Virtanen ja ajan syklinen kierto

"Mitä nyt on, sitä on ollut jo ennenkin; ja mitä vasta on oleva, sitä on ollut jo ennenkin. Jumala etsii jälleen sen, mikä on mennyttä."

Nämä Saarnaajan kirjan sanat olivat viime päivinä pyörineet Virtasen mielessä.

Mutta ennen kuin mennään tarkemmin siihen, meidän täytyy aloittaa alusta. Koko jutun alussa oli nimittäin niin, että Virtanen oli taas kerran huomannut sen, miten uskonelämässä on aina oltava valppaana kahteen suuntaan. Uskonelämä on helposti kaksinapaista, jossa polaariset ääripäät kärjistyvät ja vaellus vaikeimmillaan muistuttaa nuorallakävelyä. Toisaalta on uhkana kuollut kirjanoppineisuus ja muodollinen, ulkokohtainen uskonnollisuus, joka Virtasen kokemuksen mukaan elää ja voi hyvin vanhoissa, perinteisissä kirkkoinstituutioissa. Aito usko on usein radikaalin tulenheittäjän ja uudistajan roolissa suhteessa niihin.

Toisaalta taas uhkana on toinen ääripää: höyrypäinen ylihengellisyys, jossa korkeimpaan arvoon nostetaan yksilön oma kokemus ja usein vahvan, yksinvaltaisen johtajan näyt ja ilmestykset. Täällä suunnalla mennään ohi ja yli kirjoitetun ilmoituksen, niin että tyrät rytkyy. Jos perinteisissä kirkkokunnissa ylimmäksi auktoriteetiksi muodostuu traditio ja teologia, niin uudessa, kirkkokuntien ulkopuolisessa hengellisyydessä auktoriteetti haetaan vapaan hengenilmoituksen puolelta, jolloin unohdetaan Raamatun sanan lisäksi myös kaikki se, mitä ennen eläneet uskovat sukupolvet ovat kokeneet ja oppineet. Kuvitellaan, että nämä jutut on nyt vasta keksitty, valo vasta nyt syttynyt, eikä aikaisemmin hengellisellä rintamalla ole saatu aikaan juuri mitään varteenotettavaa.

Virtasen kokemuksen mukaan aito usko esiintyy tähän suuntaan usein Raittiuden Henkenä, joka ohjaa harkintaan, tasapainoon, kuuntelemaan vanhempia uskovia ja rakastamaan kaikkia Herran omia - eritoten niitä, jotka ajattelevat eri tavalla. Mutta, kuinka ollakaan, se leimataankin pahimmillaan suorastaan hengensammuttajaksi tai vähintäänkin ilonpilaajaksi. Näin tapahtuu suurin piirtein niin kauan, kunnes jotain joko opitaan tai on yksinkertaisesti tarve rauhoittua. Usein tämä vain maksaa monia loppuun poltettuja ja karrelle palaneita uskonsotureita matkan varrelle. Sitten uuden yhteisön elinkaaressa alkaa kirkollistumisvaihe ja - ainakin ennen - vuosisatojen kuluessa tuo hengellinen yhteisö alkaa muuttua entistä enemmän niiden kaltaiseksi, joita vastaan se alunperin nousi esittämään oman profeetallisen protestinsa. Virtasen näkemyksen mukaan nuo samaiset prosessit toteutuvat nykyisin vain paljon nopeammin kuin aikaisemmin.

- Tapahtuu tällanen ajan syklinen kierto... Historia toistaa jälleen itseään... Hm... Kaikki palaa takaisin alkupisteeseensä ja samat vanhat jutut alkavat taas uudelleen toistua. Virtanen mutisi itsekseen ja vilkaisi nopeasti ympärilleen, olisiko joku kuuntelemassa hänen jorinoitaan. Mutta ei hätää, lähin elävä olento oli vain touhukas orava, joka kiipeili Virtasen kotipihan nurkassa olevan kuusen oksia pitkin.

- Sinä jos teologiaa olisit lukenut, niin sinulla olis varmaan visaampia ajatuksia kuin monella kirjanoppineella. Virtanen naureskeli kantaessaan koivuklapeja lumiselta pihalta sisälle puuliiteriin. Hän hymähti mielessään. Teologianvastaisuus oli näille uusille liikkeille oikein kunnia-asia - samoin kuin teologinen rikkiviisaus kirkoille - mutta harvoinpa niiden piirissä tultiin ajatelleeksi, että joka kerta kun jotain uskoon liittyvää ääneen lausuttiin, syyllistyttiin samalla teologian tekemiseen. Hengellistä sokeutta tämäkin. Näin oli niin kauan, kunnes olisi jo liian myöhäistä, useimmiten. Raitista tasapainoa hengellisessä elämäsä tuntuu vain olevan niin vaikeata löytää.

Poikolainen oli kipannut hänen pihalleen muutaman motin ylivuotista, kuivaa koivuklapia ja tätä sumaa Virtanen nyt oli purkamassa. Se oli mainiota työtä omia aivoja ajatellen, sen Virtanen oli huomannut. Ruumis oppi hyvin nopeasti tietyt mekaaniset liikkeet ja työn rytmin ja ajatukset vaeltelivat sitten vapaina ties missä. Saarnamiehenä Virtasen kokemus oli se, että usein ne parhaat oivallukset Jumalan sanasta olivat löytyneet juuri näissä merkeissä.

Virtaselle tuli mieleen oma nuoruus, joskus kauan sitten, yli kolmekymmentä vuotta ajassa taakse päin...

Kotikaupungissa oli ollut herätystä. Nuoria oli tullut uskoon, oikein kymmenittäin. He olivat löytäneet hengellisen kodin eräästä valtiokirkon seurakunnasta, jossa oli pari uskovaa pappia. Toinen papeista ei ollut montaakaan vuotta vanhempi omia nuoriaan, mutta se ei tahtia haitannut, kun mentiin eteenpäin Hengen voimassa intoa puhkuen. Armolahjat toimivat, uusia nuoria tuli jatkuvasti uskoon (tai ainakin mukaan toimintaan) ja evankelioimisinto oli valtava. Talvisin evankelioitiin kaduilla, baareissa ja tanssilavoilla ja kesäisin lähetettiin aktioryhmiä eri puolille kotimaata ja muuta maailmaa.

Herätys tietysti huomattiin hyvin pian ja varsinkin vapaiden suuntien piirissä vähän ihmeteltiin, miten se nyt noin meni... Että sinnekö valtiokirkon seurakuntaan? Eikös sen pitänyt jo olla ihan hengellisesti kuollut? Valtiokirkon nuorisotyössä noin yleisesti tuo kaikki herätti sekä inhoreaktioita että mielenkiintoa ja hengellistä janoa. Toisaalla tuota "meidän uskollemme vieraita aineksia sisältävää" herätystä halveksittiin ja se torjuttiin, joissain tapauksissa hyvin arvovaltaiseltakin taholta. Toisaalta taas muualtakin valtiokirkon piiristä löytyi samanlaisia hengellisen herätyksen pesäkkeitä, joiden kanssa nopeasti liittouduttiin.

- Nykyään sitä varmaan kutsuttaisiin verkottumiseksi. Virtanen naureskeli asetellessaan puusylillistä pinoon seinälle.

- Silloin vaan pelattiin futista, evankelioitiin ja rukoiltiin yhdessä. Sovittiin sitten milloin ja missä nähtäisiin seuraavan kerran.

Ennen pitkää tuo kaikki - niin hypetys kuin vastustuskin - synnytti tässä palavien uskovien nuorten joukossa ilmiön, jota voitaisiin kutsua "valitun joukon" syndroomaksi. Ajateltiin olevan muita hengellisesti edellä ja ehkä jopa yläpuolella. Oltiin "tulenheittäjän" roolissa suhteessa muihin poloisiin ristiveljiin ja -sisariin. Raamatut olivat isot ja näyttävät ja hapsulliset olkalaukut täynnä erilaisia traktaatteja ja kirjasia. Nuorten hengellisillä kesäjuhlilla jossain naapurikaupungissa otettiin tavaksi tulla iltatilaisuuteen vähän myöhässä, marssia kirkon keskikäytävää pitkin eteen alttarille laulaen koko ajan haastavaa viisua "Onko lampussasi öljyä...?" Muut tavalliset hiirulaiset kirkonpenkissä seurasivat kateellisina sivusta tätä todellisen uskon esiinmarssia.

Ongelmiakin ilmeni. Kun tietty sukupolvi kirjoitti ylioppilaaksi ja lähti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan tapahtui riveissä rakoilua. Usko, joka oli nuorta, vasta muutaman vuoden ikäistä, ei kaikilla tuntunutkaan kestävän tavallisen arjen paineita, akateemisen opiskelijaelämän haasteista puhumattakaan. Ongelmat liittyivät alussa siihen, ettei uudelta paikkakunnalta tuntunut löytyvän riittävän hyvää seurakuntayhteyttä tai homman karkaamiseen käsistä seurustelevien parien kohdalla. Mikäs ihme tuo sitten oli? Jos porukka kokonaisuudessaan oli hyvin nuorta ja ikähaitari kapea, niin ihmekös se, jos puuttui malli, miten elää uskossa nuorena avioparina tai sinkkuna vieraalla paikkakunnalla tai ylipäätään aikuisena? Kun tähän lisätään vielä sekulaarin opiskelijamaailman yhdenmukaisuuspaineet, biletyskulttuurin houkutukset, opiskelun mukanaan tuomat älylliset haasteet ja hengellisen/henkisen napanuoran katkeaminen entiseen lintukotoon, niin ei ollut ihme, jos uskon kylmenemistä tai suoranaista uskosta luopumista tapahtui.

- Miten sitä silloin nuorena pidettiinkin kaikkia vanhempia uskovia penseinä jäähdyttelijöinä ja itseään jo heti kaikkitietävänä... kuviteltiin elämänkin menevän tuosta vaan... Virtanen huokasi itsekseen ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän vilkaisi ulos puuliiterin ikkunasta. Vielä puolet kuormasta oli jäljellä ja hämäräkin alkoi jo tulla.

Tosiasia oli se, että ei se elämä mennyt ihan tuosta vaan. Monet hänen nuoruuden uskonystävistään oli kuvitellut lähtevänsä muuttamaan maailmaa, mutta maailma olikin muuttanut heidät. Virtanen mietti, mitä heistä tuon nuorisoherätyksen lapsista oli tullut vuosikymmenien saatossa... Pappeja, lääkäreitä, poliitikkoja, julkisuuden henkilöitä, lähetystyöntekijöitä ja diplomaatteja, muusikkoja, opettajia, taiteilijoita, juristeja ja niin edelleen. Yhteiskunta ja elämä oli kohdellut monia heistä hyvin. Monien heidän uutterat ponnistelut yhteiskunnan parhaaksi oli kyllä huomattu ja palkittu. Virtanen muisti hyvin erään heistä - nykyään korkeasti arvostetun akateemikon - omahyväisen kommentin eräillä tuon porukan vuosipäivillä, joilla oli nautittu runsaasti kalliita viinejä ja hyviä ruokia, pelattu golfia ja tanssittu aamuyöhön saakka: "Olen huomannut, että jos yleensä tapahtuu jotain merkittävää tässä maassa, alalla kuin alalla, niin yleensä siinä on mukana joku meikäläinen!" Kommentti oli sanottu hyväntahtoisesti vitsaillen yleisessä puheensorinassa alkuillasta ja se oli synnyttänyt porukassa sarjan naurunpyrskähdyksiä, epäuskoisia katseita toinen toisiinsa - "mekö muka?!" - mutta tosiasiassa kaikki olivat hyväksyneet sen, että aina leikissä oli totta toinen puoli.

Tosiasiassa moni hänen nuoruutensa palavasilmäinen katuevankelista ja kiihkeä ylistäjä oli tätä nykyä omassa uskonelämässään aika lailla heikossa hapessa tai ainakin säästöliekillä. Virtanen oli omin korvin kuullut joidenkin rouvien omasta nuoruuden seurakuntaporukastaan supattelevan keskenään, ettei "enää koskaan paluuta sen kaltaiseen vouhkaamiseen, mitä me oltiin nuorena", muiden nyökytellessä pilkallisesti vieressä. Eiköhän vaan ollutkin niin, että tuo seurakuntanuorivaihe oli ihan hyvä harrastus rippikouluiässä, mutta aikuisena nuo kiihkoilut oli hyvä jättää sikseen. Tämä oli yleinen ajattelumalli ja Virtanen aprikoi mielessään toistuisiko tuo sama kuvio näiden aikuisten omien lasten kohdalla, jotka nyt olivat siinä kahdenkymmenen molemmin puolin.

Virtanen ja vaimonsa olivat jo aika päivää sitten huomanneet olevansa niitä, jotka eivät kuuluneet joukkoon. Tilannetta oli vielä pahentanut se, kun Virtanen omaan särmikkääseen tyyliinsä toi ajatuksensa julki yhteisissä tapaamisissa. Vaimonsa tietenkin vähän tasoitteli tilannetta, mikä olikin hyvä, mutta enemmän he kuitenkin kokivat tietynlaista kaipuuta tuohon nuoruuden palavuuteen.

- Niin, mitä nyt on, sitä on ollut jo ennenkin, ja mitä vasta on oleva, sitä on ollut jo ennenkin. Virtanen kertasi mielessään Saarnaajan sanoja. Virtanen mietti niitä palavia ja karismaattisia nuorten ryhmiä eri puolilla, joita tänä repaleisena aikana syntyi perinteisten instituutioiden raunioille kuin sieniä sateella. Miten suuri olikaan aidon hengellisen vanhemmuuden tarve tänä aikana. Mutta miten paljon hän näki näissä eri uusissa seurakunnissa, nuorisoherätyksissä ja palvelutöissä täsmälleen niitä samoja piirteitä ja uhkakuvia, joita oli ollut itse todistamassa nuoruudessaan. Monesti vähän raaputtamalla löytyi se sama vaarallinen "valitun joukon" syndrooma, joka helposti jätti jälkeensä sarjan väärinkäytöksiä ja hyväksikäyttämisiä, hengellisiä ruumiita ja selvittämättömiä asioita...

Virtanen oli saanut viimeisetkin koivuklapit sisälle liiteriin ja sulki liiterin ulko-oven, kun hänen kännykkänsä samassa soi.

- Kukahan se sellä mahtaa soitella...? Virtanen ihmetteli ja kaivoi puhelimen taskustaan.