ISIEN PERINNÖSTÄ

Sain eräältä ystävältäni keski-Suomesta (ks. kartalta Suomen keskipiste) mielenkiintoisia valokuvia. Niissä oli kuvattu kahta patsasta; pronssista veistosta ja luonnonkivistä paasia. Pronssipatsas oli reilun kahden metrinen korkuinen ja kivijalustassa oli laatta, jossa luki teksti: ”Väinö Lätin tekemä veistos ”Lakeuden liekki” pystytettiin v. 1972 kunniaksi niille tulille, jotka aikojen saatossa ovat roihunneet näissä jokilaaksoissa Herran kunniaksi”. Tämä herännäisyyden muistopatsas löytyy Ylivieskasta keskiseltä Pohjanmaalta.

Toinen samaa asiaa kunnioittava muistopatsas löytyy taas Iisalmen liepeiltä, pohjois-Savosta. Siinä on luonnonkivinen paasi pystytetty kivijalan varaan ja siihen on kiinnitetty pronssinen laatta. Teksti kuuluu näin: ”Savon herännäisyys alkoi täällä Telppäsniityllä v. 1796. ´Minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle.´Apt. 2:17”

Nämä pohjoisemman agraari-Suomen muinaisen herätyksen muistomerkit herättävät tällaisessa eteläsuomalaisessa kirkkoon kuulumattomassa, raamattu-uskollisessa kotiseurakuntakarismaatikossa monenlaisia ajatuksia. Ensimmäisenä spontaanina reaktiona on ehkä vilpitön hämmästys; miksi tällaisia patsaita on pystytetty?

Toisekseen herää kiusallinen ajatus siitä, mitä ihan tahattomastikin kertoo pronssipatsaan symboliikka; miten elävän, vapaan tulen liekki on haluttu vangita kuolleeseen metalliin? Halutaanko tällä kertoa sitä, että aiemmin, jo ammoisina isien päivinä vallinnut ja vaikuttanut Hengen tuli ”näissä jokilaaksoissa” on nyt sammunut ja sitä voidaan enää vain muistella? En halua olla ilkeä, mutta väistämättä herää kysymys, tuodaanko näillekin patsaille kukkia, seppeleitä tai kynttilöitä helluntaina, pyhäinpäivänä tai muuten?

Laajemmin herää myös kysymys siitä, miten suhtaudumme isien perintöön noin yleensä? Muistelemmeko sitäkin vain menneiden aikojen pyhien saattona, jotka kyllä omana aikanaan yrittivät vilpittömästi palvella Jumalaa ja lähimmäisiään, mutta jotka jälkipolvien jälkiviisaan näkemyksen valossa joko epäonnistuivat siinä surkeasti tai ainakin jäivät hyvin pieniin lapsenkenkiin – etenkin jos sitä verrataan nykyisten korkeastioppineiden pyhien näkemyksiin kristinuskosta?

Raamattu kyllä kehottaa meitä muistuttamaan lapsiamme Jumalan suurista teoista historiassa. Vanha testamentti on täynnä kehotuksia tästä, niin pentateukissa, profeetoissa kuin psalmeissakin. Toisaalta löydämme myös toisenlaisen suhtautumistavan tähän ”isien perintöön” ja sen löydämme Herraltamme itseltään. Hän toteaa oman aikansa uskonnollisista johtomiehistä, että he epäämättä istuvat Mooseksen istuimella. Hän toteaa näistä edellisen, parisataa vuotta vanhan herätysliikkeen edustajista, että heidän opetuksensa mukaan on hyvä tehdä, mutta ei enää sen mukaan, mitä he itse tekevät.

Samoin Jeesus toteaa näiden hyvien ja arvostettujen hengellisten herrojen epäilystä herättävän innokkaasti pystyttävän muistomerkkejä edesmenneille, jopa marttyyreina kuolleille profeetoille. Näin jopa siinä määrin, että Jeesus suoraan sanoo tämän vain todistavan sitä, että he ovat omien isiensä lapsia. ”Täyttäkää siis isienne mitta!”

Eikös näin ole käynyt tälle herännäisyydellekin, jolle muistopatsaita nyt on ruvettu pystyttämään? Se, mikä alkoi protestiliikkeenä oman aikansa tapainturmelusta ja papiston hengettömyyttä vastaan, se onkin tänä päivänä sitä kirkollista valtavirtaa, joka ei epäröi populismissaan vesittää evankeliumia ja kurmoottaa toisinuskovaa? (Ks. esim. blogipostaukseni perjantailta, elokuun 17. päivältä otsikolla ”Oletko uskossa?”) ”Täyttäkää siis isienne mitta!”

Mutta vielä noihin patsaisiin. Kaikkein huvittavinta, jopa tragikoomista koko ilmiössä on se, että samaan aikaan kun näitä muistomerkkejä pystytetään ja vaalitaan, niin samaan aikaan sama Herran Henki edelleen jatkaa samaa työtään kuin tuolloinkin.