Viime päiviltä...

Maanantaina olin tilaisuudessa, jossa oli mukana kaksi nuorta, alle kolmikymppistä kiinalaista naista, kotiseurakuntaliikkeen lähetystyöntekijää. Oli koskettavaa kuulla heidän todistustaan ja samalla kurkistaa siihen elämäntodellisuuteen, jossa osa Kristuksen ruumista tänäänkin elää jossain päin maailmaa. Eniten ihmettelen heidän rukoustaan. Mietin, mistä nousee tuollainen palava rukous Herran puoleen. Joku sanoo, että "vainot sen saavat aikaan, rukoillaan siis mekin vaan vainoja tänne!" "Jännä ajatella, että saatana saisi aikaan jotain noin hyvää", toteaa siihen joku toinen.

Kun ajattelemme Herran työn eteenpäin menoa, niin kaikki lähtee liikkeelle rukouksesta. Mutta mikä saa aikaan tuon hellittämättömän rukouksen? Rakkaus Jeesukseen. Jos vainot saavat sen aikaan, niin hyvä, rukoilen meillekin vainoja. Mutta USA:n länsirannikolta orgaanisen kotiseurakuntaliikkeen herätyksen piiristä kuuluu huhuja, että siellä uskoontulleilla narkkareilla, huorilla ja jengiläisillä olisi sama palava rakkaus Jeesukseen, eikä siellä vainot ole todellisuutta. Jotain tällaista ratkaisevaa muutosta mekin tarvitsemme ja se, mitä tiedän, on se, että rukous on avain siihen. (Varsinainen kehäpäätelmä siis, mutta käytännössä näin.)

Kun seuraamme uutisista maanosamme tilannetta, niin näemme, että paljon pahemmaksi eivät unioninpoikasemme olot voi enää juurikaan mennä tai sitten ollaan todellisessa kriisitilanteessa. Vai olemmeko jo, mutta sitä ei vaan kerrota meille? Horjuvia valtiontalouksia, palavia kaupunkeja ja ryöstettyjä ostoskeskuksia, kärjistyviä tilanteita politiikan kentässä, kasvavia sosiaalisia ongelmia, puhumattakaan niistä polttavista ongelmista, joista ei ääneen saa puhua. Kaiken tämän sekamelskan keskellä Kuopion piispa Wille Riekkinen on valmis antamaan kirkon tiloja mieluummin muslimeille kuin Luther-säätiön tilaisuuksille (jonka jäsenistä suurin osa kuitenkin kuuluu evl. kirkkoon). Eli tällaista virttä veisaa arkkipiispa Kari Mäkisen lanseeraama "moniääninen kirkko" tänään. Kaiken tämän vihapuhekohun keskellä ei kukaan - eikä varsinkaan median edustaja - muista sitä vihapuheiden tulvaa, jota raamattu-uskolliset kristityt saivat kokea viime vuoden loppupuolella.

Pimentyvän Euroopan lamput sammuvat ja rukouksemme on: "Jumala, älä kulje maanosamme ohi! Me tarvitsemme kipeästi herätystä." Nykyisessä tilanteessamme mietin vakavasti jopa sitä vaihtoehtoa, että alkaisimme rukoilla vainoja. Jospa Jumala niiden kautta saisi herätellä ja puhdistaa meitä. Todennäköistä kuitenkin on, että ne tulevat joka tapauksessa tai ovat jo alkaneet. Viimeksi kuluneen vuoden aikana on tapahtunut jo paljon muutoksia ja seuraava 2000-luvulla syntyneiden uskovien sukupolvi tulee varttumaan nuoresta pitäen ihan erilaisten ympäristön paineiden alla, kuin mitä sinä ja minä olemme joutuneet. Meiltä ei usko ole juurikaan kysynyt hintaa, mutta heidän kohdallaan näen tilanteen jo nyt olevan toinen. Tämä kasvupohja tulee kasvattamaan uuden radikaalimman kristittyjen sukupolven. Näen, kuulen, haistan ja maistan nämä muutokset ilmassa selvästi.

Olen ollut huomaavinani, että parhaat kristilliset hankkeet, jotka oikeasti edistävät Jumalan valtakuntaa tapahtuvat useimmiten jossain muualla kuin kirkkojen piirissä. Ne tapahtuvat tiedeyhteisöissä, bisnesmaailmassa, työelämässä, politiikassa, kulttuurin tai urheilun piirissä. Siellä Jumalan valtakunta voi puhjeta uudella, tuoreella tavalla esille. Jo nyt kaikkein kovin lähetyskenttä ovat perinteiset uskonnolliset yhteisöt ja kirkot ja niiden uskonnollinen eliitti, kuten em. Kuopion esimerkki surullisella tavalla kertoo.