Hengellisestä kasvatuksesta
Olen tullut uskoon keväällä 1974 ollessani 17-vuotias. Nyt siitä on kulunut aikaa rapiat 34 vuotta. Kun ajattelen omaa uskonelämääni, niin tunnistan itsessäni Jumalan kutsun. Hyvin pian uskoontuloni jälkeen tapahtui tämä tunnistaminen. En oikein osaa selittää sitä; se on kuin sisäinen kutina, jota ei voi ulkoapäin raapia.
Kun sitten ajattelen omaa käsitystäni tuon kutsun toteutumisesta elämässäni, niin huomaan ajatelleeni, että tie käy muodollisen kristillisen koulutuksen kautta. Eli raamattukoulun tmv. kautta Herran työhön. Samalla tavoin kuin maallisellakin puolella valmistutaan tiettyyn ammattiin opiskelemalla, tenttimällä jne., niin samalla tavoin käy myös Jumalan valtakunnassa. Näinhän se ajattelu kulkee; suoritetaan jokin pätevyyskoulutus, hankitaan tutkinto, oppiarvo ja nimitys ja sitten eikun töihin Herran elopelloille.
On the other hand; niin kauan kuin henkilöltä tämä tutkinto ja vihkimys työhön puuttuu, hän on ”vain pelkkä maallikko”. Hänen Pyhän Hengen kautta saamansa armolahjavarustus voi olla periaatteessa millainen hyvänsä, liittyen paimenuuteen, opettamiseen, evankelioimiseen, vuorovaikutukseen ihmisten kanssa, kastamiseen tai ehtoollisen jakamiseen jne., mutta niin kauan kuin tämä ”virallistaminen” puuttuu, niin hän ei ole ”virallisesti pätevä” tekemään noita asioita.
Hyvä kysymys onkin; tunnistetaanko ihmisten kutsumus paimenten taholta ja annetaanko seurakunnissa kaikille Herran kutsumille mahdollisuus toteuttaa kutsuaan? Tai sama asia toisin päin; onko kuka hyvänsä, joka suorittaa hyväksytysti jonkin muodollisen koulutuksen ”virallisesti pätevä” em. tehtäviin seurakunnassa?
Turhauttavaa; onko todellakin kaikkien yhteisöjen (myös orgaanisten seurakuntien!?) pakko kulkea läpi tuo sama hapattumisen prosessi vireästä ja viriilistä liikkeestä paikoilleen pysähtyneeksi, akateemisia oppiarvoja arvostavaksi kirkkokunnaksi? (Kuvaannollisesti sanoen; kirkasvetisestä lähteestä sameiden vesien seisoma-altaaksi…)
Mutta omaan kokemukseeni palatakseni; tämä ajatus raamattuopiston tai teologisen seminaarin käymisestä hengelliseen työhön ”virallisesti valmistavina” oli täydellisesti iskostunut mieleeni jo nuoresta pitäen. Joka puolella ympärilläni näin vain tämän mallin. En nähnyt mitään muuta, vaihtoehtoista mallia toiminnassa – tai jos luulinkin nähneeni, niin minut hyvin nopeasti vaiennettiin ”oppineempien” taholta varoituksilla hurmahenkisyydestä, lahkolaisuudesta tai ”kristittyjen yhteyden reuna-alueille” luisumisesta. (Näillä varoituksilla oli usein myös kirkkohistoriallisen todistusaineiston painoarvo mukanaan, mikä tarkemmin tutkittaessa tosin osoittautui joko tahallisen yksipuoliseksi tai sitten naivin hyväuskoiseksi virallisen kirkkohistorian tulkinnaksi.)
Olen sitten näiden reilun 30 vuoden uskossa vaeltamiseni aikana läpikäynyt kahdenkin kirkollisen työntekijäkoulutuksen myllyn, nähnyt sen toimivuuden ja toimimattomuuden sekä tehnyt mielenkiintoisia havaintoja sen liittymisestä ko. uskonyhteisön elämään ja eteenpäin menoon yleensä. Totuuden nimessä täytyy sanoa, että olen nauttinut siitä. Luulen, että muutamaa viimeksi kulunutta vuotta lukuun ottamatta olen viettänyt eräät elämäni parhaat vuoteni raamattukoulussa. Rakastan Raamatun tutkimista ja olen saanut paljon myös teologian opiskelusta. Kuten eräs opettajani totesi nuoruudessani, minulla on opittavaa jokaiselta ihmiseltä, jopa liberaaliteologilta. Sitä paitsi, täytyyhän minun tuntea se hengellinen kenttä, jossa tämän päivän Suomessa (ja länsimaissa yleensäkin) eletään. Jos ei muuten, niin ainakin sitä varten, että tiedän, mitä vastaan taistelen. On siis olemassa ero Raamatun opiskelulla ja teologian opiskelulla. (Tuleeko tämä Sinulle yllätyksenä?)
Mutta sitten; muutaman viimeksi kuluneen vuoden aikana olen alkanut aiempaa syvemmin ymmärtämään jotain siitä mallista, jonka Uusi testamentti antaa hengelliselle kasvatukselle, oppimiselle ja oman kutsun löytämiselle. Tämä raamatullisen oppimisen malli liittyy läheisesti näkemykseemme seurakunnasta, sen luonteesta ja elämästä.
Ensinnäkin on hyvä huomata, etteivät apostolit harrastaneet akateemista teologian opiskelua, eivätkä myöskään kannustaneet nuoria seuraajiaan siihen (Markus, Timoteus, Titus esim.). Apostolien malli opettaa oli tyystin erilainen. Siinä teoria ja käytäntö, oppi ja elämä, Sana ja Henki eivät olleet erossa toisistaan.
Ensinnäkin se perustui henkilökohtaiseen vierellä kulkemiseen, elämän jakamiseen ja asioiden käytännössä sisäistämiseen. Se tapahtui aina vanhemman, apostolisen työntekijän opastuksella (esim. lähetysmatkoilla Paavalin kanssa tai kirjeenvaihdossa hänen kanssaan). Joku voisi kutsua tätä oppimisen prosessia mentoroinniksi. Siitä puuttui kokonaan meidän länsimaiseen käsitykseemme kuuluva ”tutkijakammio norsunluutornissa”-ajattelu. Apostoleilla ei ollut siihen yksinkertaisesti aikaa (entä onko meillä sitten?), eivätkä he mitenkään nähneet sitä tarpeellisena (tulisiko meidän sitten pitää?). Akateeminen teologinen opiskelu edustaa enemmänkin antiikin Kreikan pakanallista ajattelua, jonka takana Aristoteleen haamu (sangen elinvoimaisena) kummittelee.
Toiseksi, oppiminen raamatullisessa mallissa tapahtui aina osana yhteisöä. Tämä yhteisö oli aina seurakunta. Se ei ollut akateeminen yliopisto, askeettinen munkkiluostari tai elävästä elämästä eristäytyvä raamattukoulu jossain syrjäseudulla. Oppiminen ja mentorointi tapahtuivat siis osana seurakunnan jokapäiväistä elämää, ihmisten välistä vuorovaikutusta ja se oli luonteeltaan yhteisöllistä. Tämä asettaa eteemme myös haastavan kysymyksen; ovatko seurakuntayhteisömme sellaisia, joissa tämä raamatullinen mallioppiminen toteutuu käytännössä?
Tunnustan, että olen tässä kohtaa oppimassa, enkä halua puhua suulla suuremmalla. Ymmärrän, että jossain raamattukoulussa saatetaan hyvinkin ymmärtää nämä hengellisen kasvun lainalaisuudet – joskin niiden rakenteet estävät tehokkaasti tämän elämän esiintulon. Haluan siis itse olla oppimassa ja opetettavissa, mutta haluan myös jakaa itse oppimaani eteenpäin nuoremmille. Mutta siinä ei ole kysymys akateemisen, teoreettisen tiedon välittämisestä, vaan oman elämän ja kokemuksen kautta opittujen asioiden jakamisesta nuoremmille.
Summa summarum; ainakin sen olen oppinut Jumalan kutsusta omalla kohdallani, että tämä on minun kutsuni. (Ei hassummin 34 vuoden aikana, vai mitä…?)
Käytännön kysymys: miten voisimme rakentaa seurakunnistamme sellaisia yhteisöjä, että Paavalin tapa opettaa nuorelle Timoteukselle asioita voisi onnistua käytännössä? (Ks. 2.Tim. 2:2.)
"Ensinnäkin on hyvä huomata, etteivät apostolit harrastaneet akateemista teologian opiskelua."
ReplyDeleteNiin, jostain syystä kaverit eivät joutuneet opettelemaan kreikkaa tai hepreaa; tutustumaan VT:n laajoihin kokonaisuuksiin; tenttimään Jeesuksen palvelustyön yksityiskohtia; perehtymään Israelin ja muinaisen Lähi-idän historiaan; opettelemaan ensimmäisen vuosisadan juutalaisten ryhmien ominaispiirteitä; paneutumaan sen ajan kulttuuriin, kielikuviin ja retorisiin menetelmiin; jne.
Ymmärränhän minä, mitä haluat kirjoituksellasi sanoa, mutta ei kuitenkaan pidä unohtaa, miksi jotkut meistä opiskelevat asioita, jotka eivät välttämättä pelkästään vierellä kulkemisen kautta aukea.
Juuri niin Timo sen täytyy tuntua -Elämältä Jeesuksessa Kristuksessa ja lähimmän esimerkin antavat meille "maallikoille" seurakunnan paimenet(jos heitä siis onkaan?) ja vanhimmat ja hyvin pitkälti heidän opettamansa malli ja käytös ja kohtelu(srk:laisten) siirtyy "alemmille papeille ja työntekijöille - kohtelu ei välttämättä käsiteele rakkautta.
ReplyDeleteja esim, pietari kirjoittaa osuvasti :
2Pe 3:13 Mutta hänen lupauksensa mukaan me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus asuu.
2Pe 3:14 Sentähden, rakkaani, pyrkikää tätä odottaessanne siihen, että teidät havaittaisiin tahrattomiksi ja nuhteettomiksi, rauhassa, hänen edessänsä;
2Pe 3:15 ja lukekaa meidän Herramme pitkämielisyys pelastukseksi, josta myös meidän rakas veljemme Paavali hänelle annetun viisauden mukaan teille on kirjoittanut;
2Pe 3:16 niinkuin hän tekee kaikissa kirjeissään, kun hän niissä puhuu näistä asioista, vaikka niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, jota tietämättömät ja vakaantumattomat vääntävät kieroon niinkuin muitakin kirjoituksia, omaksi kadotuksekseen.
2Pe 3:17 Koska te siis, rakkaani, tämän jo edeltäpäin tiedätte, niin olkaa varuillanne, ettette rietasten eksymyksen mukaansa tempaamina lankeaisi pois omalta lujalta pohjaltanne,
2Pe 3:18 ja kasvakaa meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Hänen olkoon kunnia sekä nyt että hamaan iankaikkisuuden päivään.
ja kun Taas Paavali kirjoitaa Timoteukselle :
2Ti 3:14 Mutta pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut,
2Ti 3:15 ja koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.
2Ti 3:16 Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa,
2Ti 3:17 että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.
Ja tästä syntyy kiistat pastorien ja "maallikkojen" välillä , joku on lukenut Raamattua , mutta toiset ovat prepanneet oppiarvoissa..
Aseveljelleni
ReplyDeleteMonet mainitsemistasi asioista luen itse enemmänkin yleisen raamattutietouden piiriin kuin varsinaisen teologian. Ei esim. UT:n kreikan kielen opiskelussa niin hirveästi muusta ole kysymys kuin juuri siitä itsestään.
Ajattelen länsimaisessa teologiassa olevan paljolti kyse esim. siitä, miten koko systemaattisen teologian jaottelu nousee Tuomas Akvinolaisen ajattelusta, jonka juuret taas löytävät tiensä antiikin hellenistiseen (so. pakanalliseen) sivistykseen, Aristoteleeseen jne. Itse en ajattele tämän lähteen olevan raamatullisen tiedon ja ymmärryksen lähde, vaan enemmänkin hyvän ja pahan tiedon puusta syömistä, jos tällainen allegoria sallitaan.
Raamattua emme voi ymmärtää ensisijaisesti tiedon lisäämisen kautta, vaan Pyhän Hengen antaman ilmestyksen kautta. Näin Raamattu ainakin itse ilmoittaa itsensä, ks. esim. 2. Piet. 1:19-21.
Tiesin jo kirjoittaessani kajonneeni yhteen länsimaisen kristillisyyden massiivisimpaan "pyhään lehmään". Ovatko nämä mainitsemasi asiat UT:n ilmoituksessa sitä kovaa ydintä, jota haluamme välittää eteenpäin omille hengellisille ja biologisille lapsillemme?
Minusta ei ainakaan, vaikka ymmärränkin mitä haluat kommentillasi sanoa. On kuitenkin hyvä ymmärtää ero traditionaalisen ja omaan kulttuuriimme (ei siis UT:n ajan kulttuuriin!) sidoksissa olevan teologian opiskelun ja Raamatun kielien, historian yms. opiskelemisen ero.
Jeesuksen seuraamisessa on kuitenkin kyse jostain paljon syvemmästä asiasta kuin "vain" näiden opiskelemisesta. Siinä prosessissa vierellä kulkeminen auttaa kyllä paljon.
Osasyynä näkemyseroihimme oli siis se, että sinulle "teologian opiskelu" ~ "systemaattisen teologian opiskelu", kun taas itse näen "akateemisen teologian opiskelun" laajemmin ja joillekin Kristuksen ruumiin jäsenille välttämättömänä.
ReplyDeleteVielä tarkennus: en näe varsinaista muodollista titteliä tai tutkintoa pakollisena, mutta jostain on jonkun saatava sitä tietoa, joka auttaa meitä ylittämään sen kuilun, joka tämän päivän suomalaisten kristittyjen ja ensimmäisen vuosisadan Palestiinassa asuvien juutalaisten Jeesuksen seuraajien välillä on. Heille oli täysin itsestään selvää moni asia, josta meillä ei ole hajuakaan, ja siksi me joudumme niitä asioita opiskelemaan vaikka heidän ei tarvinnut.
Ja Jeesuksen seuraaminenhan oli sitten ihan oma juttunsa; minä vain tartuin tuohon heittoosi siitä, että "apostolit eivät opiskelleet vaan kulkivat vierellä". Minusta kaikkien meidän tulisi harrastaa tuota vierellä kulkemista - ja joidenkin täytyy lisäksi opiskella niitä juttuja, joita yleensä opetetaan vain teologisissa oppilaitoksissa. Jos ei muuta, niin ainakin se auttaa välttämään sitä hörhöilyä, jota välillä esiintyy niissä piireissä, joiden mielestä kaikenlaisella akateemisella teologian opiskelulla olisi syytä pyyhkiä hanuria, so to speak.
"jostain on jonkun saatava sitä tietoa, joka auttaa meitä ylittämään sen kuilun, joka tämän päivän suomalaisten kristittyjen ja ensimmäisen vuosisadan Palestiinassa asuvien juutalaisten Jeesuksen seuraajien välillä on"
ReplyDeleteJuuri näin näen asian itsekin ja juuri tämä on minua innostava asia esim. raamattukouluopiskelussa.
"ainakin se auttaa välttämään sitä hörhöilyä, jota välillä esiintyy niissä piireissä, joiden mielestä kaikenlaisella akateemisella teologian opiskelulla olisi syytä pyyhkiä hanuria"
Tähän vielä isompi amen; olen kyllästymiseen asti nähnyt tätä ja ihan kypsä siihen.
Jos kuitenkin - enkä nyt mitenkään väitä Sinun tarkoittaneen tätä - liitämme jonkin akateemisen tai muun muodollisen tutkinnon, oppiarvon tmv. merkiksi jostain hengellisestä kypsyydestä ja/tai valtuutuksesta Jumalalta, niin emme ole ainoastaan hakoteillä, vaan ennemminkin edelleen toistamme länsimaisen kristinuskon konstantinolaisen paradigman noidankehää.
Kutsu ja armolahja tulee Jumalalta ja meidän on opittava tunnistamaan tämän saaneita ja kokeneita ihmisiä läheltämme (=srk:sta), valtuutettava ja siunattava heitä oman kutsunsa toteuttamisessa - ilman, että ehdollistamme tämän kaiken srk:ssa johonkin oppiarvoon, titteliin tmv. Näin myös paimenuuteen liittyvässä armoituksessa.
Hei!
ReplyDeleteHyvä kirjoitus Timo! Vierelläkulkemista tarvitaan.
Aiempaan keskusteluun:
On totta, että teologisessa tiedekunnassa voi oppia israelin historiasta ja kulttuurista. Siellä saa opiskella alkukieliä ja saada näin monin eri keinoin hyödyllistäkin tietoa Raamatusta. Tähän kaikkeen ei mielestäni kuitenkaan välttämättä tarvittaisi teologista tiedekuntaa. Messiaaniset juutalaiset esimerkiksi pystyvät mainiosti opettamaan tietojaan eteenpäin länsimaalaisille. Kreikkaa ja Hepreaa voi opiskella ilmankin teologista tiedekuntaa jne.
-Kaisu
Kaisulle (ja muillekin)
ReplyDeleteKiinnitetäänpä nyt huomio siihen pääasiaan, mistä kirjoitin. En tyrmännyt raamattukouluopiskelua sinänsä - mainitsinhan itsekin omista hyvistä kokemuksistani. Mutta se ei ole kaikki ja siinä on omat vaaransa, asia näin lievästi ilmaistuna.
Pääasia oli - ainakin tarkoitukseni mukaan - se, että UT:n hengellisen oppimisen mallissa ensisijainen oppimisympäristö oli aina srk.
Tästä taas seuraa haastava kysymykseni; pitäisikö meidän oppia tästä? Tähän mennessä kukaan ei ole ottanut kantaa tähän itse asiaan.
Kun kirjoitin srk:sta hengellisenä oppimisympäristönä kirjoitin hyvin pitkälle sellaisesta asiasta, jota meillä ei varsinaisesti ole. Ei ainakaan kovin paljoa, eikä kovin laajassa mittakaavassa - puhumattakaan siitä, että se olisi kaikkialla hyvin tietoista ja tavoitteellista.
Kuitenkin näen, että me olemme menossa tähän suuntaan ja niin sen pitääkin olla.
Olen samaa mieltä Timon kanssa, eli paras konteksti hengelliseen oppimiseen ei suinkaan ole yliopisto vaan seurakuntaruumis.
ReplyDeleteKaisulle joudun sen sijaan tuottamaan pettymyksen: messiaanisilla juutalaisilla ei valitettavasti ole minkäänlaista erityisasemaa (monopoliasemasta puhumattakaan) Raamatun tulkinnassa tai siihen liittyvissä asioissa. (Ainoana poikkeuksena voisivat ehkä olla ne, jotka puhuvat äidinkielenään hepreaa, sillä he saavat jonkin verran etumatkaa VT:n heprean opiskelussa.)
Toisin kuin jotkut antavat ymmärtää, messiaaniset juutalaiset eivät siis suinkaan ole ratkaisu siihen ongelmaan, jota Kaisu kutsui nimellä "teologinen tiedekunta". Ja ehkäpä tässä yhteydessä lienee - varmuuden vuoksi - hyvä mainita myös se, että messiaaniset juutalaiset eivät muutenkaan ole mitään superluokan kristittyjä vaan ihan samalla viivalla uudestisyntyneiden pakanakristittyjen kanssa, niin teologisesti kuin hengellisestikin.
Jos katsoo tänähetkistä suuntaa (kotisrk:ssa) niin ennen pitkää ollaan samassa "yleisessä" linjauksessa , että sukupolvet srk:n siäpuolella kokontuvat eri "ryhmissä" ja näin aiankin minusta lyödään -todella kuolettava isku Srk perheelle. Jos tätä suuntausta ikäänkuin avitetaan srk johdon puolelta niin tulavaisuudessa nuoret ja nuoretaikuiset jäävät ikäänkuin vajaiksi vanhusten hengellisetä viisaudesta ja tuesta ja ehkäpä tiedosta.
ReplyDeletemitä tulee Brother in armsin kommenttiin niin jo pelkästään juutalaisten tieto Vtstä lukuisien rabbiinien kirjoittamina kirjoina , tuo meille lisävaloa Juuristamme - ja tästä kertoo hyvin Risto Santalan kirjat , mutta kyllä tarvitsemme ns. teologisia oppilaitoksia , ja srk on tärkeässä asemassa ja Pyhää Henkeä , että elämä seurakunnassa tuottaisi hedelmää:)
Tommi:
ReplyDeleteViittasit teologi Risto Santalan kirjoissa käsiteltyihin VT:n tulkintoihin UT:n jälkeisissä rabbiinisissa lähteissä. Vanhoissa juutalaisissa dokumenteissa tosiaan löytyy kaikenlaista mielenkiintoista ja osa materiaalista saattaa jopa valottaa esim. UT:n ajan käytäntöjä tai uskomuksia. Muinaisten juutalaisten lähteiden arvoa tutkimuksessa ei kukaan olekaan asettanut kyseenalaiseksi.
Sen sijaan kyseenalaistan sen olettamuksen, että juutalaisten ei tarvitsisi opiskella aivan samoja asioita ja aivan samoissa oppilaitoksissa kuin ei-juutalaistenkin. Samoin kyseenalaistan tähän liittyvän, usein vaille selvää artikulaatiota jäävän esiolettamuksen: ei ole olemassa kahden kerroksen uskovia sen mukaan, mikä on ihmisen fyysinen DNA. (Näinhän tietysti kaikki UT:nsa lukeneet suullaan tunnustavat, mutta sydämestä tuntuu välillä puuttuvan se usko, että asia on tosiaan näin.)
Haluan vakavasti uudistaa alkuperäisen kysymykseni: miten voisimme rakentaa seurakunnistamme sellaisia yhteisöjä, että Paavalin tapa opettaa nuorelle Timoteukselle asioita voisi onnistua käytännössä? (Ks. 2.Tim. 2:2.)
ReplyDeleteEli käytännössä; miten edistää keskinäistä tilivelvollisuutta ja mentorointia seurakunnissamme? (Omasta näkövinkkelistäni ajattelen orgaanista, esim. kotona kokoontuvaa seurakuntaa.)
Tämä oppimisen malli nimittäin haastaa koko perinteisen ex cathedra-tyylisen, informaation jakamiseen perustuvan raamattukoulu/teologinen seminaari/tiedekunta-tyyppisen oppimisen ja koulutuksen.
Otetaanpa esimerkki ns. pneumatologian alalta; miten voin ylipäätään opettaa Pyhästä Hengestä puhtaasti teoreettisesti, kun koko ymmärrys Hänestä perustuu omaan, henkilökohtaiseen kokemukseen? Sehän on vähän sama kuin järjestäisin kesähelteillä uimakoulua futiskentällä. Kuitenkin näin asianlaita on monesti perinteisessä raamattukouluopetuksessa.
Haluan fokusoida tätä keskustelua ja vähän haastaakin lukijoitani. Ymmärrän (omasta kokemuksestani myös), että monessa opetuslapseuskoulussa ja muussa vastaavassa tätä kuilua on onnistuttu kuromaan umpeen, mutta päinvastaisiakin esimerkkejä (ja taaskin myös omasta kokemuksestani nousevia) on yllin kyllin - edelleenkin!
Kerrotaan juttua nuorisotyöntekijästä, joka kertoi kollegalleen pitäneensä menneenä viikonloppuna nuorten leiriä, jossa opetusten aiheena oli ollut Pyhä Henki.
Tähän toinen oli tokaissut; "Ai jaa, oliko Hän itse paikalla?"
Monesti tämä teoreettinen (yli)lataus on ongelmamme länsimaisessa kristillisyydessä.
No omasta kokemuksestani (perinteinen srk-malli:) on se vika , että pelätään ylilyöntejä ja kokoisuudessaan ohjelmarunko on niin tiivis , ettei siihen mahdu - niitä onnekkaita jotka uskaltaisivat käyttää lahjojaan - ylityöllistettyinä pastoreilla ei ole aikaa keskittyä kuuntelemaan... ja voisi olla hyvä , että josain voisi antaa vaikka "opetusvuoron" joillekin nuorilleaikuisille eli siis tietoiseti antaisi tilaa (sitä harvemmin tapahtuu) Ehkäpä on myös kysymys ylpeydestä. (?)
ReplyDeleteItselleni on ainakin kirkastunut se, että Pneumatologia jää sanojen helinään , mutta käytäntö on jotain ihan muuta ---- Minusta keskinäinen jakaminen , puhuminen ja "rukouspalvelu" ja miksei perusteiden oppiminen vie asiaa eteenpäin....
Joo kyllä Juutalaisten tulee opiskella vaikka tuntevatkin vt:n:) ja monesti srk:ssa johtotiimin esimerkki on ratkaiseva -esim armolahjoissa ja se, että esim itseni mukaanlukien nuoretaikuiset otetaan VAKAVASTI ja se , että jos ei ole aikaa vastata srk:ssa esittyihin kysymyksiin siis johdon kannalta , niin voi olla , että kuuntelemattomuus aiheuttaa 2-luokan uskovia -siis heidät passivoidaan srk:n johdon puolelta ja kuka kasvaa tässä ympäristössä? - sitkeimmät... :)
Minusta ystävyys ja läheisyys ovat avainasioita. En ole koskaan kokenut kirkkoa tai seurakuntataloa tms. tarpeeksi kotoisaksi. Varhainen apostolien malli, että vietetään aikaa kotona ja ystävystytään rauhassa, on mielestäni erittäin houkutteleva. Olen ajatellut sitä aiemminkin, mutta mm. tämä blogi auttoi avaamaan silmäni. Aion kutsua pari läheistä ystävääni kylään viettämään ehtoollista, rukoilemaan, lauleskelemaan ja lukemaan Raamattua. On ihme, etten ole sitä aiemmin hoksannut! Ajattelin, ettei se ole "kunnon" seurakuntaelämää. Ajattelin olevani jotenkin huonompi, kun en sosiaalisten pelkojeni ym. syiden vuoksi pystynyt enkä halunnut osallistua "normaaliin" seurakuntaelämään. Nyt tajuan, että halusin koko ajan jotain syvällisempää, konkreettisempaa - jotain, jossa saa osallistua vapaasti ja rakentaa toimintaa spontaanisti. Nyt mieleni on täynnä innostusta. Haluan sovittaa kappaleita, haluan opiskella sanaa ja haluan ajatella yhä uudestaan minkälaisia meidän kotiseurakuntailtamat voisivat olla. Ja sehän voi kasvaa, kolme ystävystä ensiksi, mutta jos Jumala suo, niin helpostihan siihen voisi saada mukaan lisää ihmisiä. Vähän hassua olla näin innostunut tällaisesta asiasta, mutta on tämä minulle niin iso asia :)
ReplyDeleteOlet oikeassa siinä, että ihan oikeata seurakuntaelämää voi viettää juuri niin kuin mainitsit. Ainoa vaara on se, että seurakuntaan valikoituu vain ystäviä ja niitä, joiden kanssa tulee hyvin toimeen, jolloin srk:n yksi sivufunktio eli luonteen hiotuminen / Hengen hedelmän kasvu jää vähemmälle.
ReplyDeleteSama toisin sanoin: on toki oikein ja tavoiteltavaa, että seurakuntaruumiin paikallisen ilmentymän jäsenet ovat keskenään ystäviä. Sen sijaan ei pidä lähteä siitä, että poimitaan seurakuntayhteyteen vain kaikesta samaa mieltä olevia ystäviä. (Yhtä lailla voi olla helpompaa rakentaa perinteisessä kontekstissa nuorten seurakuntia, mustien seurakuntia, kiinalaisten seurakuntia, hevari-seurakuntia, jne., mutta tällaisella tarkoituksellisella ja tehokkuuteen pyrkivällä Kristuksen ruumiin osittamisella on usein haitallisia sivuvaikutuksia.)
Anonyymille uuden lähiyhteyden löytäneelle haluan sanoa rohkaisuksi, että kyllä, olet oikealla tiellä! Tai sama toisinpäin: mitä ihmettä muutakaan uskovien yhteys Kristuksen seurakunnassa on, muuta kuin tätä, mistä kerroit?
ReplyDeleteToiselle (jälkimmäiselle) anonyymille sanon, että olet ihan oikeassa siinä suhteessa, että meidät on kutsuttu harjoittamaan uskovien yhteyttä KAIKKIEN Herran omien kanssa omalla paikkakunnallamme. Kuitenkin väistämättä siihen yhteyteen, varsinkin alkuvaiheessa, "valikoituu" tiettyjä ihmisiä. Kasvun paikka on siis hyväksyä mukaan kotona kokoontuvaan seurakuntaansa periaatteessa kuka hyvänsä naapurissa asuva.
Seurakunta ei ole iän, etnisin perustein tai kulttuurisen suuntautumisen perusteella valikoitunut porukka. Watchman Nee on sanonut, että ainoa asia, joka uskovia tulee erottaa, on maantieteellinen etäisyys.