Hengellisen raittiuden merkityksestä

Kun sitä on pitkään pyörinyt näissä eri seurakunnallisissa ympyröissä, niin sitä aina silloin tällöin törmää erilaisiin toimijoihin kristillisessä kentässä, joiden kohdalla herää epäilys tai peräti hälytyskellot soittaa. Usein tämä tunne on jokin selittämätön intuitio, joka usein on yllättävän paikkansa pitävä; tämän ja tämän kanssa on syytä olla varovainen. Ei niinkään ole kyse mistään henkien erottamisen armolahjasta. Enemmänkin ajattelen sen olevan sitä, että "aistit ovat tottumuksesta harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta" (Hepr. 5:14).

Kyse on siitä tasapainosta, jonka Jumala haluaa srk:ssa vallitsevan ja jota kutsutaan 2.Tim. 1:7:ssä "raittiuden hengeksi". Minun on tunnustettava tässä kohtaa, että niissä perinteisissä kirkkokunnissa, joita olen aina silloin tällöin eri asioista kritisoinut, löytyy kyllä paljon sellaista hengellistä viisautta, joka on hankittu sen historian aikana kokemuksen kautta ja jota minun olisi viisasta hyödyntää.

Ajatellaanpa esim. jonkun potentiaalisen harhaopettajan tai narsistisen luonnehäiriön tunnistamista ajoissa. Olen huomannut (ja kipeällä tavalla tunnistanut sen joskus myös itsessäni), että uudet uskonyhteisöt (varsinkin pikaisen herätyksen kautta syntyneet) elävät usein jonkinlaisessa "historiattomassa" tilassa. Aiempia kokemuksia tai oppi-isiä ei ole tai heitä ei tunnisteta tai tunnusteta. Nyt nähdään yksin Herran toimivan kauttamme ja nyt kuullaan ainoastaan Hengen ääni ja "huomenna me valloitamme tämän maan Jeesukselle".

Tässä tilanteessa (ja varsinkin sen aiheuttamassa menestyksen ja hengen huumassa) syyllistytään usein kahteen virheeseen, jotka seuraavat toisiaan ikäänkuin loogisena jatkumona.

Ensimmäinen virhe on se, että kielletään kaikki, mikä on ollut meitä ennen. Vanha nähdään aikansa eläneenä ellei peräti kokonaan harhaisena, joka tapauksessa "vähäisempänä valona" kuin mitä nyt on käsillä. Vanhalla ei ole mitään arvoa, "katso, uusi on sijaan tullut". "Isämme vasta hapuilivat valoa kohti, nyt vasta on tosi valo tullut meidän kauttamme." (Ja vaikka se olisikin totta, siinä on samalla suuri haaste kasvuun ja nöyryyteen.)

Tässä vaiheessa ja tämän seurauksena menetämme helposti jotain oleellista kyvystämme arvioida ihmisiä, asioita ja ilmiöitä, joita kohtaamme. Tämä on se toinen virheemme. Meillä ei ole isiemme (usein kipeidenkin) kokemuksien kautta hankkimaa ymmärrystä arvioida asioita, erotella hyvää pahasta tai arvostella henkiä jne. Eväät on heitetty romukoppaan "riivaajien viisautena". Syyllistymme pian samoihin virheisiin uudelleen, joihin isämmekin, vaikka meillä olisi ollut eväät välttää se.

Joku, joka on kauempaa seurannut tätä kehitystä, on kenties jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa kyennyt näkemään minne ollaan menossa ja miten tuossa tulee lopulta käymään. Jos oltaisi vain kuunneltu häntä, olisi monelta harmilta ja murheelta vältytty. Kukaan ei ole niin Jumalan kutsuma, että Herran sana olisi vasta hänelle tullut. Jumala on toiminut aiemminkin historian eri vaiheissa ja meillä on aina opittavaa meitä edeltäneiltä sukupolvilta (myös heidän virheistään). Kukaan meistä ei usko, rukoile, profetoi, evankelioi, tutki Sanaa eikä tee mitään muutakaan jossain hengellisessä tyhjiössä - ikään kuin tämä kaikki vasta nyt oikein tapahtuisi. Kaikki tämä tapahtuu aina jossain kontekstissa eli yhteydessä siihen, mitä on ollut aiemmin, mitä on nyt meneillään ja mihin suuntaan nyt ollaan menossa.

Mitä tämä olisi käytännössä? Olisi syytä olla taipuisa ja valmis oppimaan toisilta. Luonteemme olisi oltava muokattavissa ja meidän itsemme olisi oltava opetettavissa. Olisi löydyttävä nöyryyttä kysellä neuvoa, tietoa ja taitoa muilta uskovilta kirkkokunnasta tai muusta taustasta riippumatta. Olisi oltava rohkeutta tarkistaa taustoja, selvittää asioita ja vetää sen pohjalta rukouksessa oikeat johtopäätökset. Onneksi näitä virheitä ei tarvitse toistaa uudestaan.

Kun Paavali Efesolaiskirjeen 4. luvussa kirjoittaa niistä viidestä palveluvirasta, jotka on annettu lahjana koko Kristuksen ruumiille eli seurakunnalle, hän asettaa tavoitteeksi mm. sen, "ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa". Jollemme suostu tähän kasvuun, olemme tuomittuja yhä uudestaan toistamaan näitä (ja myös edeltäjiemme) virheitä. Jumala haluaa kuitenkin kasvattaa meitä pois näistä hengellisen elämän lastentaudeista. Usein suurimpia kasvun esteitä ovat meissä itsessämme: ylpeys, ihmispelko, mukavuudenhalu, muutospelko tai maineenkipeys.

No, tietty kasvu tuottaa aina kipua ja siinä riittää haasteita, mutta jostain on aloitettava.