Tulevaisuuden seurakunta

Olin tuossa jokin aika sitten yhdessä muutaman muun kaverin kanssa lounastapaamisella David Pawsonin kanssa. Pawson hieman alusti meille aiheesta millainen on tulevaisuuden seurakunta. Useimmiten seurakunnat ja kirkkokunnat ovat suuntautuneet joko menneisyyteen tai sitten nykyhetkeen. Käytännössä siis joko roikutaan kunniakkaassa historiassa ja isien luomissa perinteissä tai sitten ollaan ankkuroiduttu (oletettuun) nykyhetkeen ja pyritään olemaan trendikkäämpiä kuin trendinluojat itse olivat koskaan edes tarkoittaneetkaan.

Mutta missä meillä on seurakunta, joka hakee näkynsä, arvonsa, tavoitteensa ja toimintatapansa tulevaisuudesta? Liian monet seurakunnat tänä päivänä elävät ja toimivat niin kuin Kristus olisi heille vain tätä elämää varten. Eskatologia (oppi viimeisistä tapahtumista) on kärsinyt inflaation ja siihen näen kaksi syytä.

Ensimmäinen on 1970-luvun osittain epäonnistunut ja yliläikkynyt lopun aikojen odottelu ja opetus tältä pohjalta, mikä oli usein pelon sanelemaa. Toinen syy on nykyisen postmodernin ajan eräänlainen ”historiattomuus”, jossa kaikki pyritään saamaan ”tässä ja nyt” (vrt. Lapinlahden Linnut laulaa ”heti tänne kaikki mulle”), mutta jossa toisaalta ei olla enää menossa mihinkään. Tulevaisuus pelottaa, sinne ei haluta ja kuitenkin tulevaisuus on tässä ja Ilmestyskirja nyt.

Käytännössä, kun ajatellaan kristittyjen suhtautumista eskatologiaan, luulen monien suhtautuvan odotettaviin asioihin sekä kyynisesti että turhautuneesti:

- ”älä puhu mulle lopun ajoista, elämä on tarpeeks vaikeeta jo ennestään…”

- ”no hei, eiks näitä juttuja oo aina ollut, mitä tossa nyt on niin ihmeellistä?”

Tutustupa itse vaikkapa pedonmerkkiyhteiskuntaa käsitteleviin videoklippeihin Youtubessa ja mieti omia reaktioitasi: www.youtube.com/watch?v=3vSOf8uqRJU

Kuitenkin, kun luemme Uutta testamenttia niin emme löydä oikeastaan muuta läpitunkevaa trendiä, kuin tulevaisuuden; Jeesus on tulossa takaisin hallitsemaan maan päällä ja seurakunta on yhteisö, jonka tulee edustaa uutta aikaa aina kulloisenkin ajan keskellä. Tämä tulee näkyviin sen yhteisöllisyydessä. Paavali kirjoittaa Efeson uskoville, että hän polvistuu Taivaallisen Isän edessä, josta kaikki muukin isyys ja vanhemmuus ylipäätään saa nimensä, merkityksensä ja tapansa toimia. Seurakunnan sisäiset suhteet perustuvat tähän ajatukseen Jumalan perheestä. Tältä pohjalta nousee kaikki se hengellinen vanhemmuus, joka käytännössä ilmenee isyytenä, äitiytenä ja toinen toisistamme huolehtimisena.

Tulevan maailman arvojen tulee näkyä myös seurakunnassa sen tavassa johtaa, hallita ja vaikuttaa. Käytännössä kysymme millä tavoin seurakuntaa johdetaan ja mikä on sen toimintakulttuuri? Jeesus sanoo tästä osuvasti Matteuksen evankeliumissa: ”Te tiedätte, että kansojen ruhtinaat herroina niitä hallitsevat, ja että mahtavat käyttävät valtaansa niitä kohtaan. Näin älköön olko teillä keskenänne, vaan joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne, ja joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, se olkoon teidän orjanne; niinkuin ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä.”

Jos ajattelemme perinteisiä historiallisia kirkkokuntia, niin niiden rakenne on hierarkkinen virkajärjestelmä, joka perustuu ylhäältä alaspäin tapahtuvaan käskyttämiseen, sääntöihin ja niiden noudattamisesta seuraaviin etuoikeuksiin tai päinvastoin rankaisemiseen niiden noudattamatta jättämisestä. Kun taas ajattelemme uusia, kirkkokuntiin sitoutumattomia seurakuntia, näemme niissä usein hyvin yksioikoisen ja joskus jopa häikäilemättömän yhden johtajan järjestelmän. Näiden pyramidimallien välillä löytyy ateenalaisen demokratian kristillistetty versio eli kansanvaltaisesti hallittu kongregaatio, jossa parlamentaarinen edustuksellisuus ratkaisee asiat, ei niinkään Pyhän Hengen johto.

Meidän täytyy Uutta testamenttia ja erityisesti Jeesuksen em. sanoja lukiessamme torjua nämä mallit epäraamatullisina. Emme löydä UT:sta sen enempää paavia kuin kansanvaltaakaan. Kristus on seurakunnan pää.

Kun luemme tulevan maailman asioista Ilmestyskirjasta, niin kannattaa huomata myös tämä kohta Ilmestyskirjan 21. luvusta: ”eikä kaupunki tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta; sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppu on Karitsa” Ajatus valossa elämisestä ja toimimisesta, eräänlainen läpinäkyvyyden periaate koskee seurakuntaa tulevaisuuden yhteisönä jo tässä ja nyt. Näinhän Johannes kirjoittaakin 1.kirjeessään: ”jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä”

Mutta löytyy sieltä Ilmestyskirjan loppuluvuista muutakin seurakuntaa tulevaisuuden yhteisönä koskettavaa asiaa. Vai mitä sanot tästä? ”Mutta temppeliä minä en siinä nähnyt; sillä Herra Jumala, Kaikkivaltias, on sen temppeli, ja Karitsa” (Ilm. 21:22). Tämä on ydinasia uskossa Jeesukseen; minulla on oma, henkilökohtainen suhde tähän Jumalaan ja se on mahdollista Karitsan, Jeesuksen kautta. Hän on meidän temppelimme tulevaisuudessa ja nyt jo tässä ajassa me olemme Hänen temppelinsä. Hän asuu meissä ihan niin kuin sanotaan ”Kristus meissä, kirkkauden toivo”. Ruumiimme on Hänen Henkensä temppeli ja kun seurakuntaa on koolla olemme Hänen asumuksensa Hengessä.