KENEN KANSSA TAISTELET?

Juttelin äskettäin erään ystäväni kanssa seurakunnan muuttamisesta, muutosvastarinnasta yms. Ystäväni lausui naulan kantaan osuvan totuuden, kun hän totesi: ”Kenen kanssa ja ketä vastaan taistelet, sen kaltaiseksi itse muutut.”

Tämä lausahdus herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Mieleeni muistui vanha totuus helmasyntien kanssa taistelusta, että kun painit nokikolarin kanssa, niin tulet yhtä nokiseksi kuin nokikolarikin. Eli jos taistelen taloudellisten ongelmien kanssa, niin muutun niiden kaltaiseksi. Jos taistelen seksuaalisia himoja vastaan, muutun niiden kaltaiseksi. Ja niin edelleen, luetteloa voi jokainen jatkaa itse.

Mutta edelleen; kenen kanssa taistelen, sen kaltaiseksi itse muutun. Entä jos taistelen itsensä Jumalan kanssa? Mitä jos kaikissa elämäni asioissa käännynkin vain Hänen puoleensa, etsin apua ja vapautusta Häneltä, vetoan väsymättä Hänen omaan Sanaansa, enkä keskitykään itse ongelmiin olivatpa ne mitä hyvänsä. Mitä jos aina, joka tilanteessa käännänkin katseeni valoon päin, enkä painikaan nokikolarin kanssa? Mitä silloin tapahtuu?

Luimme illalla kotona perheen kanssa Raamatusta Jaakobista, miehestä, jonka koko identiteetti nimeä myöten oli kiinni juonittelussa, petoksessa ja vilunkipelissä. Jaakob oman elämänsä extremetilanteessa joutui lopulta painimaan ja ottamaan mittaa Jumalasta itsestään. Tuo koko yön kestänyt kamppailu muutti lopulta Jaakobin aina identiteettiä merkitsevää nimeä myöten; Jaakobista, miehestä, joka pettää, tuli Israel, Jumala taistelee.

Jos me siis taistelemme Jumalan taisteluja ja taistelemme Hänen kanssaan niin, että vetoamme elämämme tukalissa tilanteissa Hänen Sanaansa, me muutumme Hänen kaltaisikseen. Emme siis jää ennallemme, emmekä tule paremmiksi, vaan me muutumme.

MONENLAISIA UUSIA YHTEISÖJÄ

Eilen (15.09.2007) pidetyssä Nokia Mission kastekeskustelussa tuli kaiken muun ohella esille kristittyjenkin postmodernikkojen suosima ajatus ”kirkkokuntien jälkeisestä ajasta”. (Itse kastekeskustelusta myöhemmin varmaan lisää.) Eli samalla tavalla kuin suuret maailmaaselittävät kertomukset ovat kuolleet, niin samalla tavalla ihmisten usko perinteisiin uskonnollisiin instituutioihin on mennyt. Ajatus on mielenkiintoinen ja haastavakin. Joku uskova kokee sen varmasti uhkatekijänä ja joku ehkä jopa ”suuren luopumuksen” osoituksena. Itse sitä vastoin näen tässä uudessa tilanteessa uusia mahdollisuuksia ei-uskovien voittamiselle Kristukselle, todellisen ekklesian rakentamiselle ja aidolle tavalle elää uskoaan todeksi yhteydessä muihin uskoviin.

Nuoret aikuiset (20-30v.) ovat suurin kirkosta eroavien suomalaisten ryhmä tänään. Sama porukka, joka täysin rinnoin ja suurin joukoin kansoitti kansankirkon isostoiminnan 16-20-vuotiaina, äänestääkin jaloillaan muutamaa vuotta myöhemmin. Eivätkä mitkään muutkaan perinteiset seurakunnat ja kirkkokunnat välty samalta ilmiöltä ja problematiikalta. Nämä nuoret aikuiset pitävät itseään mieluummin henkisinä kuin uskonnollisina sanan perinteisessä merkityksessä. He jopa pitävät itseään ennemmin ”vain” kristittyinä, kuin vaikkapa luterilaisina. He jopa pitävät hengellisyyttä sinänsä korkeammassa kurssissa kuin heitä edeltävät sukupolvet.

Yhteenvetona voimme siis todeta, että erilainen henkisyys ja hengellisyys ovat siis in, mutta perinteiset kirkot out. Käytännössä tämä näkyy ensinnäkin siinä, että ihmisten uskonnollinen etsintä ei kanavoidu perinteisiä kanavia pitkin (ns. viralliset kirkkokunnat ja seurakunnat). Toisekseen se näkyy käytännössä siinä, että ei tuota hirveästi vaikeuksia koota nuoria yhteen vapaasti keskustelemaan uskosta ja siihen liittyvistä suurista kysymyksistä, rukoilemaan yhdessä etc., mutta heidän sitouttamisensa johonkin virallisesti organisoituun toimintaan on ylen työlästä. Eli uskominen on nyt in, mutta sen kontrolloimattomuus tuottaa vaikeuksia palkatuille paimenille.

Olen joskus aiemminkin viitannut omaan ounasteluuni tulevaisuuden suhteen; ”uskon, että me tulemme tulevaisuudessa näkemään paljon erilaisia srk-malleja ja rakenteita, jotka ovat kulttuurissamme uusia ja joiden kautta Jumala tuoreella tavalla toimii. Nämä erilaiset tavat elää todeksi uskovien yhteyttä Kristuksessa tulevat varmaan enimmäkseen vaikuttamaan nykyisten kirkollisten rakenteiden ulkopuolella – tältä kehitys ainakin Suomessa tällä hetkellä näyttää! - mutta myös niiden sisäpuolella.” (Ks. postaukseni ”Tulevaisuus.Nyt? (osa I)”, 05.03.2007.)

Törmäsin taas kerran tähän ajatukseen lukiessani Suomen Teologisen Instituutin ”Kulmakivi”-lehden viimeisimpään numeroon (4/2007). Pääkirjoituksessaan STI:n pääsihteeri Henrik Perret esittelee ”Uusia haasteita” (s. 2-3). Eräs tärkeä haaste tulevaisuudessa on hänen mukaansa hengellisen kodin löytäminen. Perret kirjoittaa; ”Tarkoitan yhteisöä, jossa saa kuulla Jumalan sanaa, rukoilla ja ylistää, kysellä ja keskustella.” Edelleen Perret toteaa, ettei hän ”etsi johdonmukaista, järjestäytynyttä rakennetta, joka voidaan piirtää paperille hyvin hienona kuviona. Riittää, kun on hengellinen koti, joka toimii ja jossa Jumalan Pyhää Sanaa julistetaan ja se otetaan vastaan.”

Tähän asti kaikki noudattelee perinteistä kirkollista kaavaa, mutta sitten tapahtuu irtiotto entisestä; ”Koti voi olla seurakunta, kirkollinen järjestö, jumalanpalvelusyhteisö tai säätiö” – tai jopa ”jotakin muuta”. Irtiotto voi olla hapuileva ja arkaileva, mutta yhtä kaikki; se on tapahtunut. Lopuksi Perret suorittaa tyylikkään moniarvoisen ja kaikenkattavan postmodernin yhteenvedon; ”Ja kaikkea tätä yhdessä, limittäin ja lomittain”.

Ensimmäinen spontaani mieleeni noussut kysymys tämän pohjalta oli: ”No ketkä sitten enää käyvät sunnuntaisin luterilaisessa messussa, jos luterilaiset uskovatkin alkavat rakentaa uudenlaisia yhteisöjä?” Ymmärtäkää nyt sarkasmini oikein; näen Perretin esille tuoman kehityssuunnan oikeana ja välttämättömänä, mikäli halutaan säilyä uskossa maallistuvan kirkkolaitoksen keskellä.

Kansankirkko on pääasiallinen lähetyskenttämmme Suomessa. Aivan kuten esitin kysymyksen tuossa 05.03.07 postauksessani: ”Niin, koska me muuten aiomme lähettää ensimmäiset lähetystyöntekijämme ev. lut. kirkon sisälle?” Tämä kysymys on tänään entistäkin ajankohtaisempi. Se alkaa kohta olla myös pyhä velvollisuutemme uuden liiton seurakuntaan kuuluvina uskovina.

ISIEN PERINNÖSTÄ

Sain eräältä ystävältäni keski-Suomesta (ks. kartalta Suomen keskipiste) mielenkiintoisia valokuvia. Niissä oli kuvattu kahta patsasta; pronssista veistosta ja luonnonkivistä paasia. Pronssipatsas oli reilun kahden metrinen korkuinen ja kivijalustassa oli laatta, jossa luki teksti: ”Väinö Lätin tekemä veistos ”Lakeuden liekki” pystytettiin v. 1972 kunniaksi niille tulille, jotka aikojen saatossa ovat roihunneet näissä jokilaaksoissa Herran kunniaksi”. Tämä herännäisyyden muistopatsas löytyy Ylivieskasta keskiseltä Pohjanmaalta.

Toinen samaa asiaa kunnioittava muistopatsas löytyy taas Iisalmen liepeiltä, pohjois-Savosta. Siinä on luonnonkivinen paasi pystytetty kivijalan varaan ja siihen on kiinnitetty pronssinen laatta. Teksti kuuluu näin: ”Savon herännäisyys alkoi täällä Telppäsniityllä v. 1796. ´Minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle.´Apt. 2:17”

Nämä pohjoisemman agraari-Suomen muinaisen herätyksen muistomerkit herättävät tällaisessa eteläsuomalaisessa kirkkoon kuulumattomassa, raamattu-uskollisessa kotiseurakuntakarismaatikossa monenlaisia ajatuksia. Ensimmäisenä spontaanina reaktiona on ehkä vilpitön hämmästys; miksi tällaisia patsaita on pystytetty?

Toisekseen herää kiusallinen ajatus siitä, mitä ihan tahattomastikin kertoo pronssipatsaan symboliikka; miten elävän, vapaan tulen liekki on haluttu vangita kuolleeseen metalliin? Halutaanko tällä kertoa sitä, että aiemmin, jo ammoisina isien päivinä vallinnut ja vaikuttanut Hengen tuli ”näissä jokilaaksoissa” on nyt sammunut ja sitä voidaan enää vain muistella? En halua olla ilkeä, mutta väistämättä herää kysymys, tuodaanko näillekin patsaille kukkia, seppeleitä tai kynttilöitä helluntaina, pyhäinpäivänä tai muuten?

Laajemmin herää myös kysymys siitä, miten suhtaudumme isien perintöön noin yleensä? Muistelemmeko sitäkin vain menneiden aikojen pyhien saattona, jotka kyllä omana aikanaan yrittivät vilpittömästi palvella Jumalaa ja lähimmäisiään, mutta jotka jälkipolvien jälkiviisaan näkemyksen valossa joko epäonnistuivat siinä surkeasti tai ainakin jäivät hyvin pieniin lapsenkenkiin – etenkin jos sitä verrataan nykyisten korkeastioppineiden pyhien näkemyksiin kristinuskosta?

Raamattu kyllä kehottaa meitä muistuttamaan lapsiamme Jumalan suurista teoista historiassa. Vanha testamentti on täynnä kehotuksia tästä, niin pentateukissa, profeetoissa kuin psalmeissakin. Toisaalta löydämme myös toisenlaisen suhtautumistavan tähän ”isien perintöön” ja sen löydämme Herraltamme itseltään. Hän toteaa oman aikansa uskonnollisista johtomiehistä, että he epäämättä istuvat Mooseksen istuimella. Hän toteaa näistä edellisen, parisataa vuotta vanhan herätysliikkeen edustajista, että heidän opetuksensa mukaan on hyvä tehdä, mutta ei enää sen mukaan, mitä he itse tekevät.

Samoin Jeesus toteaa näiden hyvien ja arvostettujen hengellisten herrojen epäilystä herättävän innokkaasti pystyttävän muistomerkkejä edesmenneille, jopa marttyyreina kuolleille profeetoille. Näin jopa siinä määrin, että Jeesus suoraan sanoo tämän vain todistavan sitä, että he ovat omien isiensä lapsia. ”Täyttäkää siis isienne mitta!”

Eikös näin ole käynyt tälle herännäisyydellekin, jolle muistopatsaita nyt on ruvettu pystyttämään? Se, mikä alkoi protestiliikkeenä oman aikansa tapainturmelusta ja papiston hengettömyyttä vastaan, se onkin tänä päivänä sitä kirkollista valtavirtaa, joka ei epäröi populismissaan vesittää evankeliumia ja kurmoottaa toisinuskovaa? (Ks. esim. blogipostaukseni perjantailta, elokuun 17. päivältä otsikolla ”Oletko uskossa?”) ”Täyttäkää siis isienne mitta!”

Mutta vielä noihin patsaisiin. Kaikkein huvittavinta, jopa tragikoomista koko ilmiössä on se, että samaan aikaan kun näitä muistomerkkejä pystytetään ja vaalitaan, niin samaan aikaan sama Herran Henki edelleen jatkaa samaa työtään kuin tuolloinkin.

Apostolisuudesta (jälleen kerran)

Keskustelin jokin aika sitten erään ystäväni kanssa (taas kerran) tämän päivän länsimaisen kristillisyyden kuumasta perunasta, nimittäin apostolisuudesta. Olemme molemmat sitä mieltä, että apostoleja on edelleen ja on itse asiassa aina ollut läpi koko Kristuksen seurakunnan historian. Heitä ei välttämättä ole sellaiseksi tunnistettu tai tunnustettu kirkkokunnallisen rajoittuneisuuden piirissä, mutta se ei ole koskaan tehnyt tyhjäksi Jumalan kutsua. Näin ollen ymmärrämme molemmat, että myös jatkossa apostoleja tulee edelleenkin olemaan – aina Kristuksen tulon päivään saakka.

Totesin hänelle, että luulen apostolisella voitelulla varustetun ihmisen – miehen tai naisen - olevan kuitenkin todellisuudessa hyvin erilainen, kuin millaiseksi me sellaisen henkilön ymmärrämme. Omasta kulttuurisesta perspektiivistämme asiaa katsoessamme ymmärrämme nykypäivän apostolin helposti olevan anglosaksista syntyperää oleva keski-ikäinen, evankelikaalin tai karismaattisen raamattukoulun tai teologisen seminaarin myllyhoidon läpikäynyt mieshenkilö, jolla on hyvä lavakarisma, oma ministry julkaisuneen, äänitteineen ja nettisivuineen ja jolla on ainakin jonkinasteinen sidonnaisuus johonkin olemassaolevaan kirkkokuntaan.

Sanoin siis ystävälleni, etten usko enää tähän länsimaiseen lavaleijona-apostoliin, vaan ajattelen – niin ennen kuin nykyäänkin – monien apostolien olevan hiljaisia, nöyriä oman tien kulkijoita, jotka menevät sinne, minne Jumalan Henki heitä johdattaa. Eli ei siis välttämättä lainkaan suuriin konferensseihin, seminaareihin ja isoille stageille, vaan ennemminkin niihin nykypäivän ”pimeisiin paikkoihin”, joissa ei evankeliumia vielä ole kuultu julistettavan.

Ystäväni sanoi siihen viisaasti, että isot staget saattavat hyvinkin tulla kysymykseen, koska kaikki haluavat kyllä kuulla, mitä oikealla apostolilla olisi sanottavanaan. Myönsin ystäväni olevan oikeassa; jokainen varmasti haluaa kuulla, mitä apostolilla on sanottavana, vaikka ei siitä sitten niin pitäisikään. Tämä on kyllä totta, myönsin.

Ajattelen kuitenkin aidon apostolin olevan vapaa kuppikunnallisista sidonnaisuuksista. Apostoli ei ole apostoli, jollei hän ymmärrä ja hahmota Kristuksen seurakuntaruumiin kokonaisuutta. Tai sitten erilaiset elämän kylmät realiteetit talouden, statuksen, reviirin, väärän kuuliaisuuden tai muun vastaavan suhteen ovat vaientaneet hänen pasuunansa ääneen ja sumentaneet hänen näkökenttänsä. Oikea apostoli näkee metsän puilta, eikä hän kurki pelokkaasti yli kirkkokunnallisten tai edes seurakunnallisten hiekkalaatikoiden reunojen. Hän elää ikäänkuin mitään noista inhimillisistä raja-aidoista ei olisikaan.

Miksi on näin? Sentähden, että muuten hän ei voi toteuttaa sitä tehtävää, mistä Paavali puhuu Efesolaiskirjeen 4. luvussa, uskovien varustamisesta Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Apostoli on esimerkki niistä armoituksista, jotka on annettu Kristuksen koko ruumiille. Presidentti tai joku muu inhimillinen taho voi kyllä nimittää piispat, mutta apostolin kutsuu vain Jumala. Rukoile siis uusien apostolisten ja profeetallisten Herran työntekijöiden joukon nousua ja näyttämölle astumista. Luulen sen olevan myös seurakunnan Herran itsensä intresseissä. Rukoile tätä ja opettele tunnistamaan ja tunnustamaan näitä henkilöitä. He eivät ole superuskovia, vaan veljiensä ja sisariensa palvelijoita.

Vapaamuurarikonventista vielä...

Asioiden todellinen ydin tulee joskus selkeästi, joskin tahattomasti julkisesti ilmi. Näin kävi myös Lahdessa viikko sitten pidetyssä vapaamuurarikonventissa. Vuorineuvos Jukka Viinanen lausahti siellä osuvasti: ”Valtaa pitää käyttää, mutta ei pidä näyttää, että käyttää”.

Eli mikä olikaan homman nimi vapaamuurariudessa?