Virtasen synkkä yksinpuhelu

Virtanen istuskeli itsekseen venesataman rannassa ja katseli mailleen hiipuvaa päivää. Siinä illan rauhassa mieleen nousi väkisinkin synkkiä ja ahdistaviakian ajatuksia tulevaisuuteen liittyen.

- Ovatko lamppumme sammumassa? hän ajatteli ääneen ja tarkoitti tällä jotain laajempaa kokonaisuutta länsimaissa kulttuuriin, elämänkatsomukseen ja maailmankuvaan liittyen. Nämä käsitteet eivät olleet Virtaselle mitään korkealentoista teoriaa, koska ne ulottivat vaikutuksen välittömästi arvoihin ja sitä kautta käytännön elämään.

Virtanen muisteli hiljattain näkemäänsä ilmoitusta paikallislehden "Kirkollisia ilmoituksia"-sivustolta: "Onko kristinusko länsimaissa aikansa elänyt? - Tule kuuntelemaan alustuksia ja keskustelemaan aiheesta! Alustajina mm. ...". Virtanen ajatteli, että onpas kristillisen yhteisön mainontakin mennyt aika inhorealistiselle linjalle, kun tarvitsee mainostaa omaa kuolemaansa.

Virtasen mielestä nimittäin tästä seikasta ei tarvinnut edes keskustella: perinteisesti ymmärretyn kristinuskon valtakausi länsimaissa sen maailmankatsomusta ja arvoja ohjaavana auktoriteettina oli yhtä auttamatta ohi, kuin muinoin haltijoiden aika tolkienilaisessa Keski-Maassa. Ja aivan niin kuin sielläkin, niin täälläkin, ihmisten aika oli koittanut. Ihminen kaiken yläpuolelle korotettuna, kaiken mittarina ja kaikkea säätelevänä auktoriteettina. Sitähän se länsimainen humanismi pohjimmiltaan on: ihmisen itsepalvontaa. Numero kuusisataakuusikymmentäkuusi on kyllä pedon luku, mutta samalla myös ihmisen luku - ihminen korotettuna jumalaksi.

Ison kirkon viimeaikainen kehitys vain vahvisti tätä kuvaa Virtasen mielessä. Kirkko oli kuin olikin hyvää vauhtia menossa kohti tilannetta, jossa se tulisi syvästi jakaantumaan ainakin kahtia, ellei peräti kolmeen tai neljään osaan. Syynä olivat ensisijaisesti kirkon johdon linjaukset samaa sukupuolta olevien parien oikeuksista kirkolliseen vihkimiseen, kirkon virkaan aina piispuutta myöten ja myös yhteiskunnallisesti ajatellen adoptio-oikeuteen. Tähän valtiovallan ja sekulaarin median yksisilmäisesti ohjailemaan prosessiin kirkon johto suhtautui lammasmaisen nöyrästi. Eipä sillä ollut paljon sanansijaa, varsinkin kun valtaosa kirkon jäsenistä - ja tutkimusten mukaan myös sen työntekijöistä - ei enää uskonut niin kuin Raamattu opettaa. Valtaosa piispoista, aina arkkipiispaa myöten olivat itsekin hylänneet aiemmin uskomansa näkemykset Raamatusta, uskontunnustuksesta ja kristillisistä arvoista.

Virtanen huokasi ja nousi ylös penkiltä. Kylmä alkoi hiipiä jäseniin ja Virtanen päätti jaloitella hieman. Virtanen näki kyllä hyvin selvästi, että kaiken takana oli jo pidempään koko maanosassa vaikuttanut maallistumiskehitys, joka oli näkynyt selvästi esim. kirkon työntekijöiden koulutuksessa, yliopistoteologian suuntautumisessa ja piispojen opillisissa ja käytännöllisissä linjauksissa. Virtanen piti itseään aika rauhallisena kaverina, mutta suoraan sanottuna häntä iljetti se valheellisuus, millä homoseksuaalien "kirkollisia oikeuksia" ajettiin valtiokirkossa kuin käärmettä pyssyyn. Virtanen tiesi omasta kokemuksestaan keskusteluista tuntemiensa homoseksuaalien kanssa, että suurin osa homoista antoi piupaut koko kirkolliselle toimitukselle, muusta instituutiosta puhumattakaan. Näin ollen kyseessä olivat ihan muut intressit kirkon sisällä ja osa maan homoseksuaaleista piireistä oli vain häikäilemättä valjastettu ajamaan "kirkon uudistushanketta".

Virtanen ymmärsi tämän "uudistushankkeen" käytännössä tarkoittavan kirkon sisällä vielä vaikuttavien herätysliikkeitten vaikutuksen ja toimintaedellytysten alasajamista ja lopulta savustamista ulos kirkosta. Jos ei halua mukautua kirkon uuteen kehitykseen, saa lähteä. Ensin oli kyse naispappeuden hyväksymisestä, jota Virtanen muuten piti ihan jonninjoutavana puuhasteluna, joskin se poiki paljon vääriä korostuksia kirkkoon ja sen teologiaan. Hyvänä esimerkkinä tästä Virtanen piti femististä ajattelua ja teologiaa, jossa lopulta luovuttiin Jumalaa koskien kaikista "patriarkaalisista myyteistä" ja vastapainona "vuosituhantiselle sukupuoliselle sorrolle" alettiin puhua "Äiti-Jumalasta" jne.

Vyörytyksen seuraava vaihe olikin sitten jo vaarallisempi. Kysymys homoseksuaalisuudesta kun koskettaa välittömästi koko kristillisen ihmiskäsityksen perustaa ja myös Raamatun arvovaltaa kirkossa. Virtanen ajatteli ykskantaan, että jos homosuhteet hyväksytään kirkossa se olisi uskonpuhdistuksen perintöä seuraavan kirkon loppu. Eikö niin, että kirkko, joka ryhtyy siunaamaan homoliittoja lakkaa olemasta pyhä, yhteinen ja apostolinen kirkko edes teoriassa, Virtanen ajatteli mielessään.

Virtasta huolestutti se, että koko maassa tai edes paikallisella tasolla, esimerkiksi täällä kotona Oloiselassa, ei oltu saatu koottua mitään yhteistä Raamatulle uskollisten kristittyjen rintamaa, joka selvästi toisi esille Jumalan sanan näkökulman asioihin. Virtasta murehdutti vapaiden suuntien tilanne. Toisaalta oltiin niin sinisilmäisiä, ettei edes haluttu nähdä mitään uhkaavaa vaaraa missään. Näin varsinkin tavallisten seurakuntalaisten ruohonjuuritasolla, jossa oli opittu vain kiltisti käymään kokouksissa ja kuuntelemaan suu kiinni saarnaajaa. Yhtä kaikki toisaalta se profeetallisuus tai sen jäljittely, joihin hän usein törmäsi vapaiden suuntien piirissä, ei kommunikoinut mitenkään kirkon nykykehityksen kanssa, ympäröivästä yhteiskunnasta ja valtakulttuurista puhumattakaan. Sillä ei useinkaan ollut mitään kosketuskohtaa ajankohtaisiin asioihin. Ei, se "profeetallisuus" keskittyi vain jakelemaan perusteettomia lupauksia erilaisista "siunauksista", jotka sitten jäljestäpäin selitettiin tarkoittamaan jotain menestymistä autokaupoissa, ravivoittoja tai hengellistä hyvän olon tunnetta onnistuneen kesäkonferenssin jälkeen.

Virtasen mielestä siinä oli kyse enemmänkin ihmisten viihdyttämisestä karismaattisilla poppakonsteilla kuin Jumalan puheesta.

No, kulissien takana Virtanen tiesi vapaiden suuntien kirkkopoliitikkojen kyllä seuraavan hyvin tiiviisti kirkon ja koko yhteiskunnan nykykehitystä, mutta vain oman kuppikunnan menestymisen näkökulmasta. Jumalan Sanan ilmoitus tuntui menettäneen otteensa noihin uuden polven herätysliikejohtajiin, joista useimmat olivat jo jotain -laisia jopa neljännessä polvessa. Määrääväksi tekijäksi olivat nyt nousseet organisaation sisältä tulevat paineet, joista käsin mietittiin miten suoritettaisiin kunnialla läpi se kujanjuoksu, joka väistämättä olisi edessä seuraavien kymmenen vuoden kuluessa. Samaan aikaan ison kirkon myrskyihin ja myllerryksiin suhtauduttiin "jokainen siivoaa itse jälkensä"-periaatteella.

Virtanen oli tullut siihen johtopäätökseen, että kirkkojen ja seurakuntien johtajilla ei enää ollut Raamatun ilmoitusta yläpuolellaan ehdottomana autoritaarisena totuutena, vaan jokainen sai omien seiniensä sisällä tehdä miten parhaaksi näki. Näitä käytännön lopputulemia sitten kutsuttiin "erilaisiksi kristillisiksi traditioiksi, joille kaikille on tilaa Isän kodissa". Epämääräinen puhe "rakkaudesta" oli se, jolla useimmat asiat kuitattiin kirkonjohtajien kokoontumisissa.

Yhtä lailla Virtasen huokauksen oloinen rukous kohosi ylös myös kirkon sisällä vielä vaikuttavien kristittyjen puolesta. Nämä vilpittömät ja tosissaan olevat uskovat olivat Virtasen mielestä suurimmassa vaaravyöhykkeessä tällä hetkellä. Monet heistä olivat hyvin kilvoittelevia ja tunsivat Raamattunsa läpikotaisin, mutta he olivat tottuneet askel askeleelta perääntymään vuosien mittaan - ja niin he tulisivat tekemään vastakin; kiusallisia kysymyksiä vältellen, turvallishakuisesti kiistakysymyksiä väistellen ja epämääräiseen "parempaan huomiseen" luottaen...

- Kun olisi edes jonkinlainen yhteinen vähemmistöagenda... eli että miellettäisiin oltavan yhtä porukkaa ja toimittaisiin siltä pohjalta, Virtanen mutisi puoliääneen.

Virtanen mietti myös sitä sekalaista joukkoa kirkkojen ulkopuolella eläviä uskovia, jotka kokoontuivat kodeissa, kahviloissa tai periaatteessa missä vaan. Tässäkin joukossa tapasi vain niin kovin usein itseensä käpertynyttä uskonnollisuutta, joille sopi paremmin tunnuslauseeksi "Meill´ on metsässä nuotiopiiri", kuin vaikkapa "Riennä riemuin eespäin vaan tietä Jumalasi". Lahkoutuminen pieniin, keskenäänkin nahisteleviin porukoihin ja uskonnollisesti sisäänpäin lämpiävä ghettoutuminen eivät mitenkään auttaisi asiaa niin, että tällä suolalla vaikutettaisiin koko ympäröivään yhteiskuntaan tervehdyttävästi.

- Ja missä olivatkaan profeetat? Hän miltei voihkaisi yksinäisyydessään. Missään hengellisesti puhuen ilmansuunnassa ei nimittäin näyttänyt olevan sellaista profeetallista vaikuttajaa tai näkijää, jolla olisi sana Herralta. Hänelle tulivat mieleen Vanhan testamentin psalmistan sanat: "Merkkejämme me emme näe, ei ole enää profeettaa, eikä ole joukossamme ketään, joka tietäisi, kuinka kauan..."

- Millaiset ovatkaan seuraavat kymmenen vuotta eteenpäin, jos ne saamme elää...? hän mietiskeli itsekseen.

Oli tullut pimeä ja Virtasen oli kylmä. Hän alkoi pikku hiljaa kävellä kotia kohti.