Aika hajottaa ja aika rakentaa...
Viime aikoina olen miettinyt paljon Raamatusta löytyvää hajottamisen ja rakentamisen lainalaisuutta. Saarnaajan kirjan toisessa luvussa puhutaan siitä, miten eri asioilla on aikansa ja paikkansa Jumalan maailmassa. On aika riisua ja pukea, purkaa ja liittää yhteen ja hajottaa maahan ja rakentaa taas uudelleen.
Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa, että jokainen sellainen istutus, joka ei ole Hänen Taivaallisen Isänsä istuttama on revittävä juurineen pois. Se on siis huolellisesti kitkettävä pois sen kasvualustan maaperästä niin, ettei rihmaakaan sen juurista jää jäljelle. Näin estetään sen uudelleen leviäminen. Ei siis pyritä jalostamaan ja parantelemaan tätä kasvustoa, vaan sen kanssa on tehtävä selvä pesäero. Poiskitkeminen ja roskien kanssa polttaminen. Muu ei auta, sillä se, mikä on lihasta syntynyt, se on ja pysyy lihana, eikä muuksi muutu. Näin ollen se, mikä alkaa lihassa, se myös päättyy lihassa. Mutta voimme myös aloittaa Hengessä ja siitä huolimatta päättää lihassa.
Kuinkahan suuri osa kristilliseksi nimittämästämme toiminnasta ja elämästä jäisi jäljelle, jos tätä Jeesuksen sanaa toteutettaisiin käytännössä? Tai oikeampaa olisi sanoa, miten käy meidän työllemme ja elämällemme, kun se kerran punnitaan Kristuksen tuomioistuimen edessä? Kyse ei ole tuolloin kadotustuomion mahdollisuudesta, vaan oman vaelluksemme ja palvelustyömme punnitsemasta Jeesuksen mittareilla ja Raamatun standardeilla ja palkan maksamisesta sen perusteella.
Mutta että ”jokainen” ja ”juurineen”? Eikö se tunnu nyt vähän liian rankalta? Jeesuksen ehdottomuus tuntuu nykyihmisestä kohtuuttoman ankaralta. Jokainen kunnon uskovahan osaa tarpeen tullen tekonöyrästi vikistä; ”kaikkihan me kuitenkin lankeamme ja ainahan on se astian maku, mutta Jumalahan on armollinen” etc. Itse asiassa nämä humanismiin verhotut tekosyymme osoittavat meille – tai ainakin valvoville uskoville – sen, miten kauas todellisesta Valosta olemme etääntyneet. Emme ole halunneet tai kyenneet pitämään arvojamme ja mittapuitamme samassa linjassa Jumalan ilmoituksen kanssa. Suuri osa erilaisesta koulutuksestamme – oli se sitten teologista tai sekulaaria – tähtää itse asiassa juuri tämän mahdollistamiseen ja tekosyiden kehittämiseen puolustamaan tätä luopumustamme.
Viime aikoina mielessäni on usein soinut sana ”provokaatio”. Ajattelen, että kun olemme niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin etääntyneet yhä kauemmas Jumalan Sanan mukaisista arvoista ja asenteista, niin huomaamme, että perinteinen argumentaatio ei enää riitä. Tarkoitan tällä sellaista keskusteluun ja kohtaamiseen perustuvaa vuorovaikutusta, joka on
a) poliittisesti korrektia,
b) kulttuurisesti relevanttia ja joka
c) ei johda mihinkään.
Kristillinen maailmamme – sen kirjallisuus, opetukset, apologia, teologia, media etc. - ovat täynnä tätä. Eikä se toimi, koska Totuuden kanssa ei voida neuvotella, eikä tehdä kompromisseja.
Kysyn yhä useammin mielessäni; onko tämän kaiken aika ohi? Onko aika vaihtaa ”rauhan tervehdys” ”sodan huudahdukseen”? Onko aika huutaa, kun hienostunut keskustelu ei enää johda mihinkään? Onko Jumalan aika hajottaa, jotta Jumala voisi myös rakentaa? Inhimilliset rakennuksemme eivät nimittäin kestä, olivatpa ne miten hyvää tarkoittavia tahansa. Ne eivät kestä aikojen myllerryksessä, eikä kulttuurisessa murroksessa. Vielä vähemmän ne voivat kestää Kaikkivaltiaan tutkivaa katsetta.
Nyt ymmärrän, miksi Jeremiaa ja muita Vanhan testamentin profeettoja pidettiin oman aikansa henkisesti tolaltaan luisuneina hörhöinä. He olivat syrjäytyneet niin kauas oman aikansa yleisestä uskonnollisuudesta. Kirkkohistoria on täynnä vastaavanlaisia esimerkkejä Jumalan hulluista, jotka siekailematta julistivat totuutta ja maksoivat sen vaatiman hinnan. Tänäkään päivänä Sinun ei tarvitse yrittää olla radikaali uskossasi joidenkin ulkonaisten tunnusmerkkien kautta. Riittää kun teet ja elät vain Jumalan tahdon mukaan, niin siinä on kylliksi radikaalisuutta tälle maailmalle ja sen hengen mukaiselle uskonnollisuudelle. Usein jopa liikaa.
En siis toivota teille ”rauhaa”, vaan yritän saada teidät ymmärtämään, että olemme sodassa.
Heh. Olinpa nimittäin juuri eilen illalla kuuntelemassa opetusta joka puhui samasta aiheesta kuin sinä tässä alussa, nimittäin kitkemisestä pois juurinen päivineen ne asiat jotka ei ole Jumalasta, "tahrat" morsiamen puvussa.. Ja siitä kuinka ne saattavat estää meitä todella astumasta siihen mihin meidät on kutsuttu. "Robs us of our destiny".. ja sokeuttaa meidät. Todellakin, kitkeä pois jokainen istutus joka ei ole Jumalasta. Siinä miettimisen aihetta meille jokaiselle. terv. Mimo
ReplyDeleteOikein hvää asiaa, juuri näin.
ReplyDeletet. Heidi Jyväskylästä
Toivottavasti minut revitään juurineen ja poltetaan tulessa.
ReplyDelete"Todella" rohkaisun sanaa (?)
Trelander