Keskusteluja körttiläisen kanssa

Olen viime päivien aikana lueskellut antaumuksella v. 2006 ilmestynyttä Heli Karhumäen kirjoittamaa Jaakko Eleniuksen elämänkertaa "Härmän vikuri" (Kirjapaja). Elenius on eräs suomalaisen kirkollisen elämän, kirkkopolitiikan ja uskonnollisen kentän suuria vaikuttajia. En ole ehkä kovin väärässä, jos sanon olevan pitkälti juuri hänen vaikutustaan, että viimeisimmän tutkimustuloksen mukaan herännäisyys eli körttiläisyys on yhdessä evankelisuuden kanssa kirkollisen elämän valtavirtoja. Nimittäin juuri näihin kahteen muinaiseen herätysliikkeeseen identifioituu suurin osa kirkon papeista.

Eleniuksen luotsaama körttiläisyys on tullut tiensä päähän. Protestiliikkeenä alkaneesta hengellisen herätyksen purosta on tullut kirkollisen elämän valtavirtaa, joka ei enää maistu suolalta samalla tavoin ja joka rohkeasti ottaa uusia askelia moraalin, etiikan ja uskonnon alueella. Samalla koko kirkon agenda muistuttaa yhä enemmän keskiverto eduskuntapuolueen ohjelmanjulistusta. Se ei vaadi kansalaisilta aiempia kristologisia tunnustuksia uskonsa vakuudeksi, vaan hyväksyy joukkonnsa kaikki miten vain ajattelevat.

Eleniuksen kohdalla minua kiinnostaa, miten kaikki tapahtui. Lisäksi minua on aina kiehtoneet ihmiset, joilla on historia, juuret ja kerrottavaa maan mullasta. Tässäkään kohtaa Elenius ei petä. Hänen pohjalaisuutensa juuret ovat syvällä tämän maan kamarassa ja tiukasti. Ehkä se on vain historiallisen tiensä päähän tulleen kansallisvaltion viimeinen joutsenlaulu todistamassa sitä, mikä on jo tapahtunut. Yhtä kaikki siinä on jotain upeaa ja vaikuttavaa: aateluutta, jonkin maalaisuutta, ymmärrystä ja ylpeyttä siitä.

Kolmas mielenkiintoni syy on puhtaasti missiologinen. Luterilainen kirkko, johon edelleen - kaikesta huolimatta ja vieläkin - kuuluu kolme neljäsosaa kansasta on itselleni suuri haaste ja pääasiallinen lähetyskenttä. Yhtä vähän kuin Paavali omalla apostolintoimellaan kuvitteli voivansa kääntää Israelin kansan suuntaa kohti vääjäämätöntä tuhoa, yhtä vähän itse kuvittelen minkään voivan enää uudistaa kirkkoa Suomessa - kaikista sinänsä hyvää tarkoittavista näkemyksistä ja "sanoista" huolimatta. Se ei ole Kristuksen ruumis, eikä ole koskaan ollutkaan, mutta sen piirissä on edelleen Kristukseen uskovia. Sen piirissä olevat Herran omat voivat uudistua ja ei-uskovat kirkon jäsenet tulla uskoon, mutta itse kirkkolaitoksen uudistuminen on haihattelua.

Tilanteemme muistuttaa itse asiassa yllättävän paljon apostolien aikaista tilannetta, jossa Paavalilla aina uudelle paikkakunnalle tullessaan oli ensimmäisenä kontaktipintanaan ja ponnahduslautanaan juutalainen synagoogajärjestelmä hurskaine juutalaisineen ja jumalaapelkäävine käännynnäisineen. Meidän tilanteessamme kansankirkko muodostaa meille samanlaisen kosketuskohdan ja väylän suhteessa suomalaisiin ihmisiin. Niinkuin Paavalikin sai aikansa synagoogan piirissä toimittuaan kenkää sieltä, samalla tavoin näyttää toistuvasti käyvän uudistusmielisille Herran seuraajille kirkon piirissä. Valitettavan usein sama tilanne tuntuu toistuvan ns. vapaiden suuntien seurakunnissakin, jopa itsenäisissä, uusissa seurakunnissa.

Eleniuksen kirjasta lisää myöhemmin.