja silloin tällöin sopiva uhri osuu kohdalle jonka henkilökemiat ja tarpeet kohtaavat ko. evankelistan ja seurakunnan. En usko siinä olevan aina mitään yliluonnollista.