Istuttamisesta
Istuttiko Paavali seurakuntia? Tekivätkö muut apostolit samoin? Tulisiko meidänkin istuttaa seurakuntia eri puolille Suomen niemeä ja muuta maailmaa? Olemmeko osa suurta, maailmanlaajaa seurakunnanistutusliikettä, joka valmistautuu suureen viimeisten aikojen sadonkorjuuseen? Voitetaanko Suomi Kristukselle istuttamalla tänne satoja, kenties jopa tuhansia uusia seurakuntia?
Joku sanoo, että meidän tulee ollamukana tässä, muuten jäämme junasta. Jotkut taas vierastavat jo pelkkää ajatustakin olla mukana joidenkuiden toisten aloittamassa liikehdinnässä. Joku toinen sanoo, ettei apostolien kerrota missään UT:ssa istuttaneen yhtään seurakuntaa. Joku kolmas pitää tätä saivartelemisella ja keskustelukumppaniaan "sanakiistojen kipeänä".
Pragmaatikon mielestä ei ole niinkään väliä sillä, mitä termejä käytetään, vaan lopputulos ratkaisee. Jos ihmisiä tulee uskoon ja heidät kastetaan osaksi Kristuksen ruumista, niin onko sillä nyt niin väliä...? Dogmaatikko taas haluaa termien olevan täysin oikeita ja vasta sitten ryhdytään toimeen. (Hmm... mieleen tulee sanonta, että tulipalo oli "väärin sammutettu". Entäs tällainen ajatus, että ehkäpä kumpaakin näkökulmaa tarvitaan?)
Ehkäpä pragmaatikko tarvitseekin dogmaatikon tarkkuutta ja perinpohjaisuutta ja ehkä vastaavasti dogmaatikko voisi oppia jotain hyvää käytännön työstä, jonka Jumala on siunannut? Eräässä blogikommentissa veljeni Kari toteaa, että hän "on oppinut arvostamaan yhä enemmän eri mieltä olevia henkilöitä. Monesti tuntuu, että Jumala itse lähettää sellaisia ihmisiä yhteyksiimme, jotta varjellumme sairastumasta samanmielisyyden syndroomaan."
Mutta jotain Paavali kuitenkin istutti. Hän nimittäin toteaa, että "minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun" (1.Kor. 3:6). Niinpä meidän täytyy kysyä, mitä Paavali sitten istutti?
Tuon 1.Kor. 3. luvun alussa Paavali nuhtelee korinttilaisia siitä, että he ovat jakaantuneet eri kuppikuntiin. (Mietin vain, että mitähän Paavali sanoisi nyt?) Hän syyttää heitä siitä, että he ovat lihallisia ja kuin tavikset ja eikkarit ainakin. Sitten hän toteaa, että juuri nämä samat kaverit, joiden nimiin näitä kuppikuntia on rakennettu (Paavali, Apollos) ovat palvelijoita, joiden kautta he ovat tulleet uskoon.
Myöhemmin Paavali puhuu itsestään korinttilaisten isänä, joka synnytti heidät evankeliumin kautta. Hän toteaa, että heillä voi olla tämän joskus hyvinkin kivuliaan synnytysprosessin (vrt. Gal. 4:19) jälkeen vaikka kymmenentuhatta kasvattajaa (eli kreikaksi pedagogi), mutta vain yksi hengellinen isä. (Ks. 1.Kor. 4:15, vrt. Apt. 18:11 sekä Filemonin jae 10.)
Istuttaminen liittyy siis uskoontuloon. Paavali käyttää kreikan verbiä fyteuoo, mikä tarkoittaa kasvin istuttamista (Matt. 15:13), mutta myös viinitarhan istuttamista (Matt. 21:33). Siinä on siis selkeä ero kylvämiseen, mitä on hyvä pohtia enemmän jossain toisessa yhteydessä. Mutta se on hyvä huomata, että Paavali ei puhu tässä yksilön kääntymisestä, vaan hän puhuu monikossa. Jotain uutta oli tapahtunut Korinttin kaupungissa yhteisöllisellä tasolla; sinne oli syntynyt Kristuksen seurakunta. Myöhemmin (jae 9) hän puhuu "Jumalan viljelysmaasta", jotka korinttilaiset uskovat ovat yhdessä, seurakuntana.
Koko jutussa on nähtävissä neljä eri osatekijää: Paavali, joka istutti, Apollos, joka kasteli, Jumala, joka antoi kasvun sekä viljelysmaa, joka kasvoi. Jokaisella osalla näyttää olevan myös oma aktiivinen roolinsa ja vastuunsa: istuttamisessa, kastelemisessa, kasvun antamisessa ja istutuksen, kastelun ja kasvun vastaanottamisessa.
Kun sitten luemme eteenpäin tuota 1.Kor. 3. lukua, niin Paavali puhuu seurakunnasta, ei vain "Jumalan viljelysmaana", vaan myös "Jumalan rakennuksena". Hän vertaa itseään "taitavaan rakentajaan", joka on laskenut perustan rakennukselle oikein. Sitten hän sanoo muiden jatkavan hänen aloittamaansa rakennustyötä. Viitaten korinttilaisten lahkoutumistaipumukseen (mikä nyt ei suinkaan ole ollut vain korinttilaisten ongelma) hän toteaa, että muuta perustusta ei seurakunnalle voi olla kuin Jeesus Kristus yksin. Ei siis Paavali, Apollos, Pietari, eikä kukaan muukaan ihminen.
Mutta on hyvä huomata myös se, että myöskään Kristuksen nimi ei saa olla lahkoutumisen peruste, jolla suljemme jotkut toiset Kristuksen ruumiin ulkopuolelle. (Ks. 1.Kor. 1:12-3.) Jos kodissani kokoontuu Jumalan seurakuntaa, niin en voi laittaa potilaatikkooni (naapurieni hämmästykseksi) kylttiä "Kristuksen seurakunta, Lahti". Me(kin) olemme osa Kristuksen kaupunginlaajaa seurakuntaa Lahdessa, mutta vain osa.
Olen ollut ymmärtävinäni, että tällainen "seurakunnanistutus"-kammo on jonkinlainen vastareaktio väärälle käsitykselle seurakunnan istuttamisesta. Tällöin kyse on enemmänkin ollut jonkun tunnustuskunnan levittäytymistä uusille alueille. Tätä kutsutaan sitten "pimeisiin paikkoihin" menemiseksi, kun sinne tuodaan oman kirkkokunnan valo. Edelleen seurakunnan istuttaminen nähdään vähintään tuollaisena 10 vuoden projektina, koska ajatellaan tuon verran ottavan aikaa, jotta perinteisen mallin mukainen ohjelmistoseurakunta virkapastoreineen on järjestäytynyt ja kykenee pyörittämään vakavasti otettavaa viikkotoimintaa eri toimintamuotoineen. Tämä vastareaktio on hyvinkin oikeutettu, koska tämä on hyvin kaukana koko UT:n ajatuksesta istuttamisesta ja seurakunnasta.
Jos jollain paikkakunnalla on uskovia, niin eikö Kristuksen seurakunta jo ole istutettu sinne, kuten Paavali sanoo? Eikö Kristus-perustus olekin silloin jo laskettu? Mutta entä sitten uusien kodeissa, kahviloissa tai työpaikoilla kokoontuvien seurakuntien istuttaminen ympäristöömme? Itse puhuisin ennemmin siitä, kuin uusien seurakuntien istuttamisesta perinteisellä sapluunalla. Tärkeintä on alkaa elää seurakuntaa todeksi yhdessä muiden Herran omien kanssa periaatteella "missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellään" (Matt. 18:20).
Aiemmin viittasin eroon kylvämisen ja istuttamisen välillä. Yhteistä näille molemmille on se, että meillä on oltava oikea tuote, jota välitämme eteenpäin. Seurakunta on taivaallinen luomutuote. Niinpä meidän on kylvettävä Jumalan Sanaa ja istutettava Jeesuksen uskoa ihmisten sydämiin. Tältä pohjalta syntyy Kristuksen seurakunta: kenen Sinä sanot Jeesuksen olevan? Jos me näin toimimme korjaamme aikanaan myös oikeanlaista satoa.
Kokosit, Timo suurella armoituksella noita näkökulmia!
ReplyDeleteJäin miettimään perustan laskemisen ja rakentamisen välistä eroa. Samoin istuttamisen ja kastelemisen eroa. Siis mitä ne ovat käytännössä. Onko se sitä, että ihmisiä ohjataan uskon tielle ja sitten heitä autetaan kasvun tielle? Onko rakentaminen ja kastelu rukousta ja työtä sen eteen, että paimenuus toteutuisi ja uskovat tulisivat paimennettua yhteen.
Mielenkiintoinen puoli on, että vaikka Paavali oli armoitukseltaan hyvin monipuolinen, hän vain istutti ja laski perustuksen joissakin kaupungeissa. Joku toinen tuli jatkamaan siitä. Tässä näkyy suuri luottamus elävään Jumalaan. Paavali oli valmis jättämään uskovat Herran käsiin ja luottamaan siihen, että hän lähettää toiset jatkamaan työtä. Palvelijan pitää osata väistyä, kun on sen aika, ja jättää tilaa toisille.
Kari K.
Niin, mitä ne kylvämisen ja istuttamisen erot olisivat käytännössä? Tämä on nyt hapuilua:
ReplyDelete- kylvät siementä, jossa on puun koko dna kätkettynä ja sitten alkaa kasvu (=evankeliumi)
- istutat jotain, joka on jo ikäänkuin olemassa (=srk Kristuksen ruumiina)
En tiedä voiko sitä ajatella näin, mutta heitinpä nyt tällaisen ajatuksen... Ja yhdyn kyllä tuohon ajatukseesi täysin.
Tiedän kyllä mitä istuttaminen EI ole, mutta mitä yleisesti ajatellaan sen olevan: srk:n istutus ei ole sitä, että istutetaan jollekin paikkakunnalle esim. uusi vapaasrk. Se on vain tuon uskonnollisen yhdyskunnan toiminnan aloittamista uudella paikkakunnalla - ja pahimmillaan entisten virheiden kopioimista ja monistamista uudessa kontekstissa.
Haluan tuoda tähän myös erään sanasta nousevan kuvan nimittäin oksastamisen. Herramme on tämä puu ja me olemme oksat. Oksa kun ei voi tuottaa hedelmää ilman runkoa (sanaa), josta virtaa oksaan elämän neste (Pyhä Henki).
ReplyDeleteJos kuvitellaan, että jokaiselle paikkakunnalle ensimmäinen evankeliumin julistaja tuo tämän puunrungon ja saa siihen muutaman oksan niin on seurakunta syntynyt.
Tämä yksi runko kuvaa osuvasti ykseyttä, joten kaikki seuraavat julistajat sillä paikkakunnalla ovat oksastajia, koska perustus on jo olemassa. Yhteys oksien välillä on tarkoitettu toimimaan vain rungon kautta. Haaroittuminen on epäterve kehitys, koska siinä runko jätetään väliin.
Viinipuun oksa, jos se laskee maahan ja maan kautta nousee ylös niin sen hedelmä on karvas.
Tämä kuvaa maailman vaikutusta meihin. Siksi maailman rakkaus ei ole Jumalasta.
Pysykäämme rungossa ja annetaan Hengen virrata, olkoon hedelmämme vanhurskaudessa runsas!
Hyvä kommentti ja ehdottoman tärkeä pointtia tähän liitettäväksi!
ReplyDeleteEli kun tunnistamme eron kylvämisen ja istuttamisen välillä, niin mitä eroa siis on istuttamisella ja oksastamisella? Vai ovatko ne peräti yksi ja sama asia: istuttaminen = oksastaminen?
Ja nyt voitkin sitten ruveta kommentoimaan omalla nimelläsi, vai mitä? :)
Tää on Timo hyvää pohdintaa. Perkaat löysiä pois.
ReplyDeleteMietiskelen aina välillä sitä miksi seurakunnat ovat niin pastorikeskeisiä. Onko oikein että palkataan joku maksusta puhumaan?
Jaa-a. Hyvä kysymys vaikka itse sanonkin.
Jotenkin tuntuu että tää koko paska on ihan läpimätä. (Anteeksi karkea kielenkäyttö, tulee syvämestä.) Löytääkö Herramme täältä juuri mitään mieleistään kun Hän palaa? Etsiikö Hän ehkä sieltä, mistä me emme tulisi edes ajatelleeksi? Sieltä, missä ovat köyhät, sairaat, vähäosaiset, taviksien tavikset? Joilla on jo kaikki usko mammonaan mennyt?
Jeesus Rakas. Armahda meitä.
Kiitos muuten veli Spadille. Oli ilahduttavaa kuulla sinusta täällä. Terveiset myös sisar Mielle, jonka tapasin sattumalta kirjaston penkillä. Oli yllättävää todeta että blogin takana on eläviä sieluja. Missä lie Herra johtaa tapaamaan Apostolin ja monia muita blogilaisia.
Veljet, sisaret. Uskaltaisinko sanoa yhden asian. Näin varovaisesti ja tiedostaen riskin. Olen jotenkin tosi vahvasti kokenut jo pitkään että Jumala tulee sallimaan jotain joka johtaa Suomen ne ihmiset, jotka Jumala on päättänyt kutsua, valinnan, herätyksen paikalle. Nyt tuntuu että tämä hetki olisi hyvin lähellä. En tiedä onko kyse jostain globaalimmasta vai ei, mutta kyllähän näitä merkkejä on pilvin pimein. Mitä jos talouden pyörät yhtäkkiä vain pysähtyvät, syistä joita emme kaikilta osin varmaankaan voi mitenkään ennakoida. Jos todella tulee vaikeat ajat. Tapahtukoon Herran tahto. Silloin, jos näin käy, varmaankin tarvitaan kristittyjä kaikilla sektoreilla, yli rajojen ja ilman rajoja. Toinen, pelottavampi skenaario on se, että joudumme yhteiskunnallisesti yhä enemmän nurkkaan ajetuiksi. Jos ei heti väkivaltaisiin vainoihin, niin käytännössä aina vain ahtaammalle. Olen aistinut että kiristymistä on koko ajan tapahtunut. Yhä vaativampi ja äänekkäämpi on ryhmä, joka vaatii kristittyjä pitämään suunsa kiinni.
Haastat vakavaa asiaa, Jukka-veli!
ReplyDeleteIstuttaminen ja perustan laittaminen on helpompaa ymmärtää paikkakunnalla, jossa ei ennestään ole ollut Kristus-elämää. Suomesta tuskin löytyy sellaista paikkakuntaa, mutta silti on valtavasti työtä perustan tutkimisessa, korjaamisessa ja ennallistamisessa. Varmaan sama pätee myös istuttamisvertaukseen. Vaikka olisi yksittäisiä uskovia, niin heidän yhteisöllinen kanssakäyminen tapahtuu ehkä vain kuolleiden uskonnollisten menojen puitteissa. Silloin on tarvetta istuttaa elävä puu.
ReplyDeleteUseimmilla paikkakunnilla on kuitenkin ollut aitoa seurakunnan elämää vuosikymmeniä ja vuosisatojakin. Mutta elämä on kahlehdittu uskonsuuntien tuomaan hajaannukseen ja Baabelin vankeuteen. Siksi olen miettinyt eniten lampunjalkavertausta seurakunnasta.
Johannes näki lampunjalan jokaisella paikkakunnalla, jossa oli seurakunta. Mikä on lampunjalan tilanne missäkin Suomen kaupungissa? Onko se paikallaan valaisemassa ympäristöä? Vai onko Jeesus joutunut siirtämään lampunjalan pois paikaltaan niin kuin hän varoitti Efeson seurakuntaa? Vai onko lampunjalkaa koskaan asetettukaan olemaan paikallaan? Mistä tietää, mikä on lampunjalan tilanne kaupungissa?
Kari Kangash.
"Eli kun tunnistamme eron kylvämisen ja istuttamisen välillä, niin mitä eroa siis on istuttamisella ja oksastamisella? Vai ovatko ne peräti yksi ja sama asia: istuttaminen = oksastaminen?"
ReplyDeleteNoin Sanan mukaisesti ajatellen Jumalan rooli on olla puutarhuri ja me hänen työtoverinsa. Jos olemme istuttamassa oikeata Jeesus-puuta paikkakunnalle? Seuraavaksi olemme liimaamassa Totuuden ja Rakkauden - Hengessä oksia tähän samaan yhteiseen Puuhun.
Jumala tulee tämän Puun luokse ja ryhtyy hoitamaan sitä mm. vaikuttamalla sen ympäristöön, juuristoon Voimallaan antaen kasvun. Puhdistamalla oksat, että ne kantaisivat runsaamman hedelmän!
Maahan taipuneet oksat hän nostaa rakkaudessaan ja kuivat, jotka eivät tahdo Rungossa pysyä hän heittää pois! Olemmeko näitä tuoreita ja puhtaita oksia aina valmiina kantamaan runsaan hedelmän? Onko Jumalamme saanut luvan uudistaa ja puhdistaa meidät?
Timo, onko tämä sitä kastelemista, löytääksemme sen tuoreutemme takaisin? Uudistuaksemme taas ja taas ja...
Työtoverisi, Alavudelta
Muutama kommentti seurakuntien istuttamisesta menneinä vuosina. Tämä on yksi näkökulma istuttamisteemaan. Jatkan toisessa kommentissa nykyajatuksistani.
ReplyDeleteOlen ollut vuosikausia mukana Seurakunnan kasvu ry:ssä, jonka perustehtävänä on ollut "ylläpitää näkyä uusien seurakuntien istuttamisesta." Seurakunnan kasvu ry ei ole ollut käytännön toteuttaja seurakuntien istuttamisessa (vaikka monet sen hallityuksen jäsenistöä ovatkin olleet mukana istuttamassa seurakuntia), vaan se on toiminut hautomona ja katalysaattorina seurakuntien istuttamisnäylle. Kantavana ideana slogan "Suomi voitetaan Kristukselle uusia seurakuntia perustamalla."
Istuttamisidean katalysoiminen on jaettu kahteen osaan. Toisena sektorina on ollut perinteisten tunnustuskuntaseurakuntien ja erityisesti niiden johtajien kannustaminen uusien seurakuntien istuttamiseen. Toisena sektorina uusien riippumattomien seurakuntien istuttamisen katalysoiminen.
Varsinkin perinteisten tunnustuskuntien ennakkoasenteet ovat olleet esteenä uusien seurakuntien istuttamiselle. Esimerkiksi samaan kaupunkiin ei yleensä ole haluttu toista saman tunnustuskunnan seurakuntaa. Perinteisille tunnustuskunnille uusien seurakuntien istuttaminen on useimmiten liittynyt seurakuntien hajaantumiseen ja riitoihin. Toisaalta ne isot kaupunkiseurakunnat (esimerkiksi helluntailiikkeessä), jotka ovat antaneet ympäröivien maaseutupaikkakuntien uskovien ryhmien itsenäistyä omiksi seurakunnikseen, ovat yleensä havainneet tunnustuskuntansa suhteellisen osuuden väestöstä kasvaneen alueellaan. Pienet maaseutuseurakunnat ovat kasvaneet enemmän itsenäisinä kuin ison seurakunnan osina.
Uusien riippumattomien seurakuntien istuttamiseen on
liittynyt monenlaista problematiikkaa. Ne ovat yrittäneet usein saada pienellä vastuunkantajajoukolla viikko-ohjelmansa oikeiden isojen seurakuntien mallin mukaiseksi. Tämä on monesti johtanut väsymiseen. Riitojen seurauksena syntyneet uudet seurakunnat kantavat helposti perimässään alttiutta riidoille ja hajaantumisille. Usein uusien riippumattomien seurakuntien kokonaisvaltaisuus on kärsinyt esimerkiksi karismaattisuuden yksipuolisen korostamisen takia. Usein uudet riippumattomat seurakunnat ajautuvat jo kymmenessä vuodessa omaan uraansa ja ovat joskus jopa tiukemmin kiinni rakenteellisissa ja liturgisissa tukipilareissaan kuin vanhat tunnustuskunnat.
Uskon, että Jumala on tehnyt työtänsä menneinä vuosikymmeninä niin perinteisten tunnustuskuntien seurakuntien istuttamisessa (esimerkiksi vapaiden suuntien apostolien ja evankelistojen tienraivaaminen vuosikymmeniä sitten) kuin uusien riippumattomien seurakuntien istuttamisessa.
Mutta riittääkö tämä? Voitetaanko Suomi Kristukselle tällä vauhdilla vai menetetäänkö maamme perkeleelle, raamattu-uskottomille teologeille, humanisteille ja islamilaisille?
No Pekka, missä viipyy toinen kommentti? :)
ReplyDeleteTässäpä tätä jatkoa seurakunnan istuttamiseen. Meinaa työnteko ja hiihto häiritä tätä blogikeskustelua.
ReplyDeleteSeurakunta on perinteisesti tulkittu organisaationa. Silloin kukin tunnustuskunta on seurakuntien istuttamisessa keskittynyt uusien seurakuntaorganisaatioiden istuttamiseen. Näin esimerkiksi helluntaiherätys toimi istuttaessaan Suomen mallin mukaisia seurakuntia Karjalaan Neuvostoliiton romahdettua.
Seurakuntaorganisaatio on usein saanut liian suuren painoarvon. Se on joillekin tärkeämpi kuin Jumala. Seurakunta on pyhä. Sitä on rakennettava. Sille on oltava uskollinen. Seurakunnan ohjelma, sitä ylläpitävä papisto ja sen mahdollistava rakennus ovat saaneet liian suuren painoarvon.
Siksi seurakuntaa käsitteenä on tarkasteltava uudesta näkökulmasta. Uskoakseni on tullut aika aloittaa paluu alkuperäisille juurille. Raamattu puhuu paikkakuntakohtaisesta seurakunnasta ja kotona kokoontuvasta seurakunnasta. Niistä on alettava julkinen vuoropuhelu. Ja haastettava olemassaolevat organisaatiot, jotka ovat siepanneet Jumalan valtakunnan (ei kai nyt todellisuudessa!!!) omiin räpylöihinsä.
Uskoisin, että esimerkiksi Lahden seurakuntaa ei ole tarkoitettu organisaatioksi, jolla on hierarkinen johto ja jonka valvonta on jonkin neuvoston tai vanhimmiston käsissä. Lahden seurakunta kokoontuu kodeissa, kirkkosaleissa, kahviloissa, rukoushuoneissa - kaikkialla, missä uskovat kohtaavat. Tätä uskovien temppeliä on rakennettava. Sen kiviä ovat kaikki paikkakunnan kristityt. Se on hajallaan, siksi on aika korjausrakentamiselle.
Edellä mainittuihin syihin viitaten olen tullut siihen johtopäätökseen, että perinteinen tapa seurakuntien istuttamiselle organisaatioina on ohi. Nyt on aika alkaa kylvää jumalallista siementä, istuttaa jumalallisia taimia, oksastaa jumalallisia oksia kaikkialle ihmisten keskelle.
Tarvitaan käytännöllistä toimintaa, hyviä töitä, ihmisten kohtaamista ja ennen kaikkea Jumalan uudestisynnyttävää voimaa. Istuttaminen liittyy keskeisesti lähetystehtävän toteuttamiseen
Lahdessa olemme alkukesästä lähtien pyrkineet tavoittamaan kaduilla ja kuppiloissa ihmisiä. Joidenkin puolesta on saatu rukoilla, mutta yhtään ihmistä ei vielä ole tullut pysyvästi uskovien yhteyteen. Hävikki on kuin suurissa missioissa.
Perusongelma istuttamisessa on siis kolmijakoinen: 1. Miten ihmisiä saadaan luonnollisella tavalla kosketuksiin Jumalan valtakunnan kanssa? 2. Miten ihmisiä ohjataan sisälle pelastukseen ja uudestisyntymiseen? 3. Miten ihmiset, jotka antavat rukoilla puolestaan ja näyttävät tulevan uskon, saadaan uskovien yhteyteen ja kasvun alkuun?
Kaikkialla, missä syntyy elämää ja kasvua, on tapahtunut istuttamista. Kaikkialla, missä syntyy hedelmää, on istutettu. Seurauksilla on syynsä.
Yksi tulevaisuuden haaste on istuttaa sellaista kristittyjen keskinäistä elämää, joka kestää
erilaisissa mullistuksissa ja mahdollisissa vainoissa. Seurakuntaa ei voi ottaa kiinni. Siihen ei voi tarttua. Sen on mukauduttava, sen on muunnuttava, sen on oltava tänään täällä ja huomenna tuolla - kaikkialla siellä, missä kristityt elävät ja vaikuttavat.
Pekalle:
ReplyDeleteToit mielenkiintoisia näkökulmia esiin. Itse ajattelen, että seurakuntaa UT:ssa käsitellään hyvin pitkälti erilaisista yksilöistä ja tehtävistä koostuvana kansana, jonka tulisi vaeltaa samaa Tietä. Tämän Tienpään löytäminen ja sillä pysyminen on mm. apostolien huoli.
Jos me olemme puhdas siemen, joka on valmis kuolemaan itselleen ja elämään yksilöinä Jumalalle niin ei ole mitään hätää. Meidän pitäisi oppia, opettaa oikein ja ymmärtää mitä on nisunjyvän kuolema. Ilman kuolemaa ei ole elämää eikä seurakuntaakaan Kristuksessa. Vasta itselleen kuolemisen kautta annetaan ylösnousemusvoima, joka taas synnyttää seurakuntia jatkuvasti. Herra voi lisätä meidän lisäksi yhteyteensä joka päivä niitä, jotka hän on valinnut pelastukseen.
Muuten olemme helposti käännynnäisiä, ihmisen sielunvoimalla syntyneitä kuppikuntia omine oppeinemme!
Mauri Riiho
Pekka kirjoitti:
ReplyDelete"Yksi tulevaisuuden haaste on istuttaa sellaista kristittyjen keskinäistä elämää, joka kestää
erilaisissa mullistuksissa ja mahdollisissa vainoissa. Seurakuntaa ei voi ottaa kiinni. Siihen ei voi tarttua. Sen on mukauduttava, sen on muunnuttava, sen on oltava tänään täällä ja huomenna tuolla - kaikkialla siellä, missä kristityt elävät ja vaikuttavat."
Olipa hyvin sanottu.
Kari K
Pekka kiteytti osuvasti:
ReplyDelete"Perusongelma istuttamisessa on siis kolmijakoinen:
1. Miten ihmisiä saadaan luonnollisella tavalla kosketuksiin Jumalan valtakunnan kanssa?
2. Miten ihmisiä ohjataan sisälle pelastukseen ja uudestisyntymiseen?
3. Miten ihmiset, jotka antavat rukoilla puolestaan ja näyttävät tulevan uskoon, saadaan uskovien yhteyteen ja kasvun alkuun?"
Tästä on hyvä jatkaa keskustelua. Jaan saman huolenaiheen kuin Pekkakin eli että "hävikki on kuin suurissa missioissa". Kysymys kiteytyy mielestäni siihen, miten elää todeksi seurakunta sensijaan, että järjestämme ohjelmaa tai pyöritämme ohjelmaa? Tässä kohtaa ajatus srk:n istuttamisesta jo alunpitäen tuntuisi hyvin järkevältä ja toimivalta.
Mutta kannattaisiko meidän lopettaa termeistä kinasteleminen. Ymmärrämme srk:n ilmenevän paikallisesti kahdella tasolla:
1. Kaupunginlaaja Kristuksen srk
2. Esim. kodeissa kokoontuva srk
Jos istutamme siis lisää kodeissa, työpaikoilla tai kahviloissa kokoontuvia srk:a, niin emme kai silloin syyllisty "majesteettirikokseen" eli ajatukseen/aikomukseen srk:n istuttamiseen paikallisella tasolla kun se jo on olemassa?
Timo veti jo yhteen käytyä keskustelua.
ReplyDeleteVielä kuitenkin yksi hyvä kuva seurakunnasta. Se on kuin sienirihmasto.
Seuraavassa Wikipediasta lainattu kuvaus:
"Sienirihmasto on rihmastollisten sienten pääasiallinen elämänvaihe. Rihmasto voi kasvaa laajalle alueelle. Se muodostuu haarautuneesta sienirihmasta, joka muodostuu jonossa kasvavista sienisoluista. Rihma kasvaa vain päästään, muualta se voi haarautua. Sienirihmat voivat olla väliseinällisiä tai väliseinättömiä. Peräkkäiset solut ovat solulimayhteydessä väliseinässä olevan pienen aukon kautta."
Seurakuntaa ei siis voi puristaa organisaatio- tai lohkokaavioon. Se elää ja rönsyilee...
Apostolien teoissa puhutaan seurakunnan lisääntymisestä Pyhän Hengen virvoittavan vaikutuksen seurauksena. Tämä virvoittava vaikutus on tyypillistä ns. herätyksen ajoille.
Tätä virvoittavaa vaikutusta olisi syytä alkaa määrätietoisesti rukoilemaan eri puolella Suomea.
Timolle:
ReplyDeleteMiten on srk:n kokonaiskuva mm. Lahdessa. Mistä teidät siellä tunnetaan? Oikeasta opista, rakkaudesta, Herramme läsnäolosta, hiljaisuudesta, jakautuneisuudesta kuin eduskunta Suomessa?
Sanan mukaan jokainen, joka huutaa avuksi Herramme nimeä kuitenkin pelastuu myös Lahdessa. Joten meidän pitäisi nähtävästi edetä suurella sydämellä! Avarakatseisuus on kuitenkin parempi kuin pilkun viilaus.
Meidän ei pitäisi takertua sivuasioihin vaan pelastuksemme ytimeen ja säteillä tätä ydinvoimaa ympäristöömme. Tämä tietysti koskee kaikkia Herramme omia näin yleisellä tasolla, joten paikkakuntakohtaisia eroja ei pitäisi olla lainkaan.
Mauri Riiho
Tuo sienirihmasto sytyttää nyt:
ReplyDeleteVirtuaalimetsä -sivustolta löysinkuvauksen:
"Sienirihmasto on kuin sienen juuret. Se kasvaa maan alla, mutta on tärkein osa sientä. Sienirihmasto voi selvitä hengissä vuosia, vaikka yhtään itiöemää ei näkyisikään maan pinnalla."
Seurakunnan tulee olla maan alla. Siellä on sen elämän ydin ja yty. Maan pinnalle puhkeaa sieniä (kuin sateella), koska rihmasto on olemassa. Seurakunta ei voi olla näkymättä, mutta näkyvyydellä on syynsä.
Ajatellaanpa, miten seurakunnalle kävi Kiinassa vallankumouksen aikana ja sen jälkeen.
Innostaako luonnomukaiset esikuvat? Tarvitaan luomullista seurakuntaelämää!!!
Pekalle runo
ReplyDeleteLuoja luo luotunsa kautta luomaansa lunta. Luo mua luoja uudelleen luomiisi tekoihin. Luoja luo katseensa luotuunsa luona ristin. Luoja loi luomu seurakuntansa lumen luokse. Luona hiihtäjän, luokse lumen ja jään, luonnossa luojan kiitosta laulaa Pekka.
Luojan siunausta teille ja aitovierille! toivoo: Mauri
Seura ja kunta. Paikka ja kunta.
ReplyDeleteCommunion. Community. Union. Unity.
Communicate. Communication. Telecommunication.
Käytin ajatteluun englannin kieltä, kun en osaa kreikkaa enkä hepreaa. Suomen kielellä ajattelemalla ei taas saa uusia näkökulmia.
Ihan hyviä ajatuksia tässä keskustelussa. Itselle on viime päivinä noussut mieleen "merkillisiä" ajatuksia, mm. sellaista että onko perinteinen 'seurakuntaelämä' jotenkin ihan perustavaa laatua pielessä? Ollut ehkä jo vuosikymmeniä? (Ei kai sentään satoja.)
Ja toisaalta: onko kaikki ponnistelumme ja evankeliointimme periaatteessa (lähes) turhaa kunnes Jumala sorruttaa tämän pahoinvointiyhteiskunnan ja vie leivän pöydästä?
Uskon yhä enemmän että tämä koko stoori menee muruiksi lähitulevaisuudessa. Ruokakaupat tyhjenevät, tietojärjestelmät kaatuvat, pankit romahtavat, sähköt pätkivät, vessat eivät vedä. Sitten voi tulla "vähän" erilainen vaihe seurakuntaelämäänkin.
Tuolta se vaan on tuntunut vuosikausia jo. Tämä meno on niin järjettömän ylpeätä ja törkeätä että sen on pakko mennä nokilleen.
Mutta siihen astihan on jotain tehtävä. Vai onko? Itse en pysty menemään juuri mihinkään tilaisuuksiin joissa koen hiukankaan falskiutta. Luotan vain omiin havaintoihin ja Hengen ilmoitukseen. En enää usko ketään joka väittää omien tuntemusteni olevan väärässä.
En tiedä liittyykö tämä varsinaisesti toivottuun keskusteluun mutta saattaa sikäli liittyä että uskomani romahduksen tapahtuessa vanhat organisaatiot romahtavat joka tapauksessa ja kodeissa kokoontuminen nousee arvoon arvaamattomaan.
Tällaista monen kesken käytävää keskustelua näistä asioista olen kaivannut, vaikka vielä antoisampaa tämä olisi tietysti kasvotusten.
ReplyDeletePidän tärkeänä sellaista lähestymistapaa, että:
1.) yhdessä tutkimme ilman ennakkopäätöksiä, miten seurakunnan Pää ilmoittaa Raamatun kirjoituksissa opetuksilla ja esimerkeillä, millainen seurakunta on ja kuinka meidän tulee elää tässä Jumalan huoneessa.
2.) Niissä käytännön yksityiskohdissa, joihin Kirjoituksista ei löydy vastausta, etsimme yhdessä Hengen johtoa tähän tilanteeseen ja tässä ajassa.
Tähän kakkoskohtaan kuuluu mm. se, millä tavalla missäkin kaupungissa työ tulee aloittaa, ja millaisin käytännön askelin mennään eteenpäin. Uskon, että vastaukset löytyvät, kun "kollegiaanisesti" Jumalan edessä, avoimesti, alttiisti ja kuuliaisesti etsimme polun paikkaa. Samalla on tärkeää valvoa, ettemme missään mene ohi Raamatun ilmoituksesta.
Ei varmasti pidä olla liian kaavamaisia. Jos Herra päättää jossakin Korneliuksen kodissa antaa Pyhän Hengen läsnäoleville pakanoille ennen kastetta, niin Herra tekee sen ja me tulemme perässä.
Mutta samalla on pidettävä silmät auki, ettemme kylvä samoja hajaannuksen ja seurakunnan sirpaloitumisen siemeniä, joiden satoa ollaan niitetty 1900 vuotta, ja sen pilalle menneen sadon karvaasta pettuleivästä palasia järsitty. Itselleni on ollut polttavana muistutuksena sanat kohta 20 vuotta:
"Katso, että teet kaiken tarkasti sen kaavan mukaan, joka sinulle vuorella näytettiin."
Moosekselle se oli silloin vanhan liiton telttamaja, meille se on seurakunta.
Kari K.
Kari K:lle
ReplyDeleteSeurakunnan piirustus on jo ollut n. 2000 vuotta ja Pyhä Henki osaa vain lukea sekä soveltaa sitä. Hän ottaa Herramme omasta ja antaa meille, Jumalan Sana kertoo pääpiirteet, että Pään kautta kaikki toimii rakkaudessa. Jos Totuuden Henki, Pää ja/tai Rakkaus puuttuu niin kokonaisuus ei voi toimia.
Joten olemme osatotuuksin olleet matkassa ja tätä veivaamista on sitten riittänyt. Olisiko jo aika ottaa koko totuus eli paluu seurakunta-alussa elämään ja sitten homma toimisi taas. Mikä estää meitä? Mekö itse olemme se este? Vai veli ja sisko naapurista? Auttaisiko jos päättäisimme kaikki suostua elämään Jumalan suunnitelmissa alkaen minusta? Katsotaan vain Jeesukseen ja odotetaan häntä tässä asiassa.
Ja muutenkin odotetaan Häntä persoonallisesti saapuvaksi. Hän haluaa nyt ilmestyä seurakuntansa kautta maailmalle ja tehdä kaikille selväksi Isän tahdon. Ollaanko mukana suunnitelmassa? Haastan tässä kaikkia mukaan en vain sinua ja minua.
Tiedän Kari tämän olevan sinun harras toiveesi jo vuosien takaa ja olet uskossa kirjoittanut: Yksi seurakunta, vihkosen, joten kiitos siitä Herralle ja sinulle. Olet avannut tietä seurakunnan paluulle Herran pioneerina.
Mauri Riiho
Mauri kirjoitti: "Katsotaan vain Jeesukseen ja odotetaan häntä tässä asiassa.
ReplyDeleteJa muutenkin odotetaan Häntä persoonallisesti saapuvaksi. Hän haluaa nyt ilmestyä seurakuntansa kautta maailmalle ja tehdä kaikille selväksi Isän tahdon. Ollaanko mukana suunnitelmassa? Haastan tässä kaikkia mukaan en vain sinua ja minua."
Luulenpa että katsominen ja odottaminen ja varsinkin hänen "persoonallisen saapumisensa" odottaminen voi johtaa tilanteeseen missä tilanne on meidän kohdaltamme ohi kun meiltä aletaan kyselemään "talenttiemme tuottoa", me saisimme jatkaa vain odottelua.
Nyt on mieluumminkin meidän aktiivisen toiminnan aika. On tiedostettava, että me itse olemme osa tuota ennalleen asettamisen prosessia. Jos me odotamme paikaoillamme, seisoo meidän osaltamme koko prosessi.
Nehemian paluu Jerusalemiin ja kaupugin muurien yöllinen arvioini retki ja sitä seurannut muurin korjaus projekti on esikuvaa siitä, mihin meidän on herättävä kukin poikiemme, tyttäriemme ja palvelioidemme kanssa nyt. Kukin korjaa hajonneita muureja ja poltettuja portteja omilla asuinsijoillaan.
Työ on Jumalan ja tekijät hänen palvelijoitaan.
Tuomo kirjoitti niin kuin pitääkin, jos sallitte kuitenkin pienen huomautuksen:
ReplyDelete"Luulenpa että katsominen ja odottaminen ja varsinkin hänen "persoonallisen saapumisensa" odottaminen voi johtaa tilanteeseen missä tilanne on meidän kohdaltamme ohi kun meiltä aletaan kyselemään "talenttiemme tuottoa", me saisimme jatkaa vain odottelua."
Katsominen tarkoittaa aktiivista toimintaa, muutenhan meillä olisi silmät kiinni ja unelmoisimme kenties nukkumisesta puhumattakaan.
Herramme tekee nyt työtä yötä-päivää vieden rukouksiamme Isän eteen.
"Seura tekee kaltaisekseen"
Morsian odottaessaan taivaallista sulhasta valmistautuu häihin. Näin mekin orjentoidumme odottaessamme yhdessä seurakuntana, joka koostuu aktiivisista yksilöistä.
-Mauri
Jukka, kiitos sytyttävistä ajatuksistasi!
ReplyDeleteMauri, kiitos hienosta Luoja luo -runosta!
Pekka, kiitos asioiden laajasta luotaamisesta!
Tuomo, kiitos pasunan soitosta tulla korjaamaan muurin aukkoja!
Timo, kiitos keskustelun avauksesta, ja että tarjoat puitteet tällaiselle keskustelulle!
Herra, kiitos ennen kaikkea sinulle, että olemme saaneet armon olla mukana työssäsi!
Kari K.
Edelläolevista mielenkiintoisista ja hauskan osuvista kommenteista tartun yhteen ajatukseen; kuinka tavoittaa ei uskovia ihmisiä. Siinä on meille eräs haasteellisimmasta asioista. Ihminenhän laitostuu yllättävänkin äkkiä. Meille uskoville kehittyy niin äkkiä tavat, terminologiat, kokoustyylit ja jopa puheen nuotti, jotka ei-uskovat saattavat kokea hyvin luotaantyöntävänä ja jopa teennäisenä. Aikoinani kun itse mietin päivittäin kolmen vuoden ajan, lähteäkö seuraamaan Jeesusta vai ei, niin suurin ajatuksellinen este oli uskovat ihmiset, kun nyt ihan suoraan sanon. Tiesin sydämessäni, että Jeesus ja Jumala on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua, mutta mielestäni oli hyvin eriskummallista millaiseen pakettiin usko oli puettu. En tiennyt tuolloin muuta kuin että uskovat istuvat jossakin rakennuksissa peräkkäin, laulavat mollivoittoisia lauluja ja julistavat hyvin monen asian olevan syntiä. Täytyy vaan todeta, että oli totisesti Jumalan ihme, että seurakuntaelämän ankeasta olemuksesta huolimatta tulin uskoon 18-vuotiaana. Minua veti puoleen ennenkaikkea Jeesuksen hellittämätön kutsu, joka ei jättänyt rauhaan. Mutta ehkä päätöksenteko olisi ollut vähemmän kivuliasta ja nopeampaa, jos seurakunnassa olisi ollut enemmän elämää ja vähemmän kuolemaa. Tällä en tarkoita viihdettä, koska sellaisen perässä en ollut enkä sitä hakemassa. Etsimisen keskellä kovaa valuuttaa olisivat olleet elämänmyönteiset, ystävälliset, avuliaat, myötätuntoiset, huumorintajuiset, elämää monelta kantilta ymmärtävät ihmiset. Sellaiset jotka seisovat vakaasti Kristukseen juurtuneina, rakastaen eikä pelkästään tuomiten. Meillä uskovilla on valtava aarre hallussamme, kun meillä on Kristus, mutta kuinka eläisimme niin, että tämä aarre näkyisi muillekin. Jeesuksessa täytyi olla jotakin aivan poikkeuksellista lämpöä, koska Häntä uskalsivat lähestyä nekin, jotka olivat muiden halveksimia. Tuskinpa sen ajan portoista kukaan pyrki pyyhkimään hiuksillaan kenenkään fariseuksen jalkoja, koska he tiesivät, että turpiin tulee. Meillä Jeesuksen seuraajilla on paljon oppimista siinä, kuinka Hän kohtasi ihmiset. Jeesus julisti synnin synniksi, mutta hän ei ollut kova syntisiä kohtaan. Jopa opetuslasten keskuudessa Jeesuksen tavat toimia herättivät usein hämmennystä tai jonkinlaista pahennusta. Tarvitsemme paljon Herralta tulevaa viisautta, jotta toimisimme niin, ettemme ainakaan asettaisi turhia esteitä kenenkään pelastumiselle.
ReplyDeletet. Margit Kangasharju
Miten voisimme istumalla istuttaa tai juurettomina juurruttaa?
ReplyDeleteJos emme ole perustuksessa itse, palvelustehtävien kautta siunatut ja tuoksumassa Kristuksen tuoksua.
Vain Herramme voi paljastaa tosiasiat, vain Hänen kauttaan ja Hänessä seurakuntansa löytää alkuperäisen muodon. Joka voi nyt parhaiten palvella ilosanoman eteenpäin menoa, joten kirkon-menot täytyisi vaihtua sielujen tuloksi Jumalan valtakuntaan kaikkialla maanpäällä, Herramme Jeesuksen seurakunta-yhteydessä.
Tämä em. ei voi toteutua ihmisten ehdoilla, vaan alistumalla Pyhässä Hengessä apostolien opetukseen niin kuin seurakunta alussa. Veljemme Paavalin ym. saamaan apostoliseen auktoriteettiin ja edelleen niiden, jotka ovat nyt kutsutut samaan palvelustehtävään.
Tässä vähän haluan visioida tulevaa elämämme tilannetta ja jos haluamme olla istuttamassa sitä oikeaa ja alkuperäistä Hengen vaikutusta eteenpäin.
Tämän vaikutus on voimassa väkevä, sanotaanko voimallinen!
Kaikki esteet Herra itse tulee siirtämään sivuun, joten tervehdin sinua seurakunta Kristuksessa!
-Mauri
Mauri kirjoitti:
ReplyDelete"Tämä em. ei voi toteutua ihmisten ehdoilla, vaan alistumalla Pyhässä Hengessä apostolien opetukseen niin kuin seurakunta alussa. Veljemme Paavalin ym. saamaan apostoliseen auktoriteettiin ja edelleen niiden, jotka ovat nyt kutsutut samaan palvelustehtävään.
Tässä vähän haluan visioida tulevaa elämämme tilannetta..."
Mauri hyvä, nuo sanat ovat ulkonaisesti siloisia, mutta sisältönä on vallan ja arvostuksen saamisen halu erikoisuuden tavoittelun kautta. Kuten olen aikaisemmin viestittänyt yksityisesti, kerron saman myös tässä blogissa. Pidän sinua veljenä, mutta minulla ei ole yhtäkään syytä pitää sinua apostolina.
Kun ajattelen, mikä olisi parhaaksi sekä sinulle, että kanssasi oleville lähimmäisille, niin neuvon keskittymään tasapainon löytymiseen elämässä. Ei mihinkään muuhun tällä hetkellä. Neuvon ystävällisesti tähän, koska se on kaikkien hyväksi, sinun, lähimmäistesi ja Herran kansan hyväksi.
Kari K.
Karille:
ReplyDeleteOlen antanut veljellemme Maurille samantyylistä palautetta kuin sinäkin, vaikkakaan en (muistaakseni) julkisesti. Minusta osuit lujasti ja kuitenkin samalla rakkaudellisesti asian ytimeen.
Karin kommentti oli sekä tuiki tarpeellinen (luulen, että useimmat meistä ymmärtävät mistä on kysymys ja yhtyvät tähän) että hyvässä hengessä esitetty. Nyt on kuitenkin syytä huomauttaa - keskustelun ohjaamiseksi sen oikeille radoille - että tämän blogin tai sen kommenttipalstan tarkoituksena ei ole setviä kenenkään sielunelämää. (Niin paljon kuin joku sitä kaipaisikin tai kuinka tarpeellista se sitten olisikin.) Tulen tämän tähden jättämään aiheesta ojaan menevät kommentit julkaisematta. Asioilla on aina aikansa ja paikkansa.
ReplyDeleteKiitos Timo tärkeästä ja hyvistä keskustelun avauksista. Pekka kysyy ja Timo yhtyy: "Perusongelma istuttamisessa on siis kolmijakoinen:
ReplyDelete1. Miten ihmisiä saadaan luonnollisella tavalla kosketuksiin Jumalan valtakunnan kanssa?
2. Miten ihmisiä ohjataan sisälle pelastukseen ja uudestisyntymiseen?
3. Miten ihmiset, jotka antavat rukoilla puolestaan ja näyttävät tulevan uskoon, saadaan uskovien yhteyteen ja kasvun alkuun?"
Entäs jos noudatetaan Paavalin mallia? "Kristus ei lähettänyt minua kastamaan vaan evankeliumia julistamaan...hullutus niille jotka kadotukseen joutuvat, me jotka pelastumme, se on Jumalan voima...Me saarnamme ristiinnaulittua Kristusta...pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut...on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus" (1 Kor. 1). Miten hän tekee sen pakanoitten kesken? Ei ikinä puhumalla Jumalan rakkaudesta Apt:n mukaan vaan käskemällä kääntymään pois/tekemäään parannukseen ihmisiä epäjumalista pois ainoan elävän Jumalan puoleen (Apt 14:15, 17:16-34). Meidän täytyy kysyä mitkä ovat meidän/ suomalaisten epäjumalat ja jatkuvasti kutsua meitä niistä pois elävän Jumalan Kristuksen luokse? Useimmille meille (lue: minulle) on helppo puhua muille Jumalasta ja Kristuksesta mutta vaikea kertoa suoraan toiselle ihmiselle hänen epäjumalansa. Jumala tulee pelastamaan valitsemansa ihmiset tälläisen pelottoman julistuksen kautta (Apt 13:48; 14:21; 16:14; 17:11-12, 34; 20:21).
Olen samaa mieltä että UT puhuu srk:sta joilla on identiteetti kaupungissa ja ne kokoontuvat kodeissa, mutta toisaalta myös julkisesti (Apt 20:20).
Seurakunnilla kuitenkin asetettiin paimenet/vanhimmat, joiden pätevyysmittari oli suhteellinen, mutta periaatteiltaan sama: esimerkillinen Kristuksen seuraaja (lue: kypsä Kristitty luonne siinä yhteisössä) ja taitava opettamaan. Hän ei mainitse tässä mitään organisaatiokyvystä. Mutta paimenten tulee paimentaa etupäässä Sanan kautta opettamalla, julistamalla, nuhtelemalla ja rohkaisemalla sitä. (1 Tim 3:1-5; vrt. 1:4:13 "Lue julkisesti, kehoita ja opeta" Tiitus 1:5-9; 2 Tim 4:2-3; vrt. 20:23, 32). Kuinka monen paimen, vanhin, seurakunnan esimies käyttää suurimman osan palvelustehtävästään tähän? (On totta että apostoolisuutta tarvitaan, muttei paimenuuden kustannuksella. On juuri apostolisuuden armoituksen ja kutsun saajien tehtävä toitottaa paimennuksen vastuuta jatkuvan opetuksen kautta. Nähdäkseni opetuksen sisältö on oltava jatkuvasti "vain" evankeliumin sanoman syventämämistä entiseltään (vrt. Roomalaiskirje). EI tarvitse lähteä pois minnekään Kristuksesta, Hänen henkilöstään ja työstään. Päinvastoin Keskittyä tähän enemmän ja enemmän.
Otan innolla vastaan palautetta ja oikaisua.
Armoa ja rauhaa!
Mikko
Mikolle: Hyvää, raamatullista tasapainoisuutta uskon opissa ja elämässä! Tätä ajattelen "raittiuden hengen" olevan käytännössä. Tarkoitan tätä suomalaisten epäjumalien tunnistamista vastapainona tuolle iänikuiselle halvan armon ja vesitetyn evankeliumin julistukselle. Siinä varmaan yksi suurimpia epäjumalia.
ReplyDeleteTalous, raha ja mammona on varmaan toinen. Muitakin olisi terveellistä tunnistaa...
Vanhimpien kriteereistä: käytännön esimerkki raamatullisesta organisointikyvystä on varmaan se, että hallitsee hyvin kotinsa ja sitä kautta voi johtaa hyvin Jumalan seurakuntaakin. Se ei tarkoita organisaatiokykyä sellaisena kykynä johtaa jonkun rekisteröityneen tunnustuskuntaseurakunnan organisaatiota, kuin länsimaissa ajatellaan, koska UT:n seurakunnat eivät yksinkertaisesti olleet sellaisia. Hyvä toimitusjohtaja ei siis (välttämättä) ole hyvä hengellinen johtaja. Hommien nakittamisen kyky ei edusta aitoa hengellistä vanhemmuutta.
Mikolle:
ReplyDeleteOli ilo lukea selkeästi Raamatusta nousevaa tasapainoista tarkastelua.
Itsekin olen ajatellut tuota paimenuutta. Perinteisesti ainakin pienissä vapaissa suunnissa vanhimmat vuorollaan ovat kokouksen vetovuorossa. Aina ihmettelen, että mikä vetovuoro. Siinä tulee helposti vaatimus, että vanhimpien pitää osata toimia juontajina. Raamatun srk-elämän yhteydessä ei puhuta mitään sellaisesta. Ei ole sellaista mentaliteettia, että kunhan tämän kokouksen saisi vietyä kunnialla loppuun. En löydä sieltä tällaista kokouskeskeisyyttä, vaan srk:n elämä on kokonaisvaltaisempaa. Siksi vanhimmat johtavat ennen kaikkea olemalla esimerkkeinä.
Kari K