Mielenkiintoinen poiminto

Olen tässä lueskellut Paavalin 2.Korinttilaiskirjettä jo pitempään. Olen lukenut sitä eri käännöksistä; Raamattu kansalle-UT:sta ja Aapeli Saarisalon UT:n käännöksestä ja nyt luen pari lukua aamulla RK-92:sta ja illalla samat luvut NIV:sta. Alan tulla entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että tuo kirje on Jumalan valtakunnan työntekijää ajatellen mitä suurimerkityksellisin.


Tänään aamulla kiinnitin huomiota seuraaviin jakeisiin 11. luvusta:

"Olenkohan tehnyt suurenkin synnin, kun auttaakseni teitä nousemaan olen alentanut itseni julistamalla teille Jumalan evankeliumia ilman korvausta?" (11:7)


2. Korinttilaiskirjeessä on muutenkin esillä kysymys voimasta, jota Paavalilla ei toisten apostoleiksi itseään kutsuvien mukaan ollut. Paavali oli nöyrä; hän näki Jumalan antaneen hänelle voimaa, mutta rakentaakseen seurakuntaa, ei väkivaltaisesti tai vallanhaluisesti hajottaakseen (13:10). Paavalia vastustavat, hänestä pahaa puhuvat ja hänen perässään iilimatojen lailla kulkevat valheapostolit taas olivat puhdasverisiä "voimaveljiä". Heidän toiminnassaan ja puheissaan oli paljonkin sellaista, mikä vetosi ihmisten uskonnollisiin tunteisiin. Nämä "superapostolit" (kr. hyperlian apostoloi, 11:5) olivat muun palvelustoimensa ohella tarttuneet Paavalin julistaman evankeliumin joihin sellaisiin piirteisiin, jotka olivat erityisen selvästi vastoin ihmisten luonnollista uskonnollisuutta (vrt. tähän 1.Kor. 2:9-14).

2.Korinttilaiskirjeessä on siis kyse voimasta, siitä millaista se on luonteeltaan ja miten se ilmenee käytännössä. Tässä mielessä Paavalin problematiikka resonoi vahvasti hänen Mestarinsa vastaavan kanssa; Hänkään ei tullut komentamaan, vaan palvelemaan - mikä oli loukkaus ja kompastus tuon ajan uskonnollisille ihmisille. Paavalin kohdalla tuo uskonnollisuus ilmeni sitten vähän erilaisessa kontekstissa, korinttilaisilla kun näyttäisi olevan paljon yhteistä oman aikamme esoteeristen karismaanikkojen kanssa. Näissäkin piireissä voi yllättävällä tavalla törmätä toisaalta seksuaaliseen leväperäisyyteen ja suoranaiseen synnissä elämiseen ja toisaalta taas korkealentoiseen karismaattiseen spiritualiteettiin, jossa on armolahjojen koko rikkaus käytettävissä (1.Kor. 1:7).

Monet kohtaamani harhaanjohtajat omaavat suorastaan mestarilliset - etten sanoisi demoniset - taidot havaita niitä asioita, jotka joko uppoavat tai sitten eivät uppoa johonkin tiettyyn kuulijakuntaan. Joskus tällaista intuitionomaista, vaistonvaraista kykyä erehdytään luulemaan henkien erottamisen lahjaksi ja tällaisella sensitiivisyydellä voikin olla jotain yhtymäkohtia tähän karismaan, mutta tässä tapauksessa täysin väärinkäytettynä inhimillisiin pyrkimyksiin. Kun tällainen, usein ihan luontainenkin kyvykkyys yhdistetään hyviin puhujanlahjoihin ja kykyyn manipuloida ihmisten tunteita ja mielenliikkeitä, niin edessämme on Paavalin mainitsema valheapostoli. (Tällainen henkilö voi toki olla jokin sellainenkin, joka ei edes hyväksy koko "apostoli"-termin käyttöä muussa kuin "ne kaksitoista"-kontekstissa.) Silloin tuloksia (esim. käännynnäisiä) saadaan aikaan nopeasti ja ryminällä, mutta tuo hedelmä ei kestä kauaa (eli puolen vuoden kuluttua näitä käännynnäisiä ei enää löydy mistään), koska se on tapahtunut ihmisen omassa voimassa.

Kun sitten jossain yhteisössä, liikehdinnässä tai seurakuntakulttuurissa on totuttu yhdistämään tuo puhkikulutettu termi "apostolis-profeetallinen voitelu" suuriin elkeisiin ja vuolassanaisiin uutiskirjeisiin ko. palvelutyön "vastustamattomalla voimalla läpitunkevasta menestyksestä Herran elopelloilla" jne., niin siinä tilanteessa julistaja, joka haluaakin vain nöyrästi palvella Sanassa ilman suurta lavakarismaa, ei olekaan paljon arvoineen. Superapostolitkin totesivat halveksivasti Paavalista; "Hänen kirjeensä ovat kyllä ankaria ja kiivaita, mutta hänen oma esiintymisensä on avutonta ja puheensa mitätöntä." (10:10) Olen törmännyt tähän samaan ilmiöön yhtä lailla perinteisten seurakuntien kuin kirkkokuntien ulkopuolisenkin liikehdinnän piirissä. Kyse on näet koko ajan operoimisesta ihmisen oman ihmislähtöisen sielullisuuden alueella, eikä se kysy jäsenkirjaa tai kirkollista traditiota.


Eipä sitten ihme, että tuon alussa mainitun kohdan edellä Paavali toteaakin sattuvasti:

"Jos joku tulee luoksenne ja julistaa toista Jeesusta kuin me olemme julistaneet, jos te saatte jonkin toisen hengen kuin sen, jonka olette jo saaneet, tai toisen evankeliumin kuin sen, jonka olette jo ottaneet vastaan, niin sellaista te kyllä hyvin siedätte." (11:4)

Ihmisen luontaiselle uskonnollisuudelle näyttää olevan ominaista jonkinlainen nöyryytetyksi tulemisen tarve; "Tehän siedätte sen, että teidät orjuutetaan, teitä riistetään, teidät alistetaan, teitä kohdellaan tylysti ja lyödään kasvoihin." (11:20) Tätä tuottaa käytännössä ihmisen oma halu ansaita pelastus, Hengen voitelu, siunaus tms. omin ansioin ja itse yrittämällä. Sama asia nimittäin tulee esille myös Galatalaiskirjeessä; "Kuinka te nyt jälleen turvaudutte noihin heikkoihin ja surkeisiin alkuvoimiin? Aiotteko jälleen alistua niiden orjiksi?" (Gal. 3:9) (Olikohan tuo nyt vähän liian laimea ilmaisu? Itse asiassa tuo kirjehän on kirjoitettu kokonaisuudessaan juuri tuota legalismin problematiikkaa vastaan.) Tästä syystä muuten monet juutalaisuuteen päin kallellaan olevat uskovat saavat hengellisiä ruuansulatusoireita Galatalaiskirjeestä.

No niin, siinä ne nyt sitten taas ovat; raamatullisen kristinuskon kaksi ääripään vihollista - toisaalta esoteerinen karismaattisuus ja toisaalta taas lakihenkinen, muotojumalinen juutalaisuus. Juuri ne kaksi harhaa, joita Paavali keskittyy torjumaan 1.Korinttilaiskirjeen 1. luvussa; "Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta" (1.Kor. 1:22)


Mitä meillä siis voisi olla opittavaa ja käytäntöön sovellettavaa edellä kuullun pohjalta?

• Älä pelkää olla rehellinen omien epäilyksiesi kohdalla, vaan tuo ne avoimesti ja rohkeasti esille. Mikäli yhteisösi ilmapiiri on sellainen, ettei se tällaista hyväksy, sekin kertoo jo paljon siitä missä mennään.
• Pyydä suosituksia, kysy muilta, ota selvää sellaisilta, jotka aiemmin ovat olleet ko. henkilön, ministryn tai yhteisön kanssa tekemisissä, millaiset heidän kokemuksensa ovat olleet.
• Nöyrry myös pyytämään neuvoja ja tietoja ja ole valmis oppimaan uutta myös sellaisilta, joiden ajattelutapa, teologia tai kirkollinen perinne ovat hyvin erilaiset kuin omasi. Joskus joku tällainen vähän kauempaa haettu, satunnaninen ja epätavallinen tarkkailija voi nähdä asioista puolia, joita me emme oman kotisaunamme lauteilla ole jossain tyypissä aiemmin huomanneetkaan.