Sunday, March 21, 2010
Mielenkiintoisia aikoja: Susimessu, Luther-säätiön uusi piispa ja helluntailiikkeen kirkollistuminen
Niin, elämme mielenkiintoisia aikoja, monellakin tavalla.
Tein perjantaina kirjakaupasta heräteostoksen ja tulin ulos kaupasta mukanani Ilta-Sanomien ohella fil. tri Mirkka Lappalaisen teos Susimessu, joka kertoo 1590-luvun sisällissodasta Ruotsissa ja Suomessa. Kirja on huiman mielenkiintoinen matka menneisyyteen, joka laittaa uusiksi monet uskonpuhdistuksen etenemiseen Skandinaviassa liittyvät myytit. Kirja kertoo, ettei kaikki ollutkaan niin yksituumaista heräämistä luterilaiseen vanhurskauttamisopin armontodellisuuteen, vaan että katolisella vastauskonpuhdistuksella oli Missio Sueticassa monenlaisia suunnitelmia pohjoisten kansojen saattamiseksi takaisin paavin hellään isälliseen huomaan. Se pyrkii myös osoittamaan, miten lähellä oli, ettei Suomea irrotettu Ruotsista ja liitetty osaksi Puolan kuningaskuntaa. Puola-Liettuahan oli tuon ajan eurooppalainen suurvalta, jonka valta ulottui Keski-Euroopasta Ukrainan aroille ja Itämereltä aina Mustalle merelle saakka.
Samaan aikaan kuulin uutisista, miten Luther-säätiö sitten vihdoin hankki itselleen "vanhauskoisen" piispan. Tällainen löytyi herätysliikeveteraani Matti Väisäsestä, joka aikanaan teki pitkän päivätyön Kansanlähetyksen pääsihteerinä. Vanhoilla päivillään Väisänen irrottautui aika paljon muromalaisesta herätysliikeperinnöstä luterilaisen puhdasoppisuuden suuntaan, mikä ilmeisesti Kansanlähetyksen sisälläkin sai aikaan ristivetoa liittyen nimenomaan Väisäsen kastenäkemyksen kallistumiseen pois muromalais-saarnivaaralaisesta viidesläisyydestä enemmän Luther-säätiön & evankelisuuden suuntaan.
Lappalaisen Susimessu-kirjan piirtämää historiallista taustaa vasten Luther-säätiön ratkaisevat irtiotot sekularisoituneesta luterilaisuudesta näyttäytyvät mielenkiintoisena historian henkiin heräämisenä. Olen joskus kuullut sanottavan, että termin postmoderni eräs merkitys olisikin palaaminen modernia aikaa edeltäneisiin arvoihin ja käytäntöihin (so. eräs etliitteen post- merkityksiä). Kun seuraa näitten myllynkivikauluksisten klerikaalien ristikulkueita vanhojen kirkkojen holveissa ei voi välttyä tältä mielikuvalta. Eräs tapa reagoida ajan muuttumiseen ja sen mukanaan tuomiin muutospaineisiin - uhkiin ja mahdollisuuksiin - onkin yrittää siirtää ajan kelloa taaksepäin. Meillä ei vain enää ole paluuta säätyläisyhteiskuntaan ja yhtenäiseen arvopohjaan ihmisillä yleensä, missä tietty esiymmärrys kristinuskon perustotuuksista olisi edelleen yhteinen. Sori.
Samanlaisia mielenkiintoisia ajan muutoksia heijastelee myöskin helluntailiikkeessä ja -kirkossa tapahtuvat myllerrykset ja prosessit, joita tavallinen helluntaikansa tuntuu kieltämättä aika jääräpäisesti vierastavan. Itsestäni näyttää siltä, että aikamoinen muutosagentti tässä pentekostaalisessa prosessissa ovat ne nuoret teologit, jotka tuntuvat nyt vasta päässeen "oikean tiedon" makuun ja siltä pohjalta tekevät - joidenkin mielestä jopa blasfemisia - irtiottoja vanhasta ja turvallisesta helluntaiperinteestä. Itse olen kovasti ihmetellyt vain sitä, miten herkkähipiäisiä monet näistä (esim. Eksegeettisen safarin helluntaiteologeista) ovatkaan. Itsestäni tuntuu siltä kuin lähestulkoon kaikki (edes oletettavasti) poikkiteloin asettuva keskustelu - kritiikistä puhumattakaan - pyritään teilaamaan joko teologiseen asiantuntemattomuuteen tai muihin syihin vedoten.
No, tämä on tietysti vain oma kokemukseni, mutta eikö niin, että usein hillittykin arroganssi kätkee taakseen epävarmuuden omasta oletetusta asemasta ko. yhteisössä? Tämä lienee siinä(kin) mielessä turhaa, että todenäköisesti - jos itse nyt yhtään historiaa tunnen - juuri nämä samat hemmot tulevat omaan jälkihelluntaipolvien suuria sankareita, jotka johdattivat helluntaikansan pois karvalakkimiesten Egyptin orjuudesta. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia, sen jätän tulevien sukupolvien jälkiviisaan tuomion arvioitavaksi.
Huomaan itse arvioivani monia ns. "aikain merkkejä" (eikös kuulostakin hienolta ilmaisulta, te kaikki RK92-diggarit?) eri kirkkokunnissa pitkälti sen mukaan, mitä ja minkälaisen kehityksen näen tapahtuvan muissa, isommissa kirkoissa. Myönnän myös, että perinteinen kansallisvaltioajattelu leimaa ajatteluani tässä suhteessa. Käytännössä: mitä on nyt evl. kirkossa, se tulee olemaan todellisuutta muissa, pienemmissä kirkoissa jollain tietyllä aika viiveellä. Loppupelissä tähän ei nähdäkseni hirveästi vaikuta se, että vapaiden suuntien organisatorinen rakenne ja jäsenyysperusteet ovat erilaiset kuin luterilaisuudessa, joka on enemmän integroitunut kansallisuuteen kuin kristillisyyteen: "olla suomalainen on olla luterilainen" eli "kenen valta, sen uskonto", niin kuin eräs uskonpuhdistuksen pitkään vaalittu perusperiaate kuului. Näen kuitenkin sekularisoitumisen vaikuttavan rapauttavana tekijänä myös perinteisten vapaiden suuntien keskuudessa, mikä lisää uskoani näiden prosessien samankaltaisuuteen eri kirkoissa.
En ole kuitenkaan valmis mitenkään suoraan luopumaan tai "tekemään parannusta" tästä näkökulmastani, koska ei sitä nyt kukaan niin vääräksi ole osoittanut. Maallistuminen on sitä mitä se on ja se tuo mukanaan herätysten myötä syntyneisiin yhteisöihin toisaalta ns. "perintö -laisuuden", mutta myös muutospaineet kahteen suuntaan ajan muuttuessa: muuttua vai mukautua ja mihin suuntaan? Tässä tilanteessa nähdäkseni helluntailiikekin nyt on. Kuitenkin Esa Hyvönen omassa kommentissaan viime postaukseeni toi esille hyviä näkökulmia siitä, että mitä jos kehitys helluntaikirkossa tapahtuisikin enemmän suhteessa samoihin prosesseihin muissa evankelikaaleissa kirkoissa (esim. Jenkeissä), ollen samalla enemmänkin osa laajempaa kansainvälistä kehitystä tietyllä tavalla ajattelevien ja uskovien kristittyjen (so. evankelikaalien) keskuudessa, kuin osa tiettyä kehitystä Suomessa evl. kirkon näyttäessä suuntaa.
Hyvä ja tärkeä pointti, mutta se ei vielä pohjaa pois siltä näkemykseltäni, etteikö helluntailiikkeen piirissä menossa oleva kirkollistumiskehitys tietyllä tavalla saattaisi vanhan herätysliikkeen alttiiksi yhteiskunnallisten muutosvoimien (esim. talous, lainsäädäntö ja media) vaikutukselle. Väitän, että nämä paineet tulevat väistämättä näkymään myös helluntaikirkon tulevissa vaiheissa. Se, että näin käynee ei riipu kirkollistumiskehityksestä sinänsä, enemmänkin tuo kehitys on jo itsessään kannanotto tiettyyn suuntaan näiden paineiden alla.
Mites me nyt tänne päädyttiin tuon Lappalaisen Susimessu-kirjan tiimoilta. No niin, eli mielenkiintoisia aikoja eletään ja niinkuin usein aikaisemmin olen todennut, niin taaskin totean, että ellei kyseessä olisi ihmisten iankaikkinen kohtalo, niin tätä kaikkea voisi seurata vain sulasta mielenkiinnosta. Nyt kuitenkin hengellinen todellisuus (so. ihmisen iankaikkinen kohtalo riippuu Jumalan armon ohella hänen omista valinnoistaan ja elämänsä suunnasta) vaatii ottamaan kantaa ja - haluamatta vaikuttaa naiivin fundamentalistiselta - puhaltamaan pasuunaan. Sekä Luther-säätiön ratkaisut että helluntailiikkeen kehitys ovat molemmat omalta osaltaan epäämättömiä ajan merkkejä siitä, mihin ollaan menossa: perinteinen yhtenäiskulttuuri murtuu entisestään ja mitä syntyy sen tilalle, se on vielä hämärän peitossa...
Elämme historiallisten totuuksien uudelleen arvioimisen aikaa. Siitä kertoo omalta osaltaan Susimessu, mutta myös eräs toinen mielenkiintoinen opus, jonka oitis tilasin. Se on Veikko Litzen Tie Nikeaan (roomalaisten ja kristittyjen yhteinen matka ajanlaskumme alusta valtiokirkon syntyyn), johon palaamme vielä kevään mittaan, kunhan nyt ensin saan sen luettavakseni.
PS. Kirjan nimi on kyllä oikein kirjoitettu, se ei siis ollut Tie Ikeaan...
Hehe vai ei Ikeaan :) Monen ulkosuomalaisen tie maailmalla kyllä vie Ikeaan...
ReplyDeleteVoisinko lainata tota Susimessua jossain vaiheessa kunhan oot lukenut sen? Lappalainen on tuttu historioitsija. Ootko tullut lukeneeksi Siltalan Sisällissodan psykohistoriaa?
http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/97581.html
Olipa mielenkiintoista huomata, että mainitsit Susimessusta. Itsekin sain sen vasta luettua. Kotiväki ihmetteli, miksi olen kiinnostunut näin omituisista kirjoista, mutta nyt sain huomata, etten olekaan ainut omituinen!
ReplyDeleteYhtenä helmenä kirjassa oli Pohjanmaan talonpoikien suhtautuminen muualta tuotuihin virtauksiin. Kuulosti hyvin tutulta.
Talonpojat halusivat vain elää rauhassa ja päästä vapaaksi tyranneista. Ensin he olivat Ruotsissa asuvan Kaarle-herttuan kannalla, koska toisella puolella oli talonpoikia ryöstelevä Klaus Fleming. Flemingin kuoltua Kaarle pettyi, kun uppiniskaiset talonpojat eivät olleetkaan valmiita lähtemään mukaan hänen tempauksiinsa.
Helppo kuvitella, miten Kaarle sadatteli Suomen talonpoikien auktoriteettiongelmaa. Sekin kuulostaa tutulta. Samaa asiaa ihmettelevät monet nykyajan herttuat ja kuninkaat, jotka eivät tahdo millään saada Suomen uppiniskaista Siionin väkeä suostumaan tykinruuaksi niihin sotiin, joita nämä herttuat ovat suunnitelleet hoveissaan.
Kari Kangasharju
Mimosa: joo, ilman muuta saat lainaksi - kunhan oon ite ensin lukenu :)
ReplyDeleteSiltalalta en oo lukenu muuta kuin Suomalainen ahdistus, mutta siinäkin oli ihan tarpeeksi (siis hyvässä mielessä).
Kari: historia on opettavaista, vai mitä - ja niin usein myös toistaa itseään!