Every good boy deserves favour

Kuuntelin tuossa eräänä iltana Spotifystä Moody Bluesin v. 1971 ilmestynyttä levyä Every good boy deserves favour. Muistan sen olleen jotakuinkin ensimmäisiä poplevyjä, joita olin hankkinut - ja kovaahan se tuolloin kolahti. Hyvältä - ja ehkä myös vähän sentimentaalisella tavalla hauskalta - se kuulosti edelleenkin. Se mahtipontisuus ja pateettisuus, halu parantaa - ei, suorastaan pelastaa maailma! - tuntuu nyt yhtä aikaa sekä ryppy- että kirkasotsaiselta. Niin se vaan aika kultaa muistot. Melkoinen hämy minäkin olen joskus ollut...

Moody Blues oli 60-70-80-lukujen tunnettu psykedeelisen genren bändi, jonka lyriikassa sekoittuivat niin tajunnanlaajentaminen, itämainen uskonnollisuus kuin länsimainen eksistentialistnen angstkin. Ennen uskoontuloani v. -74 tuollainen tuon ajan sekulaarissa nuorisokulttuurissa vallalla ollut "asioiden harrastaminen" oli minulle eräänlainen uskonto - niin kevyttä pintasilausta ja itsevalittua ja -säädeltyä puuhastelua kuin se olikin.

Eipä siis ihme, että uskoontultuani poltin kaikki "maalliset" vinyylilevyni (muutama kymmenen kappaletta). Se oli monelle meille tuossa 70-luvun Jeesus-herätyksessä uskoon tulleille normaali reagointimalli. Every good boynkin kannessa oleva kaunis, runollinen kuva vanhasta miehestä, kauniista, loistavasta esineestä ja sitä ihastuneena tuijottavasta poikasesta sai uuden tulkinnan uudesta viitekehyksestä ja uudesta ymmärryksestä käsin; siinä olikin okkkultisiin salaisuuksiin vihitty tietäjä johtamassa viatonta, pahaa aavistamatonta poikaa kohti jotain sellaista, joka näyttäytyy aluksi viattomana ja jopa maailmaa ja todellisuutta selittävänä, mutta joka aikaa myöten, syvemmälle mentäessä osoittautuukin pimeydeksi, joka hukuttaa sielun.

Toissa viikolla levyä jälleen (ties kuinka pitkän tauon jälkeen) kuunneltuani mieleeni nousi kuva Paavalista Ateenassa, jossa hänen henkensä kiivastui kaupungin epäjumalanpalvonnan runsaan tarjonnan takia. Paavali käytti kuitenkin tuota jumalkaipuuta astinlautanaan kertoessaan ateenalaisille evankeliumia Jeesuksesta, jonka kautta koko maailma kerran tultaisiin tuomitsemaan.

Moody Bluesin biisien sanoituksia kuunnellessa - omistin aikanani kaikki heidän levynsä välillä Days of the Future Passed ja Seventh Sojourn - toistuvat usein teemat itsensä etsimisestä ja löytämisestä, todellisuuden oikeasta ymmärryksestä ja valon näkemisestä. "I´m lookin´ for someone to change my life, I´m lookin´ for a miracle in my life..." biisissä Question esimerkiksi.

No, sallittakoon tällainen vanha hämyily, mutta se oli tuota aikaa, enkä sitä nyt sellaisena mitenkään haikaile, kaikkea muuta! Mutta mitäpä jos tällainen "Paavali Ateenassa"-lähtöinen oman ajan tunteminen ja sen huutoon vastaaminen olisikin toimiva kontaktipinta kommunikoitaessa evankeliumia elämän tarkoitusta etsivälle jälkimodernille ihmiselle, joka on oikeesti aika lailla hukassa itsensä, elämänsä ja maailmansa kanssa?

Relevantti missiologinen strategia siis; tunne ne keiden parissa elät ja vastaa niihin kysymyksiin, joita he esittävät - älä niihin, joita kukaan ei kysy.