Muutama vinkki

Suositeltava kirja jokaiselle

Vieressä oleva kirja (Kuva ja sana, 2010) on itselleni ollut eräs parhaita lukukokemuksia hiljattain. Kirja käsittelee nimensä mukaisesti Raamatun asemaa Jumalan ilmoituksena, joka on - ajan patinasta, kulttuurisesta murroksesta ja länsimaisen humanistisen rationalismin pohjalta nousseesta liberaalista yliopistoteologiasta huolimatta - edelleen sekä "inspiroitu ja erehtymätön". Suosittelen tätä luettavaksi kaikille, joita kysymys Raamatun arvovallasta ja asemasta kristittyjen - niin yhteisöjen (vrt. esim. evl. kirkko tai helluntailiike) kuin yksilöidenkin (esim. Sinä ja minä) - elämässä, opissa ja toiminnassa.

Kirja on - näin olen ymmärtävinäni - syntynyt tiettyyn tilannekohtaiseen tarpeeseen, joka tuli eteen noin vuosi sitten Eksegeettinen safari- nimisen blogin kirjoittelusta koskien "liian korkean raamattunäkemyksen opettamista epäeettisenä". Useat ko. blogin kirjoittajista ovat nuoren polven nousevia helluntaiteologeja.

Tämän kirjan ovat toimittaneet Petri Mäkilä ja Pasi Turunen ja muita kirjoittajia ovat Martti Ahvenainen, Hannu Vuorinen, Leif Nummela, Juha Ahvio ja Tapio Puolimatka. Kirja edustaa perinteisen kristillisen raamattunäkemyksen puolustamista ajankohtaisella ja hyvin perustellulla tavalla. Raamattu on Pyhän Hengen inspiroimaa ja erehtymätöntä Jumalan Sanaa. Kirjan liitteenä on (ensimmäistä kertaa suomeksi) ns. Chicagon julistus eli "...julkilausuma Raamatun virheettömyydestä", joka syntyi v. 1978 evankelikaalisten kristittyjen johtajien kansainvälisessä konferenssissa Chicagossa. Siihen kannattaa myös perehtyä.


Suositeltavaa lukemistä tämäkin

Jos edellistä opusta voi suositella kaikille uskoville, niin seuraavan kirjan kohderyhmä voi olla hieman rajatumpi. Petri Mäkilän teos Helluntailainen - Klassisen helluntailaisuuden teologinen ihmiskäsitys (Kuva ja sana, 2010) on mielenkiintoinen matka helluntai- mutta myös yhtä lailla koko karismaattisen liikkeen historiallisiin ja teologisiin juuriin. Kuten Mäkilä toteaa, usko ja oppi ei koskaan synny missään tyhjiössä (vaikka jotkut helluntailiikkeen edustajat ovatkin pyrkineet asian näin esittämään), vaan sillä on aina juurensa ja alkulähteensä jossain, se on imenyt vaikutteita jostain aiemmista kristityistä, heidän yhteisöistään, elämästä ja kirjoituksista - ts. teologiasta.

Kirja tuo siis hyvin esille helluntailaisen ihmiskuvan juuret ja siihen viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana vaikuttaneet virtaukset, korostukset ja opit. Se on hyvin "teologinen" ja tieteellinen (se on itse asiassa Mäkilän teologian pro gradu-työn kirjallinen muunnos), eikä varmaan sovellu ihan hartauskirjallisuudeksi. Muuten se tarjoaa hyvän lukuelämyksen aiheesta kiinnostuneille.


Uusi blogi

Sitten yksi blogivinkki. Teemu Lehtonen on tässä kuussa aloittanut hyvää asiaa ja ajankohtaista pohdintaa sisältävän blogin Lectio Selecta. Se, mihin oma mielenkiintoni erityisesti kohdistuu on "ajatus jumalanpalvelusyhteisöistä (tai "seurakuntayhteisöistä")". Lehtonen näkee "uusien yhteisöjen rakentamisen kirkon sisälle kenties parhaana kirkon kasvun edistäjänä ns. jälkikristillisissä länsimaissa".

Lehtosen blogista selviää myös, että hän puhuu nimenomaan evl. kirkon sisällä tapahtuvasta toiminnasta. Ajatuksenahan tämä ei ole mikään uusi. Eri edistyksellisimmissä evl. seurakunnissa esim. Lahdessa ja Jyväskylässä sekä pääkaupunkiseudulla on jo pitempään ollut tällaista toimintaa. Tämän nimiinhän myös Kansanlähetyksen johto näyttää kovasti vannovan nykyisessä kirkkopoliittisessa tilanteessa. Tietty herää kysymys - ainakin meikäläiselle - että miksei samanlaista "myyräntyötä" voisi yhtä hyvin harjoittaa myös Vapaakirkon tai muiden perinteisten kirkkokuntien sisällä? Toinen ongelma, johon jo aiemmin kesällä reagoin, on se, ollaanko nyt kuitenkin about kymmenen vuotta myöhässä?

Jumalanpalvelusyhteisöllä Lehtonen tarkoittaa paikallisen seurakunnan yhteydessä toimivaa kristittyjen ryhmää, joka kokoontuu säännöllisesti yhteen ("iso kokous") sekä pienempinä ryhminä ("lähiyhteys"). Tällä yhteisöllä olisi oma johtoryhmänsä (jonkinlainen vanhimmisto?) ja toiminnassaan "jonkinasteinen autonomia" ja jossain määrin omaa taloudenpitoa ("itsenäinen hallinto ja talous").

Lehtosen ideoinnin mukaan yhteisön toiminta ei ole riippuvainen seurakunnan työntekijöiden työvuorolistoista, vaan se kytkee yhteen monenlaisia henkilöstöresursseja, etenkin vapaaehtoisia ("itsenäinen työ"). Jumalanpalvelusyhteisö ei myöskään ole muusta seurakunnasta irrallinen tai erillinen ryhmä, vaan sen toiminta nivoutuu selkeästi ja yhteisin päätöksin seurakunnan ja sen sidosryhmien (herätysliikkeet, yhdistykset) yhteyteen.

Tämä mallihan on hyvin toiminnassa esim. Lahdessa Joutjärven evl. seurakunnassa. Lehtosen kuvaaman mallin toimiminen käytännössä perustuukin juuri olemassaolevien rakenteiden suopeaan suhtautumiseen tämänkaltaiseen "uuteen yhteisöllisyyteen". Jatkossa toimintaa tulevat varmasti säätelemään kirkon johdon linjaukset ja näkemykset siitä, mihin suuntaan mennään. Itse ajattelen tämän ajattelun hakevan vahvasti näkemystä ja tukea kirkollisen tilanteen kehittymisestä Brittein saarilla ja pyrkivän soveltamaan sitä - aika lailla tyypilliseen suomalaiseen tapaan - sellaisenaan tänne.

Teemun blogi kosketti kyllä monia ajankohtaisia mietteitä mielessäni ja antoi paljon rouheita asioiden työstämiseen eteenpäin. Näen kirjoittajan ongelmana ehkä vähän sen, että hänellä ei ilmeisestikään ole juurikaan kokemuksia toimimisesta kirkon rakenteiden sisäpuolella (paitsi tietysti Vapaakirkon puolella). Tämä voi olla tietysti hyväksikin (oikeanlaisen ennakkoluulottomuuden saavuttamiseksi), mutta toisaalta se voi antaa vähän liikaa löysää ruusunpunaisen tulevaisuudenkuvan luomiseksi tulevaisuutta kirkossa ajatellen.

Joka tapauksessa tätä blogia kannattaa seurata. Tulen itsekin ottamaan jatkossa kantaa Teemun postauksiin.

Mitä haluan Jumalalta?

Tällainen kysymys nousi mieleeni kuunnellessani tänään iltapäivällä Michael Howardia täällä Lahdessa Vanhalla valimolla.

Howard sanoi Jumalan olevan hyvin spesifi. Omasta vajavaisesta kokemuksestanikin tiedän Hänen olevan hyvin tarkka rukouksiimme vastatessaan. Jumala ei ole "jotainsinnepäin"-Jumala tai "kuhaaonhänes"-Herra. Jumala on hyvin tarkka ja huolellinen, jopa yksityiskohtiin saakka ja sitä Hän haluaa meidänkin olevan.

Olen siis Hänen lapsensa, jolla on Jeesuksen tähden ja Hänen kauttaan oikeus lähestyä Häntä, Kaikkivaltiasta, kuin poika Isäänsä. Ajattelin sitten olla tarkka ja yksilöidä hyvin tarkasti, mitä minä nyt, 54-vuotiaana miehenä, aviopuolisona ja isänä, haluan Häneltä.

En nyt tietenkään kerro niitä kaikkia tässä kaikkien kuullen, eivätkä kaikki niistä kaikille kuulukaan. Vaimoni kanssa ne luonnollisesti jaoin. Nuo asiat liittyvät ensinnäkin siihen vaikutusalaan elämässä, työssä, omaisuudessa yms., joka minulle on Jumalan armosta uskottu ja jonka ylitse on hyvä olla kerskaamatta, mutta jonka vaikutusalan Jumala hyvinkin voi laajentaa. (Ks. 2.Kor. 10:13-16.) Sitten ne tietysti liittyvät poikiini (3 kpl), heidän elämäänsä ja tulevaisuuteensa, ja - kun mennään syvemmälle henkilökohtaiseen elämääni - ennen kaikkea omaan kutsumukseeni, sen selkiytymiseen ja vahvistumiseen.


Noita asioita sitten saunan lauteilla ("miesten vuoro" siis)työstäessäni mieleeni nousivat suuresti arvostamani Kari Törmän esipuheen sanat Ritva & Kristian Sandin kirjaan Isän sylissä (Nokia Missio, 2007).


"Näyttää siltä, että jokainen Jumalan ihminen ja Hänen aseensa käy tietyt kasvuvaiheet lävitse aikuiselämässään. Helsingin NMKY:n miestyössä olemme vuosia opettaneet esimerkiksi viittä peräkkäistä kasvuvaihetta osana elämän sykliä. Mainitsen niistä kolme.

Nuoruuden jälkeen meistä tulee kilpailevia ja voitontahtoisia taistelijoita, osapuilleen 20-40-vuotiaina. Saamme kokea menestystä niinä aikoina. Sieltä sankarien ja urhojen tasolta Herra kuitenkin suuressa viisaudessaan ja rakkaudessaan pudottaa meidät alas monien kärsimysten avulla. Meistä tulee silloin haavoitettuja miehiä. Kohtaamme silloin paljon kipua ja tuskaa, epäonnistumme monissa pyrkimyksissämme. Koemme hedelmättömyyttä hengellisessä työssä. Olemme väsyneitä, palamme loppuun, masennumme. Jotkut kokevat myös taloudellisen konkurssin, toiset läheisten kuolemaa, muutamat avioeron, eräät vakavia sairauksia, ystävien menetyksiä, yksin jäämistä. Herrakin tuntuu hyljänneen siinä tilassa.

Onneksi tämä kaikki on vain välttämätön välivaihe miehen elämässä - niin Kristianin kuin minunkin elämässäni. Isämme käyttää ahdistuksia välikappaleenaan, jotta Jeesus saisi muotoa meissä ja Hänen valtakuntansa etenisi entistä enemmän meissä ja meidän kauttamme maailmassa. Käymme jo eläessämme haudan kautta ylösnousemuselämään. Tämä kaikki tapahtuu jo tässä ruumiissa ennen lopullista ylösnousemusta. Näin Herra tekee haavoitetuista miehistä kypsiä miehiä, isällisiä miehiä ja ihmisten johtajia, vaikuttajia ja suurten muutosten aikaansaajia."


Jotain tällaista on elämässä varmaan jo tapahtunut. Tämä on kuitenkin sitä, mitä syvimmältäni haluan Jumalalta lisää.

Mediakatsaus 7

Kultaisen kädenpuristuksen Jokke

Eräs viime aikojen mielenkiintoisimmista uutisista on ollut suuren ja mahtavan Paperiliiton puheenjohtajan Jouko Ahosen hyllyttäminen. Syynä oli tämän ay-pampun yllättävän aitoporvarillinen kultaisten kädenpuristelujen puolustaminen. Tätähän ei perinteisen työväenliikejärjestön demarivetoinen kenttäväki sietänyt, vaan käytännössä syrjäytti kaverin. Sen verran hyvin marinoitu järjestöjyrä Ahonen varmasti on, että hänestä vielä kuullaan.

Tietty koko polemiikki heijastelee yhteiskuntamme suurempaa rakennemuutosta, kuten perinteisen työväenliikkeen, jos ei nyt aivan katoamista, niin ainakin nopeaa ja epäämätöntä muuttumista prekariaattivetoiseksi partasuuradikalismiksi. Näiden vihaisten, pätkätöissä sukkuloivien nuorten aikuisten rinnalla Ahonen & co edustavat kauas työväenliikkeen alkujuurista etääntynyttä kultapossukerhoa.

Ehkä demareiden piireissä Ahosen uhraaminen julkisesti nähdään välttämättömänä edes jonkinlaisen aatteellisen kirkasotsaisuuden säilyttämiseksi. Demareiden kun on tässä tilanteessa perin vaikea esittää enää mitään palkansaajien etuja ajavaa puoluetta. Vanha ja brezneviläiseksi jämähtänyt valtionhoitajapuolue ay-siipeilijöineen on vahva osa nyky-yhteiskunnan hyvätuloista valtaeliittiä ja hyvä osoitus vallan turmelevasta vaikutuksesta.

Pahimmat skenaariot demareiden piirissä ovat kuitenkin jo toteutuneet ennen tätä, kun esim. Kymenlaakson perinteisissä demarikunnissa ollaan nähty veret seisauttava siirtyminen perussuomalaisten riveihin. Tai no, ehkä kaikkea ei vielä olekaan nähty. Vaalithan ovat ensi keväänä...


Demarit haaskalla

Tampereen pizzeria/kerrostalo ym. -palo herätti netissä aika kiivasta keskustelua, jossa ärhäkkäin kritiikki kohdistui teon - aika lailla opportunistisesti kylläkin - viharikokseksi leimanneisiin demaripoliitikkoihin. (Taas ne ressukat on liipasimella.)

Erityisesti ihmeteltiin kansanedustaja Päivi Lipposta (sd.), joka ennätti pitämään koko juttua rasistisena rikoksena. Torstaina teksti hänen blogistaan olikin sitten jo poistettu ja korvattu anteeksipyynnöllä. Tämä taas poiki lukuisia vastauksia, joista useimmat olivat melko vihaisia.

- Vallanhimossasi koitit ratsastaa rasismi- ja natsikorteilla kolmen kuolleen nuoren varjolla. Onko nyt hyvä mieli? eräs kyseli.

Kritiikkiä sai myös toinen sd, nimittäin maailmanmatkaajakansanedustaja Kimmo Kiljunen. Hän kun ennätti jo mainitsemaan tamperelaisravintolan polton kirjallisessa kysymyksessä, joka koski viharikosten seurannan tehostamista. Aika lailla tehokkaasti aikaansa seuraavaa populismia siis tämäkin - tai näin ainakin sanottaisiin, jos kyseessä olisivat persut.

Muutama kirjoittaja yritti sitten vielä viritellä keskustelua netissä liiallisesta maahanmuutosta, mutta tämä linja sai varsin vähän kannatusta.

- Yrittäjä on yrittänyt hakea helppoa ratkaisua, mönkään meni, ja pahasti. Miksi tämä olisi maahanmuuttaja-asia? joku pohdiskeli Hesarin keskustelupalstalla.

No, onhan se maahanmuuttaja-asia ainakin siinä mielessä, että kyseessä voi olla maahanmuuttajataustaisen yrittäjän vakuutuspetos tai sen yritys. Onko se maassamme ainoa laatuaan vai ei, onkin sitten jo eri asia. Mutta tätähän ei kukaan uskalla ääneen lausua.


Erityismaininta kirkkoherralle

Viime sunnuntaina Etelä-Suomen Sanomat leimasi jutussaan luterilaisen valtakirkon ulkopuolella olevat vähemmistökirkot, kuten esim. Adventti-, Helluntai-, ortodoksi-, roomalaiskatolinen ja Vapaakirkko, muista eristäytyneiksi totuuden torviksi. Nämä kun ovat esim. homoliittokysymyksessä tiukemmin Raamattuun pitäytyviä kuin valtakirkko. Lisäksi nämä kristilliset yhteisöt oli Etlarin jutussa niputettu yhteen muslimien, mormonien ja Jehovan todistajien kanssa. Uskonnon- ja kokoontumisen vapaus vallitkoon kaikilla yhteisöillä (kun vain pysytään laillisuuden rajoissa), mutta luulisi toimittajankin nyt osaavan vielä erottaa kristilliset yhteisöt ei-kristillisistä.

Tämän päivän yleisönosastokirjoituksessaan Keski-Lahden kirkkoherra Pekka Särkiö heittää sitten pöytään tiukat faktat toimittajan sisäluettavaksi. Jutussa pienyhteisöiksi luokitellut kirkot edustavat, paitsi perinteistä yleismaailmallista kristillistä raamattunäkemystä (esim. homoliittokysymyksessä), myös globaalisti puhuen kristinuskon valtavirtaa. Esim. helluntailaisten määrä maailmanlaajuisesti on moninkertainen luterilaisiin verrattuna. Tämä seikka saattaa maakuntalehden toimituksessa helposti unohtua.

Hyvä ja asiallinen kommentti Särkiöltä!


Sapiskaa Etlarille

Päijät-Hämeen Pravda ja kirkollisen liberaalifundamentalismin linnake, ESS sensijaan saa sapiskaa siitä, ettei ole julkaissut Peken vastinetta erään pappismiehen kirjoitteluun samaisessa lehdessä. Lehti näyttää pysyvän uskollisena omaksumalleen yksipuolisen valikoivalle tiedotuslinjalle, mikä tulee varmasti poikimaan jotain toimenpiteitä tulevaisuudessa.

Saa nähdä onko Etlarin pikkusisar, Uusi Lahti yhtään sen suvaitsevampi.

Jatkossa on meikäläisittäin ajattelevien hyvä miettiä keinoja, miten saada omat näkemyksensä esille joko valta- tai muualla mediassa.

Virtanen ja kirkon palkitut

Virtanen istuskeli kotisohvalla ja maisteli kuumaa glögiään. Hän oli jostain saanut käsiinsä uusimman Kirkkomaa-lehden. Lehti oli alun perin perustettu v. 1890 nimellä Kirkko ja kotimaa, mutta se oli 60-luvun taistolaismyllerryksissä lyhennetty Kirkkomaaksi. Virtanen tiesi kyllä, että lehden oli taas pidemmän tauon jälkeen puhottanut hänen postilaatikkoonsa hyväntahtoinen vanha naisihminen, edesmenneen rovasti Peltomaan leski, joka asui samalla kadulla pari taloa kauempana. Virtanen tiesi vanhan rouvan motiiviksi vilpittömän ja hyvää tarkoittavan yrityksen saattaa eksynyt lammas takaisin äitikirkon helmaan.

Virtanen selaili lehteä ja kiinnitti huomionsa suurehkoon uutiseen keskiaukeamalla: "Kirkon vuotuiset tunnustuspalkinnot".

"Kotimaisten makkarantuottajien tunnustuspalkinto kappalainen, teol. lis. Juhana Kessi hänen uudesta ehtoollisnäkemyksestään, jossa makkara voi korvata öylätin ja olut viinin. Palkinto sisältää myös Suomen Mallastuottajien stipendin."

Virtanen tunsi miehen. Hän oli saanut hankituksi paljon julkisuutta tietoisen kohahduttavilla lausunnoillaan ja päässyt jo alle kolmikymppisenä kuuluisan kirkon radikaalien yhteenliittymän The Apupapit ry:n puheenjohtajaksi. Virtanen muisti Kessin esimiehen, kirkkoherra Parkulan kiitettävästi puolustaneen alaistaan, joka "teki rohkeita keskustelunavauksia kirkon kentässä".

Virtanen jatkoi lukemista.

"Kansainvälisen Uskontojen yhdentymiskehitys ry:n tunnustuspalkinto myönnetään emerituspiispa Thor Wickergrenille hänen julkisesta anteeksipyynnöstään kirkon vuosisataisesta aatteellisesta kolonialismista."

Virtanen huokaisi alistuneesti. Tätä "aateellista kolonialismia" oli tähän asti kutsuttu kirkollisessa kielenkäytössä lähetystyöksi. Entinen Saaristolaishiippakunnan piispa oli vanhoilla päivillään kääntänyt kelkkansa, liittynyt vapaamuurareihin (Pietari Kalastajan Loosi) ja alkanut epäillä koko kristillisen sanoman mielekkyyttä. Virtanen muisteli, että yleensähän kirkon papit ja piispat eläkkeelle jäätyään vasta uskalsivat sanoa, mitä ajattelivat, mutta yleensä se merkitsi palaamista perinteisiin kristillisiin arvoihin ja näkemyksiin.

Wickergrenin kohdalla oli käynyt päinvastoin. Hän oli tehnyt maan suurimmassa päivälehdessä julkisen kääntymyksen "nuoruutensa muita haavoittavasta evankelioimisinnosta" (hän kun oli nuorempana toiminut jopa Suomen Evankelioimisyhdistyksen sihteerinä) ja vähän myöhemmin julistanut "koko perinteisen lähetystyön tien loppuun kuljetuksi" ja vastaavasti "uuden yhdentymisen ajan alkaneeksi".

Kolmas palkinto oli mennyt Kirkollisen mediasäätiön toimesta Väli-Suomen Sanomien päätoimittaja Hannu Haka-Lehtimäelle "kiitettävästä ja nöyrästä yhteistyöstä niin kirkollisen kuin sekulaarinkin median kesken". Päätoimittaja Haka-Lehtimäki oli niittänyt erityisesti mainetta "suuressa homokeskustelussa" edellisenä keväänä, jonka seurauksena yli 50 000 ihmistä oli eronnut kirkosta. Päätoimittajan lehti oli tuolloin ollut "edistyksellisyyden keulakuvana suomalaisessa suvaitsevaisuuskeskustelussa", Virtanen luki perusteluista. Virtasen muistikuvan mukaan tuossa lehdessä ei paljon perinteisen kristillisen arvopohjan edustajilla ollut mahdollisuuksia saada ääntänsä kuuluville.

Neljäs tunnustuspalkinto oli myönnetty KirPoSexin (Kirkollispoliittinen Seksuaalisuusseura) toimesta yliopiston teologisen tiedekunnan Vanhan testamentin selitysopin vanhemmalle professorille Markku Hissiselle, joka oli perusteluiden mukaan "löytänyt kunniallisen ja kirkolliseen agendaan sopivan ulospääsyn Raamatun homokielteisestä neurotismista". Virtanen muisteli, että Hissinen oli lupsakkaan savolaistyyliinsä (hän oli Savon piispan Kerkko Wiekkisen hyvä kala- ja saunakaveri) vain todennut, että "suattaapa se noinnii olla tai sitten ei".

Illalla Virtanen sytytti saunan puut juuri tuolla Kirkkomaa-lehdellä. Tuli hyvät ja kuumat löylyt.

Männä viikolta

Eräs viime aikoina itseäni eniten ilahduttanut asia on ollut kokoontumiset kahden minua vähän nuoremman kaverin kanssa. Tapaamme noin parin viikon välein ja käsittelemme ajankohtaisia (esim. kirkon nykykehitys) ja raamatullisia aiheita (esim. Efesolaiskirjeen tärkeät teemat), rukoilemme ja jaamme elämää rehellisesti ja avoimesti.

Parilla viime kerralla olemme keskusteleet Efesolaiskirjeen pohjalta. Viidennessä luvussa esille nousee kehotus täyttyä Hengellä, eikä vain kerran, vaan toistuvasti. Täyttykää Hengellä uudelleen ja uudelleen. Ukko-Muromaa lainaten: "jos oli ns. ´toinen siunaus´, niin tulee olla myös kolmas, neljäs, ... kuudestoista... kolmaskymmenes jne."

Miten usein Hengellä täyttyminen onkaan liitetty yksipuolisesti esim. jälkikokouksen rukouspalveluun tms. Oma - joko perinteinen tai karismaattinen - kokouskulttuurimme värittää raamatuntulkintaamme. Tai sitten Hengen täyteys on liitetty yksinomaan hiljaisuudessa, omassa kammiossamme tapahtuvaan Herran kohtaamiseen. Eräänlaista Kristus-mystiikkaa siis. Eivätkä nämä näkemykset sinänsä vääriä ole. Niistä vain tulee yksipuolistavia korostuksia, jos jäämme vain niiden varaan.

Kun nimittäin katsomme asiayhteyttä Ef. 5. luvussa, niin ne asiat, mihin Paavali Hengellä täyttymisen liittää ovat:

- rakkaudessa vaeltaminen ja pyhä elämä käytännössä (5:1-18a)

"... täyttykää Hengellä"..." (5:18b)

- Jumalan ylistäminen ja muiden opettaminen seurakuntayhteydessä (5:19-20)

- Kristuksen mielen ja mallin mukainen elämä avioliitossa, perheessä ja kodissa (5:21-33)


Se, missä yhteydessä Paavali puhuu - tässäkin kohtaa vain ikäänkuin viittauksenomaisesti asiasta mainiten tyyliin "by the way..." - ei ole semantiikkaa, vaan tietoista toimintaa Pyhän Hengen johdossa. Ollakseen aitoa, Hengellä täyttymisen täytyy tuottaa muutakin kuin kiitosta, hurmosta, kielilläpuhumista yms. tarpeellista. Kun se on aitoa Hengen täyteydessä elämistä, se näkyy arkipäivän elämässämme, aviosuhteessamme ja myös uskovien yhteydessä.

Uskonelämä on loppujen lopuksi äärimmäisen käytännöllinen juttu.

Mediakatsaus 6

Paljon on mediassa puhuttu ja kirkkokansan keskuudessa kohuttu Jari Tervon Raamatun maahan heittämisestä TV1:n Uutisvuodossa. Paitsi että tämä Tervon tempaisu kertoo jotain Tervon ajatus- ja arvomaailmasta (mikä tietysti on hänen oma asiansa), niin se hyvin alleviivaa Tervon taipumusta halpaan populismiin (mikä taas koskettaa suurempaa joukkoa ihmisiä). Aika moni on jo julkisuudessakin ehtinyt todeta, että Koraani olisi jäänyt Tervolta studion lattialle paiskaamatta. No, ilmeisesti sen verran reaalipoliitikkoa Tervosta löytyy.

Tervon tempaisuun löytyy kyllä toinenkin näkökulma, joskin siinä hän näyttäytyy enemmän tahdottomana toimijana. Eikö Tervon teko tuokin hyvin esille sen, millainen asema Raamatulla juuri tällä hetkellä on niin tavallisen kansan kuin erityisesti kirkon johdon ja papiston keskuudessa (haluamatta kuitenkaan tätä yleistää)? Eikö kirkon johto (ja heitä lähellä olevat piirit niin kirkossa kuin muuallakin yhteiskunnassa) olekin menetellyt aivan samalla tavoin suhteessa Raamatun ilmoitukseen, kuin Tervon heittäessään Raamatun maahan?

Jos Päivi Räsänen ei TV2:n homoillassa sanonut mitään sellaista, mitä ei olisi ääneen lausuttu jo aiemminkin, niin eipä Tervonkaan tempaisu edustanut mitään uutta ilmoitusta siihen nähden, mitä kirkossa on ollut meneillään jo pidempään. Kyseessä oli siis vain sen pukeminen profeetalliseksi "teon saarnaksi", mikä oli jo aiemmin ääneen lausuttu kirkon johdon ja sen lauluja laulelevien teologien toimesta. (Tämä ei tietenkään mitenkään vähennä Tervon vastuullisuutta teostaan.)

Kirkon kuohunnan keskellä nousee myös esille mielenkiintoinen salaliittoteoria, niin kuin aika usein tällaisina apokalyptisiin näkyihin vetoavina aikoina tapahtuu. Nyt vain sillä erotuksella, että salaliiton olemassaolon ja toiminnan paljastaa siinä mukana oleva itse.

Kirkossa on nimittäin jo ainakin vuodesta 2003 asti toiminut arvovaltaisiakin kirkollisia vaikuttajia piiriinsä kerännyt Yhteys-liike. Tämä joukko on alunperin ottanut asiakseen ajaa "sukupuolisen tasa-arvon" toteutumista kirkossa kaikin mahdollisin tavoin, aina ns. tappiin asti. Sille on ollut ominaista kaksi piirrettä. Toisaalta porukan toimintaa on leimannut tietty salamyhkäisyys eli siinä mukana olevat papit ja teologit ovat ole olleet mukana ns. "sammutetuin lyhdyin". Toisaalta taas juuri se on ollut - ehkä enemmän maallikkovetoisen Tulkaa kaikki-liikkeen ohella - sekulaarin median lempilapsi aina silloin kun on kysytty kirkollista kantaa esim. homoliittoihin.

Asiaan on kiinnittänyt huomiota ihan tavallisen (ei siis mitenkään kirkollis-uskonnollisen) Vantaan Sanomien päätoimittaja A-P Pietilä. Hänen mukaansa eräs Yhteys-liikkeen piirissä vaikuttava nimeltä mainitsematon luterilainen pappi oli seurakuntavaalien jälkeen julkisesti ilkkunut, että "salaisena alkanut hankkeemme on maalissa, kun heterot seurakuntalaiset äänestävät (seurakuntavaaleissa) tietämättään meidän ehdokkaitamme, jotka muuttavat kirkon".

Sillä lailla. Luulen, että em. piirien kommentit kirkollisessa keskustelussa tulevat lähitulevaisuudessa olemaan entistäkin avoimesti hyökkääviä.

Samaan aikaa toisaalla. Iranin hengellinen johtaja, ajatollah Ali Khamenei on julkisesti varoittanut kaikkia kunnon muslimeja iranilaisesta kotiseurakuntaverkostosta. Tämä tietysti kertoo siitä, että Jeesus-usko leviää Iranissa nopeimmin juuri kotiseurakuntaliikkeen piirissä.

Khamenein mukaan kotiseurakunnat yhdessä muiden ei-islamilaisten vaikutteiden kanssa ovat uhka islaminuskolle ja pettävät nuoria muslimeja. Tämä on sikäli mielenkiinntoista kuulla, että täällä meillä päinhän kotiseurakuntatoiminnasta varoitellaan taas nuoria kristittyjä perinteisten kirkkojen piirissä vähän samantapaisin argumentein.

Nimettömänä pysyvä iranilainen pastori totesi, että tavalliset muslimit tuskin lisäävät puheen vuoksi kotiseurakuntien vainoa, mutta salainen poliisi kylläkin. Toisaalta, yllytys voi hänen mukaansa myös johtaa lisää ihmisiä uskoon.

Kaivaako kirkko omaa hautaansa...?

Vai mitä luulette tapahtuvan seurakuntavaalien jälkeen?

Eilen päättyneissä seurakuntavaaleissa äänestysprosentti nousi oli päälle 17 ja tämän päivän Kotimaa hehkutti läpimenneiden nimillä. Nyt valitut luottamushenkilöt tulevat todennäköisesti muuttamaan kirkon kurssia paikallistasolla - ellei kirkollinen byrokratia sitten kykene monenlaisilla vastuilla ja kissanristiäisillä väsyttämään heitä ja sitomaan heidän käsiään. (No, ainakin kunnallisella puolella tästä on saatu "hyviä" kokemuksia.)

Mutta oikeesti. Eikö kirkon johto todellakaan ymmärrä, mihin kansanvaltaisesti hallittu kirkko loogisesti loppuun asti vietynä johtaa? Tai sitten se nimenomaan tietää sen ja kylmän viileästi johtaa kirkkolaivan kurssia juuri siihen suuntaan. (Tässä kohtaa piispa Mikko Heikan kommentti kirkon avioliittokäsityksen säilymisestä ennallaan asettuukin oikeisiin yhteyksiinsä, ollen edelleen aivan yhtä pöyristyttävä ja harhaanjohtava kuin ennenkin.) Mutta unohtakaa sitten nämä kirkollisen munkkilatinan sloganit: sola scriptura, sola gratia, sola fide etc. Nimittäin kun se kansa, jolle uskonasiat muuten ovat täysin vieraita, alkaa hallita kirkkoa, niin Raamatun asema kirkossa marginalisoituu entisestään.

Toisaalta: nythän Timo Junkkaalan kehotus kirkon raamattu-uskollisille piireille olla aktiivisia syksyn seurakuntavaaleissa osoittaakin osuneensa oikeaan, omaten jopa tiettyä profeetallista särmää. Eihän kukaan nimittäin alkusyksystä vielä osannut odottaa syksyllä tapahtuvan tällaista muutosta.

No, Suomen ev. lut. kirkko voi tietty toimia näin, mutta ei Uuden testamentin mukainen seurakunta. Kansankirkossa voi vox populi olla käytännössä vox dei, mutta ei Kristuksen ruumiissa. Kirkkoa voidaan hallita parlamentaarisella demokratialla, mutta Jumalan seurakuntaa ei. Eikö nyt alkaisi jo vinhdoinkin olla aika kristittyjen ymmärtää tämä?

Ajanmukaisia mietteitä

Meillä on Suomessa yksi iso kirkko, jolla on
suuri varjo. Maatamme ei kai turhaan sanota
"maailman luterilaisimmaksi maaksi". Sana
hegemonia eli ylivalta kuvaa hyvin tätä
vallitsevaa tilannetta. Tämä on totta,
tykkäsimme siitä tai emme, tai oli se
mielestämme oikein tai ei.

Kirkon sisällä on useita, uudempia ja vanhempia herätysliikkeitä, joilla on suuri vaikutus sen asioihin. Tässä kohtaa tilanteemme eroaa ratkaisevasti esim. naapurimaamme Ruotsin tilanteesta, jossa herätysliikkeet ovat pääasiassa kanavoituneet valtiokirkon ulkopuolelle.

Tietenkin vanhimpien liikkeiden kohdalla voidaan aiheellisesti kysyä, missä määrin ne nykyään enää ovat varsinaisia herätysliikkeitä? Monien niiden kohdalla ollaan tilanteessa, jossa perinteiden vaaliminen on noussut pääosaan toiminnassa. Toiset kirkolliset herätysliikkeet, erityisesti ns. viidesläisyys, taas ovat ainakin pyrkineet säilyttämään entisen "suolaisuutensa" kirkollisia protestiliikkeinä.

Toinen - ja tässä tapauksessa itseäni kiinnostava - piirre ev. lut. kansankirkollisuudessa on sen pitkä perinne erilaisessa pienryhmätoiminnassa. Jo liki parisen sataa vuotta ollaan kokoonnuttu erilaisissa ompeluseuroissa, lähetyspiireissä, raamattu- ja rukouspiireissä jne. Monelle uskovalle luterilaisen kirkon piirissä tämä pienryhmä on käytännössä ollut se hengellinen koti, jossa ollaan koettu aitoa uskovien yhteyttä.

Sitten ovat isoa kirkkoa huomattavasti pienemmät vapaat suunnat; helluntailiike/kirkko, Vapaakirkko, Metodistikirkko, Baptistikirkko, Adventtikirkko etc. Tuo em. luterilaisuuden valta-asema suomalaisessa kristillisyydessä näkyy myös näiden vapaiden suuntien hengellisyydessä. Hyvänä osoituksena tästä on vaikkapa tämän sunnuntain tv-jumalanpalvelus Helsingin Saalem-seurakunnasta. Eipä Jaakko Elenius-vainaakaan aikanaan turhaan kehunut Klaus Korhosen saarnoja, että "oli niinkuin olisi kuullut nuoren Lutherin puhuvan".

Näiden vapaiden suuntien vaarana saatettiin ennen nähdä uskonnollinen ghettoutuminen, jossa ihannetilana olisi eräänlainen suljettu ja turvallisuushakuinen kristillinen yhtenäiskulttuuri. Tällä hetkellä niiden suuntana taas näyttää oleva voimakas kirkollistuminen, mikä tietysti tällä hetkellä näkyy selvimmin Helluntaikirkossa. Tältä pohjalta on aika suuri kiusaus nähdä niiden aikaa myöten muotoutuvan samanlaisiksi uskonnollisiksi perinneliikkeiksi kuin niiden isoiset esikuvat kirkon sisällä. Ne ovat selvästi tulleet yhteiskuntakelpoisiksi ja niiden yhteisöllisen elinkaaren tämän hetkistä vaihetta kuvaa hyvin sana "kylläisyys".

Ei kai nyt kenellekkään tule yllätyksenä se tosiasia, että myös näiden em. virallisesti rekisteröityneiden uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolella on elämää. 1980-luvun lopulta alkaen ovat maamme hengellistä kentää enenevässä määrin värittäneet ns. uudet seurakunnat (yhtenä nimityksenä ns. "näkyliike"). Termillä tarkoitetaan yhteisöä, joka on itsenäinen ja perinteisiin kirkkokuntiin sitoutumaton. Tosiasia on, että valitettavan usein monet niistä ovat syntyneet erilaisten splittien seurauksena.

Oleellinen kysymys niiden kohdalla on, kuinka hyvin ne tavoittavat suuria massoja? Aina silloin tällöin niiden toiminnassa näkyy valitettavan voimakas "seurakuntafundamentalismi". Tällöin korostuu oman seurakunnan asema jonkinlaisena absoluuttina. Pääasiaan nousevat toiminta, ohjelma ja johtaja. No, oltiin näistä ilmiöistä mitä mieltä hyvänsä, niin siitä kaikki varmaan ovat yksimielisiä, että yllättävän nopeasti ne ovat rutinoituneet enemmän säilyttäjiksi kuin tienraivaajiksi.

Mutta olemassaolevien kirkollisten rakenteiden ulkopuolelta löytyy toki paljon muutakin. On erilaisia "villejä" kotiseurakuntia, periaatteessa missä vain kokoontuvia hajanaisia ryhmiä, verkostoja ja muita löyhiä yhteenliittymiä. Ne menevät useimmiten limittäin ja lomittain, päällekkäin ja poikittain toistensa kanssa ja myös eri kirkollisten yhteisöjen kanssa. Yhteistä niille on keskusjohdon ja hierarkkisen, organisatorisen rakenteen puuttuminen, hengellinen impulsiivisuus ja pyrkimys luonnolliseen elämään ja toimintaan.

Myös niille voidaan asettaa sama kysymys kuin muille suomalaisille hengellisille yhteisöille: tavoittavatko ne tehokkaasti uskosta osattomia, tavallisia suomalaisia vai toimivatko ne enemmän vanhan "säilömöinä"? Joskus tällaisen liikehdinnän piirissä törmää siihen, että pyöritetään vanhaa ohjelmaa vain uudessa ympäristössä. Ajatellaan, että kun vanha, hyvä kokoussapluuna vain siirretään jonkun olohuoneeseen, niin homma toimii ja Herra siunaa. Tosiasiassa sama johtaja- ja ohjelmakeskeisyys voi ihan yhtä hyvin tupaseuroissa kuin rukoushuoneellakin.

Ollaanko sitten kirkkojen ja "virallisten" seurakuntien ulkopuolella automaattisesti oikeassa, enemmän raamatullisia tai lähempänä uusitestamentillista seurakuntamallia kuin perinteisissä kirkoissa? Vastaus on, että ei tietenkään. Päinvastoin pahin moka voi olla se, että nyt vasta löytyykin oikea osoite Kristuksen tosi pyhien seurakunnalle omalla paikkakunnallamme: "se on nimittäin tää meiän pikkulafka..." Kokoustavan ja -kulttuurin vaihtoa tulee edeltää vanhasta poisoppiminen ja "kovalevyn vaihto".

Mutta mutta. "Kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu." Eli 12.10.2010 jälkeen moni asia näyttää muuttuneen maamme hengellisessä kentässä. Tuona päivämääränä nimittäin pidettiin TV2:ssa tuo kuuluisa Ajankohtaisen kakkosen homokeskusteluilta. Mikä on siis tilanteemme tämän jälkeen?

Ensimmäisenä täytyy rientää toteamaan se tosiasia (mihin monet muutkin ovat eri yhteyksissä viitanneet), että tuossa keskustelussa esim. Päivi Räsänen ei tuonut esille mitään sellaista, mitä ei olisi todettu jo useaan kertaan aiemminkin. Mutta se, millainen kohu aiheesta nousi, osoittaa jonkun selvästi olevan toisin kuin ennen.

Ollaan siirrytty entistä selvemmin median pakkovaltaan ja kirkko on kiltisti sen talutusnuorassa. On tapahtunut entistä tiukempi polarisoituminen. Toisaalta tämä voidaan nähdä hyvänä asiana. Kankaanpään kirkkoherra Keijo Rainerma totesi kirkolliskokouksen homosiunausäänestyksen jälkeen, että on hyvä, että kirkon sisällä sekä sen raamatullinen että liberaalisiipi erottuvat entistä selvemmin toisistaan. Mutta yhtä kaikki: ilmapiiri on muuttunut ja arvot ovat koventuneet ja tämän seurauksena keskustelu on rajusti kärjistynyt. Se, mikä nyt on kohdannut Päivi Räsästä, voi ensi viikolla työpaikan kahvipöydässä kohdata ketä hyvänsä samoin ajattelevaa.

Perinteiset instituutiot ovat hajoamassa. Evankelista Kalevi Lehtinen kertoo kannattajakirjeessään (4.10.2010) osallistumisestaan syyskuussa Helsingin hiippakunnan synodaalikokoukseen. Täällä häneen teki mieleenpainuvan vaikutuksen dosentti Olli-Pekka Vainion kanava "Kuinka Luther pilasi kristinuskon?" Vainio siteerasi tunnetun saksalaisen luterilaisen teologin Wolfhart Pannenbergin lausumaa: "Vuonna 2050 ei luterilaisuutta enää ole." Lehtinen oli esittänyt Vainiolle kysymyksen, "millä lääkkeillä luterilaisuus selviäisi?", johon tämä oli vastannut, että "ei millään". Sitten hän oli tilastojen pohjalta selittänyt Lehtiselle, että samaan aikaan kun herätyskristilliset kirkot kasvavat kaikkialla maailmassa, luterilaiset ja muut protestanttiset kansankirkot romahtavat.

Myös Kalevi Lehtisen mukaan kansankirkot surkastuvat ja häviävät - verotusoikeudesta huolimatta tai ehkä juuri sen takia. Kansankirkot kadottavat teränsä tasapäistämällä. Tämä näkyy Lehtisen mukaan esim. silloin, kun joku tulee uskoon ja hänet koetaan jo pelkän olemassaolonsa takia kiusalliseksi rauhanhäiritsijäksi kirkossa. Lehtisen mukaan luterilaisuudella sinänsä menee hyvin. Tämä näkyy ennen kaikkea ns. lähetysmaissa, joissa se jopa kasvaa (esim. Etiopiassa). Kuitenkin täällä meillä luterilaisuus(kin) akatemisoituu, kesyyntyy ja virkavaltaistuu.

Ehkäpä meidän tulisi siis nähdä luterilainen kirkko tulevaisuuden lähetyskenttänämme? Tai ehkä jo nykyisenäkin. Tilanteemme alkaa nimittäin erehdyttävästi muistuttaa apostolista aikaa, jossa paikoilleen jämähtäneen, kirjanoppineisuuden kyllästämän juutalaisuuden kupeesta versoi uusi Jeesus-usko, valmiina valloittamaan koko maailma. Sen väsymätön esitaistelija ja tienraivaaja Paavali käytti häikäilemättä hyväkseen tuon juuutalaisuuden sisällä olevaa synagoogajärjestelmää uuden evankeliumin levittämisessä. Synagoogan piiristä nimittäin löytyi - ainakin alussa - hyvä ja otollinen maaperä hyvälle sanomalle Jeesuksesta, joka on Kristus. Siellä oli jo valmiina tietty esiymmärrys tälle evankeliumille Vanhan testamentin kirjoitusten pohjalta.

Ehkä meidän tulisi tehdä samoin. Ehkä meidänkin siis tulisi rohkeasti tukea seurakunnan orgaanista elämää ja kasvua aina siellä, missä sitä ilmenee - ilman ns. "omaa agendaa". (Tällä viittaan tuohon em. ajattelutapaan "meidän kotiseurakunta on aito Kristuksen seurakunta täällä".) Miten me esim. voisimme rohkaista jotain kirkollista raamattu- tai rukouspiiriä omaksumaan itselleen seurakunnan identiteetti ja status, jos kerran siellä nyt jo tapahtuvat ne asiat (poislukien ehkä ehtoollisen vietto), jotka Uusi testamentti liittää aitoon uskovien yhteyteen kuuluviksi? (Vrt. 1.Kor. 14:26.)

Kuitenkin, kaiken tämän edellä sanotun jälkeen, me vielä odotamme sitä aikaa, jossa ns. "pystymetsästä" uskoon tulleet ihmiset alkavat itse elää todeksi UT:n mallin mukaista seurakuntaelämää - Pyhän Hengen johdossa ja Raamatun sanan pohjalta.

Mediakatsaus 5

Tämän päivän Päijät-Hämeen pravdassa eli Etelä-Suomen Sanomissa pääkirjoitus (ilmeisesti päätoimittajan itsensä suulla) tuo esille sen tosiasian, jonka useimmat meistä ovat jo pitempään tienneet. Kirkon nykykehitystä seuranneille on nimittäin ollut koko ajan selvää se, että nykyinen kirkolliskokouksen päätös on vain yksi askel tiellä kohti kirkkoa, joka tulevaisuudessa siunaa mm. homoseksuaalisen suuntautumisen ja sen harjoittamisen käytännössä, aina kirkollisia mahtihäitä myöten.

Näinhän Etlari kirjoittaa monen muun julkisuudessa esiintyneen kommentaattorin ja muun sekulaarin median tavoin: "Kirkon sisällä kannanotto on kuitenkin merkittävä, pisin mahdollinen askel samaa sukupuolta olevien ihmisten parisuhteen hyväksymisessä." Se, mikä siis on ollut jo alusta asti tiedossa, väännetään väkipakolla todellisuudeksi, joka lopussa seisoo. Se kirkkoa rakastava vilpitön kristitty, joka ei ole tätä sisäistänyt, vaan puhuu vain jostain epämääräisestä "rakentavasta keskustelusta" ja "tilan antamisesta erilaisille näkemyksille", elää tosiasiassa valheessa.

Kansanlähetyksen pääsihteeri Timo Rämähän on jo julkisuudessa ehtinyt rauhoittelemaan mieliä, ettei tämä vielä anna aihetta lähteä kirkosta. Sen sijaan se kiireellistää Rämän jo kesällä - tosin kymmenkunta vuotta liian myöhään - lanseeraamaa ajatusta vaihtoehtoisista jumalanpalvelusyhteisöistä kirkon sisällä. Jonkinlaista viivytystaistelua siis.

Kankaanpään kirkkoherra Keijo Rainerma, joka edustaa hajoavan kirkon kentässä vielä jonkinlaista raamatullista pylvästä, toteaa melko pessimistiseen sävyyn: "Askelten suunta on kristillisen avioliiton mureneminen. Se on kohtalokasta koko kansalle. Surullista oli ratkaisun tapa. Selvästi kirkon uskoa ja oppia koskeva asia päätettiin yksinkertaisella äänten enemmistöllä. Se ei lupaa hyvää vähemmistölle. Myönteistä on kirkon tunnustuksellisten ja liberaalien rintamalinjojen selkiytyminen. Jumala pitää huolen kansastaan, mutta kuka pitää huolta kirkosta ja kansasta?" Rainerma kysyy.

"Hyvänä" osoituksena kirkon ristiriitaisesta tilanteesta on myös emeritus-arkkipiispa Jukka Paarman kommentti kristillisessä perhelehdessä ABC:ssä: "Kristittynä en voi ajatella, että avioliitto olisi kahden samaa sukupuolta olevan liitto." Minulle tämä oli uutinen. Hämmentävä uutinen. Tarkoitan tällä sitä, että Paarma oikeasti onkin tätä mieltä. Ei hän tätä nimittäin viranhoitonsa kunniakkaina päivinä mitenkään selvästi esille tuonut.

Ilta-Sanomien haastattelussa lausuttuna tämä kommentti olisi päätynyt R-kioskin edustalle päivän lööpiksi. Nyt raamattu-uskollisille ja kristillisen ihmis- ja perhekäsityksen hyväksyville lukijoille suunnatussa kommentissa se ei herätä niin suurta kohua. Mielenkiintoista. Joko tämä on tuuliviirimaista päättämättömyyttä tai harkittua kaksinaamaisuutta. Itse en tiedä kumpi olisi pahempi vaihtoehto.

Etlarin pääkirjoituksen lopussa lausutaan kirkollisen juhlavasti julki: "Kyse (homoparien siunaamisessa ja avioliittoon vihkimisessä) ei ole kirkon hyväksymisestä, vaan Jumalan siunauksesta. Siinä on iso ero." No, aina ei Etlaria lukiessa ole ihan varma siitä lukeeko kirkon liberaalin äärisiiven sisäistä jakelupostia vai sekulaaria päivälehteä, mutta kyllä tässä tapauksessa päätoimittaja on ottanut vähän liian suuria vapauksia. Ennen kuin menee tällaista väittämään olisi hyvä edes jollain tavalla perehtyä siihen, mitä tämä em. Jumala on ilmoituksessaan ihmiskunnalle (so. Pyhä Raamattu) asiasta sanonut.

Miesten vuoro

Katselimme eilen vaimon kanssa esikoispoikamme yllytyksestä jo melkein kulttileffan maineeseen nousseen elokuvan Miesten vuoro. Olipas hyvä katselukokemus. Moni sellainen asia, minkä on tavallaan tiennyt ja oppinut kokemuksen kautta jo aikoja sitten, kirkastui taas uudelleen - millainen suomalainen mies todellisuudessa on? Rosoisen ja karun pinnan alla elää herkkä, haavoitettu olio.

Leffassa saa puhua suomalainen mies siellä, missä hän on aidoimmillaan - eli saunassa. Miehiä on monenlaisia. On pohjoiseen paenneita erakoituneita jörriköitä, huumehörhöisestä vankilaelämästä kuiville kömpinyt paluumuuttaja, jonka kolme poikaa istuskelee lauteilla odottaen isän pesua, on avioeron kokeneita ja huoltajuuskiistoissa hopealle jääneitä, tyttäriään kaipaavia keskivertomiehiä, juuri Afganistanista kotiutuneita sotilaita, elämän viisauttamia sotaveteraaneja jne. Ihmeteltävällä tavalla mies avaa sisimpänsä syviä ja arkojakin asioita, ikään kuin kameraa ei olisikaan. Sitä kelpaa kuunnella, jotta ymmärrys meikäläisistä kasvaisi.

Suosittelen vilpittömästi. Leffa tuo esille jotain hyvin oleellista suomalaisesta sielunmaisemasta, ei vain saunakohtausten kautta, vaan myös aiheeseen niin hyvin sopivien luontokuvausten (kesä, ruska, kaamos ja talvi) ja sitä tukevan musiikin kautta - aina leffan lopussa veisattavaan Aleksis Kiven oravalauluun asti.

Miesten vuoro herättää myös kysymyksen, millaista on suomalainen Jeesus-usko aidoimmillaan. Aito Pyhän Hengen vaikuttama usko kun pukeutuu aina kunkin ajan ja paikan edellyttämään kulttuuriseen muotoon. Eikä se tee poikkeusta suomalaisenkaan sielunmaiseman kohdalla. Olen usein ennenkin viitannut siihen tosiasiaan, että vanhoissa suomalaisissa herätysliikkeissä saunalla on usein ollut merkittävä sijansa sielunhoidollisten keskustelujen paikkana. Siellä istutaan samoilla lauteilla, riippumatta yhteiskunta- tai palkkaluokasta, oppineisuudesta tai ammatista ja muista seikoista.

Norjalainen raamatunopettaja Kristian Sand kirjoittaa kirjassaan Mitä on tapahtunut vapautumiselle? s. 54:

"Suomalaiset ovat hyvin herkkää kansaa, paljon enemmän kuin monet muut kansallisuudet maailmassa. Tämä on hieno lahja. Vain herkkä sielu voi tuoda kärsiville parantumista. Vapauttamispalvelutyötä muiden lahjojen tai palvelutöiden tapaan voidaan toteuttaa monissa eri muodoissa tai eri tavoilla. Yksi tapa sopii toisille ja toinen taas toisille. Jumala tietää, minkälaiseksi Hän on luonut suomalaisen persoonallisuuden eikä Hän riko sitä väkivalloin, vaan kunnioittaa sitä ja vapauttaa sen suurempaan vapauteen ja eheyteen. ... (U)seimmat suomalaiset ovat herkempiä, monet ovat syvästi rikkinäisiä ja alaspainettuja. Sellaisille ihmisille Jumala on varannut palvelutyön, joka sopii heidän persoonalleen."

Kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu...

Kun Tarja Halonen v. 2000 valittiin Suomen presidentiksi, suomalaiset käytännössä tuolloin toivottivat tervetulleeksi hänen arvonsa. Nykyinen kehitys Suomessa on loogista jatkumoa tuolloin alkaneelle vaiheelle maamme historiassa.

Arkkipiispa Kari Mäkinen on saman hengen lapsia. Hän odottaa kirkolliskokoukselta selkeää päätöstä suhteessa homoihin. Kokouksen avauspuheessa arkkipiispa sanoi henkilökohtaisesti odottavansa päätöstä, joka tukee homoseksuaaleja ja suhteensa rekisteröineitä pareja.

Nyt on pasuna siis antanut selvän sävelen, miten mennään eteenpäin. Kirkon ylipaimen on selvästi julistanut tahtonsa alamaisilleen. Nyt ei enä pitäisi olla epäselvyyttä tai spekulointeja suunnasta tai määränpäästä, mihin ollaan menossa.

Voi sitä onnetonta, joka uskaltaa asettua vastustamaan tämän uuden kulttuurivallankumouksen massoja. Päivi Räsäsen kohtalo on vain esimakua siitä, mitä tuleman pitää. Tulevaisuudessa Suomessa on enemmänkin kyse siitä, kestetäänkö täällä enää lainkaan aitoa Hengen voitelemaa parannussaarnaa tai Jumalan sanan julistusta.


-------
Takana on hengellisesti hyvin antoisa ja rakentava viikonloppua. Tullessani äsken kotiin rukouspiiristä mieleen hiipi ajatus ottaa vähän rennommin. - Mitäs sitä nyt sanaakaan niin lukemaan, kun juuri ollaan rukoiltu yhdessä, ajattelin sommatessani autoani kotia kohti.

Samassa iski mieleeni toinen, voimakkaampi ajatus: - Päinvastoin, juuri nyt on aika Jumalan sanan tutkimiselle, rukoukselle ja valvomiselle. Juuri nyt on sellainen aika, ettei sovi ruveta lepäämään laakereilla. Juuri nyt on sellainen tilanne, että velttoiluun ei kerta kaikkiaan ole varaa. Nyt on kaikin keinoin pysyteltävä hereillä.


-------
Tuskin koskaan aiemmin olen koko elinaikanani ollut todistamassa sellaista antikristillisten voimien esiinmarssia ja niin laajassa mittakaavassa kuin nyt. Jotain on ilmiselvästi tapahtumassa, jokin on muuttunut, eivätkä asiat ole niinkuin ennen. Rintamalinjat selkiytyvät ja rajat piirtyvät näkyviimme selvempinä kuin koskaan aiemmin. Samaan aikaan toinen osa kansasta kokee tilanteen täysin päinvastaisena; kaikki menee aina vaan sekaisemmaksi ja pimeämmäksi.

Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun loppuosa (1:18-32) toteutuu parhaillaan silmiemme edessä täällä koto-Suomessa. Jumalan ylistyksen kieltäminen johtaa ihmiset - niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin - aina vain syvemmälle pakanuuteen. Tämä asenne ja sen itsevalittu käytäntöön soveltaminen ei siis johda ihmistä - yksilöä tai yhteisöä - vain hengelliseen kuivuuteen ja kuolleeseen uskonnollisuuteen, vaan pidemmälle edistyessään myös suoranaiseen pakanuuteen. "He, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt", kuvaa Paavali tätä prosessia.

On siis varustautumisen aika. Kaupunginlaajan seurakunnan esirukouksen aika on nyt. Uusi vaihe on alkamassa. Kuitenkaan näiden ajan merkkien ymmärtäminen ei vielä edusta profeetallisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuka hyvänsä osaa vetää em. johtopäätökset nykyisestä tilanteessamme.

Nyt on tärkeintä ymmärtää - ei vain sitä, mitä on tapahtumassa ympärillämme - vaan ennen kaikkea sitä, mitä Herra on tekemässä. Mikä on Hänen suunnitelmansa ja tahtonsa tässä tilanteessa? Tämä on oikeaa profeetallisuutta ja sitä me tarvitsemme. Nykyisessä tilanteessamme on hyvä lukea erityisesti Habakukin profeettakirjaa. Sen kaksi ensimmäistä lukua kuvaa profeetan näkemää uhkaavaa tulevaisuuden kuvaa ja kolmas luku profeetan henkilökohtaista reaktiota mäkemäänsä, joka on kuitenkin Pyhän Hengen inspiroimaa.

Luepa siitä, ehkä se antaa valoa omaankin tilanteeseemme. Muutos on joka tapauksessa alkanut ja hyvää vauhtia menossa ja siihen meidän täytyy varautua. Nimittäin kun monet itsestäänselvyyksinä pitämämme perinteiset instituutiot hajoavat ympärillämme, meille tarjoutuu paljon uusia, ennalta arvaamattomia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia Herran meille antamalle missiolle.

Edelliseen liittyen

Mitä tuossa aiemmin esitetty ensimmäinen esimerkki kertoo meille ajastamme?

Elämme parhaillaan uuden, uljaan uskonnollisuuden aikaa länsimaissa – olemme eläneet sitä laajamittaisesti jo 90-luvulta alkaen. Tämä uusi, uljas uskonnollisuus on täyttänyt pikku hiljaa fiksun ja filmaattisen valistusihmisen sydämeen modernistisen maailmankatsomuksen edustaman materialismin kaivertaman kolon ja kaipuun; ”iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä” (Saarn. 3:11). Tuo uusi ja uljas on sekoitus itämaista uskonnollisuutta, ripaus perinteistä kristinuskoa, kosolti uudelleen henkiin manattua gnostilaisuutta (”the gnostic empire strikes back”) ja ikivanhaa pakanuutta – kaikki sekoitettuna ja valmiina tarjoiltavaksi myöhäismodernissa maailmankatsomusten seisovassa pöydässä.

Elokuvissa ja TV-sarjoissa yliluonnollinen selittämättömyys ja rationalismille ylivertainen tuonpuoleisuus suorastaan vyöryvät eteemme ja mieliimme. Muistathan TV-sarjat X-Files ja Millennium? Nämä ”ufosarjat” saavuttivat valtavan suosion kansainvälisesti ja myös täällä Suomessa, kun ne ilmestyivät kuvaruuduille joskus 90-luvun puolivälissä. Ne olivat oman aikamme uskonnollisuuden tuotteita, jotka eivät vielä vuosikymmen aiemmin olisi päässeet läpi.

Tämän jälkeen tulivat sitten mm. uuden tietokonesukupolven messiastaru Matrix, (jonka jälkeen viimeistään menetin uskoni II- ja III-osiin), kauhuelokuvaklassikko Painajainen Elm Streetillä, joka kassaystävällisesti ja X-sukupolven kyynisyyden sisäistäen jätti loppuratkaisun auki (arkkipaha Freddy elää jossain…). Samalla luovuttiin perinteisestä (esim. westernien) puhdistavasta ja asiat oikealle tolalleen asettavasta katharsis-kokemuksesta, jossa paha saa palkkansa, hyvät perivät maan ja sankari ratsastaa kotiin auringonlaskua kohti. Saman uuden ajan hengentuotteena tuli markkinoille maailman ensimmäinen ”new age”-western, shamanistinen Blueberry. Samaa genreä edustavat huippusuositut Harry Potter ja Avatar. Ja niin edelleen, vain muutamia mainitakseni.

Ajat siis muuttuvat – mutta mistä alkaen? Muistellaanpa menneitä; mistä kaikki sai alkunsa? (Puhutaan nyt siis populaarikulttuurista.) Mikä oli ensimmäinen merkkipaalu uuden, uljaan uskonnollisuuden tunkeutumisesta elokuvateollisuuden kassamagneetteihin?

”May the Force Be With You!” Tämä lause lanseerasi uudenlaisen, selvästi kristinuskosta irrottautuneen jumalakuvan valkokankaille ja sitä kautta junioreittemme seinäjulisteeseen. Mutta millainen ”Voima”?

Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen (teologi itsekin) totesi Tähtien sota-sarjan Episode II-elokuvasta, että ”tämänkaltaiset elokuvat antavat nuorillemme mahdollisuuden kokea uskonnollisia tunteita”. Tähän sopii hyvin X-Filesin- tuottajan Chris Carterin luonnehdinta itsestään; ”olen epäuskonnollinen ihminen, joka etsii uskonnollista kokemusta”.

Tässä kohtaa meidän kristittyjen on oltava hereillä. Kristilliseltä pohjalta nousevalle, raamatulliselle mediakritiikille on edelleen olemassa valtava niin sosiaalinen kuin maailmankatsomuksellinenkin tilaus. Mielestäni oikea ratkaisu ei ole yksioikoinen tv-vastaanottimen sulkeminen. (Tai no, joskus sekin kyllä voi olla ihan järkevä vastaus). Ennemmin meidän tulisi kyetä haastamaan ko. juttu maailmankatsomusten tasolla. Mitä Raamattu sanoo tähän? Mikä on se maailmankatsomus tai uskonnollis-teologinen maailmankuva (tai peräti oppi), jota sen välityksellä halutaan lanseerata? Miten se sopii yhteen kristillisten arvojen kanssa? Mitä sieltä kulissien takaa löytyy?

Tähtien Sota siis oli ja on hyvin uskonnollinen elokuva, joten tarkastellaanpa sitä vähän lähemmin. Jo ensimmäinen elokuva toi esille sen, miten hyvin sen tekijät olivat haistaneet ilmassa leijuvan uuden uskonnollisen kiinnostuksen. Näin lyötiin päät yhteen ja mietittiin, miten ja millainen jumala menisi parhaiten kaupaksi - ja siinä ohessa tulisi pari sukupolvea kätevästi uskontokasvatetuksi. He huomasivat, että tullakseen hyväksytyksi jumalan tulisi täyttää ainakin kolme vaatimusta:

- Jumalan olisi oltava mahdollisimman etäinen jumala, joka ei tule sekoittamaan sivistyneiden ihmisten mukavia ympyröitä

- toisaalta Hänen olisi oltava persoonaton jumaluus, josta löytyy ”voima” niin hyvälle kuin pahallekin

- ja kolmanneksi Hänen olisi suostuttava olemaan moraalisesti neutraali jumala, joka ei esitä mitään ikäviä vaatimuksia Sinulle eikä minulle

Siis ripaus itämaista ”ying-yang”-filosofiaa, hyppysellinen humanistista rakkauskäsitystä ja tuhti maustepaketti uudelleen luomuviljeltyä gnostilaista synkretismiä nyt niin trendikkään ”new age”-uskonnollisuuden purkissa tarjottuna ja kas vain; jumala oli näin valmis markkinoitavaksi. Hyvin tuntuu menneen kaupaksi, nythän koko ”saaga” on saatavissa kätevästi dvd:nä yksissä ja samoissa kansissa.

Käytännön kotitehtävä Sinulle, joka haluat kulkea silmät auki maailmassa ja tulkita ajan ilmiöitä Raamattu kädessä:

- Vuokraa leffavuokraamosta esim. viimeisin Harjunpää ja pahan pappi tai uusin Harry Potter (kunhan se ensin ilmestyy).

- Katso ne läpi yhdessä parin samanhenkisen kristityn ystäväsi kanssa, kriittisin silmin ja raamatullinen maailmankuva ja arvomaailma kirkkaana mielessäsi.

- Millaisia löytöjä teet? Millaisiin johtopäätöksiin tulette? Millainen maailmakuva leffasta välittyy katsojalle? Millaisia arvoja elokuvassa nostetaan esille?

- Kootkaa havaintonne yhteen ja laittakaa lyhyt tiivistelmä tämän postauksen kommenttiosiolle.

Pari kuvaavaa esimerkkiä

Ensimmäinen esimerkki

Kuvitellaan tilanne; katsot vanhaa (mustavalkoista) seikkailuelokuvaa valkoisista tutkimusmatkailijoista Afrikassa, jotka lähestyvät salaperäistä raunioaluetta, jossa alkuasukkaiden mukaan kummittelee ja esiintyy muita paranormaaleja ilmiöitä. Paikkaan liittyy alkuasukkaiden perimätiedossa monia erilaisia uskomuksia, taruja ja pelkoja, jotka kaikki viittaavat ihmistä suurempaan, tuntemattomaan yliluonnolliseen. Tutkimusmatkailijat lähestyvät paikan yliluonnollista salaisuutta epäröiden, mutta kuitenkin lopulta rohkaisten itsensä. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Oikeampaa on kysyä; mitä tapahtui ennen? Modernin humanismin synnyttämän rationalismin aikana älyllisesti ylivertainen länsimaalainen valkoinen ymmärsi asian ytimen oikein; mitään (oppimattomien ja kehittymättömien, värillisten alkuasukkaiden olettamaa) yliluonnollista kummittelua ei tietenkään ollut, vaan asiat kyettiin ratkaisemaan järkeenkäyvällä tavalla, kunhan vain asiaan kunnolla perehdyttiin ja sitä tieteellisen puolueettomasti tutkittiin.

Entä mitä tapahtuu elokuvissa nyt? Oikeasti (nyt) siellä kummitteleekin ja jälkimodernin ajan maallistunut ja intuitionomaiset kykynsä aistia ulkomaailmaa menettänyt länsimainen ihminen kohtaakin todellisen yliluonnollisen ja selittämättömän. Ei löydykään enää järjellistä selitystä (oikeastaan millekään). Länsimainen ihminen onkin avuton ja neuvoton yliluonnollisen edessä. Itse asiassa alun perin alkeellisina pidettyjen alkuasukkaiden maailmankatsomus ja -selitys osoittautuukin todellisemmaksi ja relevantimmaksi, kuin rappeutunut, väljähtynyt länsimainen hampurilaisjälkikristillisyys.

Toinen esimerkki

Kuvitellaanpa tilanne jossain kolmannen maailman maassa, jonne saapuu joukko uudestisyntyneitä kristittyjä. Yhteisöä, johon he saapuvat, hallitsee noita, joka (joko todellisilla tai näennäisillä) yliluonnollisilla voimillaan pitää ihmisiä rautaisessa otteessaan. Kristityt julistavat evankeliumia Ylösnousseesta Jeesuksesta ja Pyhä Henki alkaa toimia tuon yhteisön keskellä. Ihmisiä tulee uskoon, sairaita paranee ja Jumalan yliluonnollinen voima vahvistaa todellisella ja epäämättömällä tavalla julistetun evankeliumin. Uskoon tulleet ihmiset luopuvat noituudestaan ja yhteisöä aiemmin tyrannimaisesti hallinnut noita menettää otteensa ihmisiin. Jumalan valtakunta on tullut heidän keskelleen.

Samaan aikaan toisaalla. Jossain päin teollistunutta modernia länsimaista maailmaa tapahtuu samanlaista: sairaita paranee, ihmisiä tulee uskoon ja Jumalan valtakunta menee eteenpäin vastustamattomalla voimallaan. Toiset ihmiset, monet heistä hyvin vaikutusvaltaisia, nousevat tätä vastaan. Nämä ihmiset ovat pääasiassa sivistyneistöä, lukeneita, korkeakoulutettuja ihmisiä, kuten lääkäreitä, psykiatreja ja psykologeja, opettajia, median edustajia, jopa pappeja ja teologeja. He eivät voi hyväksyä tällaista vanhentunutta, suvaitsematonta ja ihmisen henkiselle kehitykselle ja mielenterveydelle vaarallista ylihengellisyyttä.

Mitä nämä esimerkit kertovat oman aikamme kulttuurista?