Hengellisestä vanhemmuudesta

Jokin aika sitten tuttu luterilainen pastori Timo Poikolainen kirjoitti osuvasti paikallisessa Kirkonseutu-lehdessä, että ei ole olemassa mitään epämääräistä yleistä vanhemmuutta, vaan se on aina joko isyyttä tai äitiyttä. Ymmärrän tietysti kontekstin, jossa tämä on sanottu ja mitä varten se on näin julkituotu, mutta yhtä kaikki, totta se on. Sama pätee myös hengelliseen vanhemmuuteen: sekin on aina isyyttä tai äitiyttä hengellisessä mielessä.

Meillä kokoontui taas eilen pieni piiri ystäviä miettimään hengellisen vanhemmuuden olemusta ja roolia meidän jokaisen omassa elämässämme. Päällimmäisenä jäi mieleen eräs tärkeä pointti vanhemmuudessa yleensä, niin siis myös hengellisessä. Se on läsnäolo. Kurjaa on olla sellaisessa palaverissa, jossa esimies puhuu puhelimessa ja kehottaa samaan Sinua vain jatkamaan tarinaasi - ikäänkuin tärkeintä olisi vain se, että saat purettuasi paineita. Ei sillä niin väliä ole, kuunteleeko kukaan. Turhauttavaa on olla mukana hengellisessä työssä, jossa kuluneen vuoden jälkeen tiiminvetäjä ei edes kunnolla muista kaikkien etunimiä.

Silloin ei olla oltu aidosti läsnä.

Uskaltauduimme myös hieman puhumaan muista kipeistä kokemuksista hengelliseen vanhemmuuteen liittyen. Pahinta lienee se, kun paljastuukin, että hengellisenä isänäsi pitämälläsi henkilöllä onkin joku oma agenda Sinun varallesi. Huomaatkin olevasi vain yksi pelinappula jossain seurakunnallisessa kosmisessa shakissa. Sinua varten on suunnitelma, mutta se ei ole omasi, eikä Jumalan, vaan yhteisön johtoryhmän. Olet peräti tarpeellinen hyödyke, mutta yhtä kaikki, Sinulla on vain välinearvo.

Hyvin usein huomaamme perinteisen ohjelmistoseurakunnan poikivan tällaista manipuloivaa johtajuutta. Sen on pakko, jotta systeemi pyörisi. Se ei ole puolustus vallitsevalle asiantilalle, vaan toteamus siitä, miten hommaa pyöritetään. Show must go on.

Itselleni Johanneksen sanat kolmannessa kirjeessä kertovat hengellisen vanhemmuuden syvimmän idean pähkinänkuoressa: "Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa." Siinä on jotain hyvin pyyteetöntä: tärkeintä on vaeltaa Jumalan totuudessa, organisatoriset tarpeet tulevat vasta tämän jälkeen.

Tai no, onhan siinä tietenkin yksi pyyntö: saada olla Totuuden käytössä. Siinäpä kutsumusta kyllikseen hengellisestä vanhemmuudesta haaveilevalle.