Toinen varustuksia järisyttävä kaveri

Olen joskus aiemmin tainnut mainita, että professori Tapio Puolimatka on suomalaisessa hengellisessä kentässä sellainen kaveri, joka on todellisella ja vaikuttavalla tavalla kyennyt järkyttämään maamme ateistisen hegemonian perustoja.

Toinen vastaavan kaliberin kaveri on Ari Puonti, jonka erinomaista kirjaa Suhteesta siunaukseen (Uusi tie, 2010) luen parhaillaan. Suosittelen kaikille vilpittömästi tätä kirjaa, joka antaa hyvää taustatietoa tämän hetken ehkä kaikkein polttavimmasta kysymyksestä kirkkoa ja kristillistä uskoa sekä koko suomalaista yhteiskuntaa ajattellen. Puonti on asiantunteva ja oikealla tavalla kiihkoton asioiden esille nostaja. Hänen erityiseksi vahvuudekseen luen sen, että hänellä on hyvin selkeä käsitys siitä, mihin suuntaan ja millaisiin johtopäätöksiin tietynlainen teologinen orientaatio käytännössä johtaa. Hän on raamattu-uskollinen kaveri, joka erottaa kriittiset rajalinjat ja kykenee näkemään myös koko ison kuvan. Tässä mielessä hän ei anna kirkollisen kapulakielen hämätä itseään.

Totuuden nimessä on sanottava, että olen minä digannut Puonnista jo aiemminkin. Olin tunnistavinani monissa hänen kirjoituksistaan terävää profeetallista näkökykyä jo vuosituhannen vaihteessa ja silloinkin nimenomaan seksuaalietiikkaan liittyen. Erityisen mieltynyt olin jo vuosia sitten hänen eräässä Lähetysteologisen aikakauskirjan (vol. 5, 1997) artikkelissa lanseeraamaan termiin, joka kuvaa hyvin evankeliointia jälkikristillisessä lähetystilanteessa. Hän puhuu "narratiivisesta prosessievankelioinnista", jolla hän tarkoittaa kertomusten ja ennen kaikkea Raamatun kertomusten käyttämistä kristillisessä julistuksessa.

Puonti on sitä mieltä, että kristinuskon puolustaminen pelkästään järkeen vetoavilla argumenteilla ei riitä postmoderneille sukupolville, joille ei enää ole olemassa yhtä, yleispätevää totuutta. Totuus on kyllä olemassa, mutta informaation hyväksyminen sellaisenaan oikeaksi ei riitä. Kristinuskon ydin on nimittäin suhde Jeesukseen. Myöskään perinteiset massaevankelioimiskokoukset alttarikutsuineen eivät enää nykytilanteessa toimi. Ihmiselle on annettava aikaa ratkaisun tekoon ja on annettava tilaa kysymyksille ja epäilykselle. Emme myöskään saa ehdollistaa hyväksyntäämme mahdolliseen uskonratkaisuun. (emt. s. 92)

Ajankohtaisia ajatuksia edelleen.