Sain edelliseen postaukseeni ystävältäni aiheeseen hyvin sopivan linkin. Kuva on erinomaisen hyvin aiheeseen sopiva.
Se tuo hyvin esille myös ajallemme edelleen ominaisen vastakkainasettelun modernin ja postmodernin ajattelun välillä. Tämä polaarinen kahtiajako vaikuttaa yhtä lailla sekulaarin maailman kuin kristittyjenkin piirissä. Me uskovina nimittäin olemme aina oman aikamme lapsia myöskin. Modernista kristillisyyden näkemyksestä kiinni pitäville on ominaista - hengellisestä taustasta riippumatta - roikkuminen kiinni perinteisessä institutionalisoituneessa kristinuskossa. Olla uskossa on yhtä kuin omata perinteiset länsimaiset arvot ja elämäntapa. Vastaavasti postmoderniin kristillisyyteen loikanneille on usein ominaista löyhät rakenteet ja välittömän hengen ilmoituksen korostaminen kirjallisen ilmoituksen kustannuksella.
Mieleen tulee Kuopion piispa Wille Riekkisen pohdiskelu Jeesuksen neitseestäsyntymisestä Kotimaa-lehden joulukalenterissa eilen 11.12.2008. Hänelle Jeesuksen neitseestäsyntyminen ei ole mitenkään tärkeä asia. Ehkä se ei ole myöskään mitenkään itsestäänselvä hänelle? Eihän kotoisa piispamme sitä nyt suoraan kiellä - ei tietenkään! - mutta mukavan leppoisasti hän onnistuu lause lauseelta vesittämään koko jutun. Tärkeäksi ei muodostukaan Jeesus, Raamatun ilmoitus ja sen paikkansa pitävyys, vaan epämääräinen kokemus siitä joulurauhasta, jonka Jeesus antaa sydämeen. Kaunista, mutta harhaanjohtavaa. Tässä kohtaa koin taas tutun deja-vú-ilmiön: "olen unessa useasti...". Käytännössä Wille-piispa luisuu pois perinteisen kristinuskon piiristä jonnekin ihan muualle.
Elämme jännää opittomuuden aikaa: kirjallinen ilmoitus ei ole muodissa, eikä totuus, joka sulkee joitain asioita yhteyden ulkopuolelle. Kaikki tuo edustaa menneiden sukupolvien ahdasmielisyyttä ja tuomitsevuutta. Sellainen ei käy laatuun tänä aikana. Nyt täytyy olla virtaa, värejä, aaltoja ja viboja. Ja jos näitä ei ole, niin usko ei ole mistään kotoisin. Yleisen moraalin alueella tämä ajattelu näkyy siinä, ettei kukaan enää varsinaisesti tee mitään moraalisesti väärää, vaikka vähän rikkookin yhteiskunnan lakeja, niinkuin Raimo Mäkelä osuvasti on sanonut.
Tällaiseen ajatteluun törmää tätä nykyä myös karismaattisissa piireissä. Ymmärtäkää minut nyt oikein: minä olen karismaatikko. Puhunhan kielillä rukoillessani, olen nähnyt näkyjä ja kokenut ihmeitä jne. Uskon Pyhän Hengen vaikuttamien armolahjojen seurakuntaa rakentavaan toimintaan, ehdottomasti. Mutta yhä enemmän näen ympärilläni sellaista karismaattista uskonnollisuutta, jossa ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus syrjäytetään ja siirrytään suoraan - ohi ristin - hengen maailmoihin. Jos näin teemme, menetämme Pyhän Hengen ja joudumme ties minkä hengen pauloihin.
Pyhä Henki ei koskaan siunaa meitä ohi ristin, eikä toimi yli sen, mikä on kirjoitettu sanassa. Kuitenkin valitettavan usein tapaan uskovia, joille sanan totuus ei merkitse niinkään paljon kuin jotkut lyhytaikaiset kokemukset. Joitain vuosia sitten olin eräässä pastorien rukoustapaamisessa, jossa oli myös erään luterilaisen herätysliikejärjestön vastuunkantajia. Nämä osoittautuivat pesunkestäviksi karismaatikoiksi sekä suun tunnustuksen että käytännön toiminnan puolesta. Ja samaan aikaan he suureen ääneen vakuuttivat olevansa paikalla edustamassa niitä uskonveljiä ja -sisaria, jotka kokevat seksuaalista suuntautumista eri tavalla kuin mitä uskovat perinteisesti ovat tunteneet.
Ajattelin tuolloin, että nyt on yksi merkkipaalu luopumuksen tiellä sivuutettu. Sen jälkeen tällä rintamalla onkin tapahtunut yhtä ja toista. En ihmettele kehitystä kirkon piirissä, kun piispoina on Wille Riekkisen kaltaisia henkilöitä. Ihmettelen kuitenkin sitä opittomuuden harhan läpimurtoa perinteisissä herätyskristillisissäkin piireissä, jota aina silloin tällöin joutuu todistamaan. Toisaalta sitä ei pidä ihmetellä, sillä myös kirkon ulkopuoliset kristilliset yhteisöt joutuvat toimimaan periaatteessa samojen poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten lainalaisuuksien alla kuin evl. kirkkokin.
Vaarallisin yhdistelmä lienee se, kun toisaalta Raamatun arvovaltaan kevyesti tai peräti kielteisesti suhtautuva ja toisaalta erilaisia karismaattisia viboja edustavat ääripäät yhtyvät. Siinä meillä on antikristus, joka kieltää sanan, mutta ottaa vastaan hengen. Kun näin tehdään opissa ja elämässä, niin kielletään Kristus ja saadaan väärä henki. Esoteerisessa karismaattisuudessa sen enempää kuin kirkollisessa liberalismissakaan tämä ei kuitenkaan asialle vihkiytyneitä häiritse. Tärkeintä on minä itse - se perinteinen humanismin harha! - ja Raamatun Jeesus on sen rinnalla kevyesti ohitettava "uskonnollisen elämän tiukkapipoinen, mutta onneksi väliaikainen ohimenevä vaihe".
Tuleeko Sinun mieleesi esimerkkejä tällaisesta?
Samaa mieltä.
ReplyDeleteMielessäni on ollut Jeesuksen sanat "Minä olen tie, totuus ja elämä" (Joh 14:6). Erilaisissa elämäntilanteissa tuosta sanasta korostuvat milloin tie, milloin totuus, milloin elämä, ja aina tuo sana on yhtä totta, kulumaton, täydellinen. Uutta valoa on tullut myös Raamatun kertomukseen tyhmistä ja viisaista neitsyistä: tänä aikana, jos koskaan, tarvitsemme Hengen valoa, että erottaisimme totuuden ja tien, ja saisimme elämän. Joka hetki, joka päivä, Hengen valoa, jokaiseen asiaan, jokaiseen tilanteeseen. Valhe on salakavalasti läsnä ja ilman Hengen valoa emme tunnista valhetta. Sanassa sanotaan, että tulee aika, jolloin ravistellaan kaikkea, mitä voi ravistella. "Meitä seulotaan, kuin nisuja", kuten eräs kristitty kirjoittaa. Hän kysyy myös: "Aiommeko seurata 'uutta maailmanjärjestystä' vai raamatullista järjestystä ja toimia Jumalan suunnitelmien mukaan?" Hyvä kysymys meille kaikille.
Outoa kuohuntaa..... tunnen nimittäin sisälläni kun luin Timo veljen kirjoittamaa painavaa asiaa.
ReplyDeleteNiin, tuosta kuohunnasta; se on sitä mitä olen aiemminkin täällä toistanut, "jokainen istutus, joka ei ole minun taivaallisen Isän istuttama on revittävä juurineen pois."
Elämme todellisuudessa aikaa, missä ei ainoastaan kamppailla vanhojen perinteiden pauloissa vaan koko ajan uskonnollisen maailman sisäpuolelle ujutetaan jos jonkinlaista uutta ilmiötä. Ei enää tapoja ja muotoseikkoja vaan sitä ihtiään synnin saastaa minkä innoittamana on tämän maailman alkeisvoimat.
En osaa odottaa enää muutosta kirkkokuntien sisällä, se tie on jo nähty.
Ei ole montaakaan vuotta kun oli tavallista kuulla vakuuttelua; "Kun kirkossa tehdään ja hyväksytään sitä, sitä ja sitä, silloin viimeistään eroan siitä."
Nyt tuo kaikki on kirkossa ja nuo vakuuttelijat pysyvät visusti siellä varmoina pystyvänsä parhaiten vaikuttamaan "sisältä käsin." - No on toki poikkeuksiakin.
Mitä sitten seuraa siitä kun en odota enää uskonnollisilta järjestöiltä paljoakaan? Se on johtanut minut katsomaan kahta "kuvaa" Raamatussa jotka tarkoittavat samaa asiaa eli Kristuksen ruumis ja Jumalan temppeli = Jumalan seurakunta.
Myöskin se on johtanut katsomaan mitä alussa oli ja mitä on nyt. Silloin ei painotus ollut näissä; "virtaa, värejä, aaltoja ja viboja".
Silloin elettiin Kristuksen ruumiin todellisuutta Hengen uudessa tilassa ja se johti toisinaan tällaisiin kokemuksiin:
Apt.4:31 Ja kun he olivat rukoilleet, vapisi se paikka, jossa he olivat koolla, ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja puhuivat Jumalan sanaa rohkeasti.
Tätä juhlamieltä edelsi vangitseminen ja uhkailu evankeliumin tähden, se ei kuitenkaan pilannut Herran omien fiiliksiä. Tai mitä sanoisin Paavalista ja Silasta heidän veisatessaan ylistystä keskellä yötä vankilassa. Fiilikset oli niin korkealla, että he eivät lähteneet vankilasta vaikka maanjäristys avasi ovet.
Allekirjoitan tuon Timon huolen nyky karismaattisuuden epäterveistä ilmiöistä joka on tullut peittämään alleen Jumalan vaikuttaman Hengen täyteyden, sen joka ei ole kiinni kulisseista vaan Jumalan läsnäolosta, sen joka ei kosketa vain sielua, vaan myös henkeä.
Kaiken sanotun jälkeen sanon; rakastan Kristuksen ruumista, siis seurakuntaa, joka on Jumalan ja Jumalaa yli kaiken.