Heikkouden evankeliumi
Kun entinen piispa Ilkka Kantola ilmoittautui mukaan demarien puheenjohtajakilpaan, hän totesi heikkoutensa olevan vahvuutensa. Kuullessani tämän höristin korviani; mitä ihmettä mies mahtaa tarkoittaa? Kantola tarkensi, että hänen heikkoutensa on, että hän on tullut demarien riveihin perinteisen puoluekoneiston ulkopuolelta. Tämä entinen heikkous onkin nyt sitten hänen vahvuutensa.
Niinpä... enkä nyt malta olla kommentoimatta sitä, että Kantolan hyppy kansankirkosta demareihin kuvastaa hyvin sitä aatteellista samankaltaisuutta, joka demarien ja kirkon virallisen linjan välillä on. Molemmille on ominaista yleishumaani tasapaksu keskivertoajattelu ja kaiken suhteellistaminen, mikä kaikessa vaaleanpunaisuudessaan on tehokkaampi raamatullisen kristinuskon sammuttaja, kuin mikään aikaisempi – paljon tehokkaampi kuin mitkään kommunistien vainokoneistot koskaan olivat!
Mutta mistä tämä heikkouden ihannointi tai heikkouden teeskentely? Kai se on sitä Ukko-Paavon ja häntä seuranneiden ukkojen alatien kristillisyyden tarkoitushakuista ylikorostamista. Se on myös oiva tapa pitää kansa kyykyssä; jos erehdyt puhumaan jotain ”Jumalan voimasta”, niin olet ylihengellinen ja ylpeä. Pyhästä Hengestäkin on amputoitu poliittisesti korrekti ja vaaraton ”arka lintu”. Ei tarvitse kuin lukea Apostolien tekoja, niin huomaa selvän eron tämän päivän heikkoutta ihannoivan uskonnollisuuden ja apostolisen Jeesus-uskon välillä.
Heikkouden evankeliumi on myös toimiva tapaa pitää kirkkokansa hengellisesti lapsen tasolla. Kun keskitytään omassa heikkoudessa piehtaroimiseen ja ainaiseen oman kurjuuden märehtimiseen, ei kukaan peräänkuuluta kasvua Kristuksen kaltaisuuteen. Tässäkin tapahtuu ns. ”käsitteiden kavallus”; Kristuksen kaltaisuudesta tuleekin yleisinhimmillistä ihmisyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä. Itse asiassa näin annetaankin lupa lankeemuksiin ja jopa synnissä elämiseen, koska ”kaikkihan me kuitenkin lankeamme”. Ja sehän se vasta sitä tosi-ihmisyyttä on...
Vaan missä on se Pyhän Hengen voima, jonka Jeesus lupaa kaikille niille, jotka tottelevat Häntä? Humanismin läpisyövyttämä kulttuurikristillisyys heittää kehiin puolustuksekseen lainauksen Paavalilta siitä, miten Jumalan voima tulee täydelliseksi ihmisen heikkoudessa. Tämä sillä erotuksella, että nyt vain heikkoudessa jäämmekin heikoiksi. On siis lupa ”jäädä kyselemään” ja näin jämähtää niille sijoilleen hengellisessä kasvussaan vaikka vuosikymmeniksi. Käy niinkuin Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa, että jotkut ovat taas uudelleen tulleet maitoa tarvitseviksi. Vahva ruoka ei silloin maistu, jotkut ”paimenet” jopa esittävät sen uhkana, joka johtaa ”lain alle”, ylihengellisyyteen tai muuten epäterveeseen kristillisyyteen. Tosiasiassa tällä tarkoitetaan sitä, että pelätään uskovien kasvavan pidemmälle, uskonnollisen kontrollin ulottumattomiin.
Eräs nuoruuden ystäväni (evl) totesi kerran osuvasti, että monen perinteisen seurakunnan maallikkotyö voitaisiin kiteyttää kolmeen teesiin ”saatte tulla – saatte olla – saatte pullaa”. Heikkouden evankeliumin avulla tämä onnistuu hyvin. Ainakin sen hedelmät puhuvat puolestaan.
Tiedän monille vilpittömille kristityille olevan vaikea pala uskoa olevansa manipuloitu, hallittu peloilla ja uhkakuvilla omien uskonnollisten johtajiensa, itse asiassa koko uskonnollisen systeemin taholta. Olisi paljon helpompaa vain elää rauhassa, käydä kirkossa ja kytkeä aivot pois päältä. Mutta liian monella meistä tulee jo oman kotiseurakunnan katto vastaan. Halu lentää vapaana on liian voimakas meille. Todellinen kutsumuksemme Jumalassa pyrkii väkisin esille. Uskollisuus sille on kunniamme.
Timo kirjoitti:"Heikkouden evankeliumi on myös toimiva tapaa pitää kirkkokansa hengellisesti lapsen tasolla. Kun keskitytään omassa heikkoudessa piehtaroimiseen ja ainaiseen oman kurjuuden märehtimiseen, ei kukaan peräänkuuluta kasvua Kristuksen kaltaisuuteen. Tässäkin tapahtuu ns. ”käsitteiden kavallus”; Kristuksen kaltaisuudesta tuleekin yleisinhimmillistä ihmisyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä. Itse asiassa näin annetaankin lupa lankeemuksiin ja jopa synnissä elämiseen, koska ”kaikkihan me kuitenkin lankeamme”. Ja sehän se vasta sitä tosi-ihmisyyttä on..."
ReplyDeleteNyt olet jälleen osunut naulan kantaan. Käytämme tätä lupana tehdä syntiä tekemättä parannusta ja muuttamatta mieltämme. Ihminen on niin turmeltunut että se etsii mitä tahansa syytä jatkaa samaan malliin. Jospa me ymmärreisiin että me tarvitsemme armoa myös mielemme muuttamiseen ja etsisimme sitä armoa...