PAAVILLINEN REAKTIOKETJU

Heti tähän alkuun ennen paavillisen reaktioketjun tarkasteluun siirtymistä huomionarvoinen blogivinkki. Suuresti arvostamani Pasi Turunen Patmos Lähetyssäätiöstä on aloittanut oman blogin netissä. Asiaa uskon puolesta ja muutenkin ajankohtaisesti kommentoiden löytyy osoitteesta http://uskonpuolesta.blogspot.com/ Kannattaa tutustua – absoluuttisesti!

No, sitten siihen paavilliseen reaktioketjuun. Pasi Turunen kirjoittaa blogissaan: ”Nyt Paavi tölväisi kristittyjä toteamalla, että vain katolinen kirkko on oikea Kristuksen kirkko. Protestanttiset kirkot, kuten anglikaanit ja luterilaiset, ovat lähinnä vain "seurakunnallisia yhteisöjä". ”

Katolisen kirkon linjauksen mukaan reformoidut kirkot eivät täytä aidon kirkon tunnusmerkkejä, koska ne eivät tunnusta paavin asemaa Pietarin seuraajana ja Kristuksen kirkon päänä. Edelleen katolinen kirkko näkee kirkkojen yhteistyön toteutuvan vain siten, että nämä poispoikenneet kiltisti palaavat äitikirkon helmaan.

Ennen kuin menemme sen pitemmälle muistutan Sinua, hyvä bloginlukijani, että tämä ei ole nyt mitään änkyräkonservatiivien fundamentalistien pelottelua ja mustamaalailua. Kyse on – jälleen kerran – katolisen kirkon ”ex cathedra”-lausunnosta, jolla on vakavasti otettava arvo. Kaiken sen vuosikymmenien mittaan tapahtuneen ”paavin sormuksen suutelemisen” jälkeen, jota monien Pohjolan reformoitujen kirkkojen johtomiesten kerrotaan Rooman retkillään naiivisti harrastaneen, mikään ei tosiasiassa ole muuttunut.

Tulee mieleen luterilaisten ja katolisten oppikeskustelut vanhurskauttamiseen liittyen viime vuosituhannen lopulla, kun monet vilpittömät ja hyvää tarkoittavat luterilaiset sinisilmäteologit yrittivät kuroa kiinni suurten kirkkojen välistä juopaa – ja millä tuloksilla? Aikansa poikien puuhastelua katseltuaan edellinen paavi vihelsi pelin poikki ja totesi tyynen rauhallisesti, että onnistumisen edellytyksiä ei ole.

Okei, se siitä. Mutta sitten siihen paavilliseen reaktioketjuun, jossa historia uskollisesti toistaa itseään muuttaen vain mittakaavaa suurista kokonaista maanosaa ravistelevista skismoista aina keskisuuren suomalaiskaupungin hengelliseen kentään.

Ketju menee jotakuinkin näin:

• keskisuuressa suomalaiskaupungissa syntyy pieniä, itsenäisiä ja rekisteröimättömiä kotiseurakuntia, jotka haluavat arkipäivän elämässään elää uskoaan ja Raamatun ilmoitusta todeksi

• uudet, itsenäiset ja perinteisiin kirkkokuntiin kuulumattomat rekisteröityneet seurakunnat toteavat näiden olevan ”jotain villejä porukoita”, joilla ei ole virallista seurakunnallista statusta

• näin tehdessään ne vain toistavat isiensä tekoja, sillä näinhän heihinkin aikanaan suhtauduttiin; perinteiset kirkkokunnat ja herätysliikkeet, joilla nuorimmillakin alkaa olla takanaan jo sadan vuoden kunnioitettava kirkkokunnallistumiskehitys, eivät tunnusta näiden uusien, kirkkokuntiin kuulumattomien seurakuntien oikeaa olemusta, vaan toteavat niiden olevan, ei oikeita seurakuntia, vaan ”uusia seurakunnallisia yhteisöjä”

• näin nekin toistavat vain samaa kaavaa, jolla ne itse on suljettu äitikirkon yhteyden ulkopuolelle; näin nimittäin paavillinen kirkko edelleen suhtautuu niihin

• Suomen evlut kirkkokin on siis edelleen Rooman kannalta katsottuna vain jokin ”seurakunnallinen yhteisö” jossain Pohjolan perukoilla (luterilaiset täällä pohjoisessa eivät vain ole sitä vielä huomanneet, vaan olettavat edelleenkin vain heillä olevan todellinen Sanan valo hallussaan)

• nyt ollaan siis paavillisen reaktioketjun toisessa päässä; Rooma on todellisen, ”yhden pyhän yhteisen” Kristuksen kirkon pääpaikka ja sen hierakkisen laitospyramidin johdossa oleva paavi tuon universaalin kirkon pää - ”Vicarius Filii Dei”, Jumalan Pojan sijainen maan päällä

Missään vaiheessa paavillista reatioketjua ei kenellekään ole tullut mieleen, että tässä reagointimallissa on a) jotain tuttua ja b) jotain tavattoman kieroutunutta. Tai itse asiassa on tullut; epäilyksiä on tullut useillekin alunperin vilpittömille kirkonpalvelijoille. He ovat sitten joko ulos lähteneet tai sitten uskonnollisen koneiston hammasrattaat ovat tehokkaasti jauhaneet heidät hiljaisiksi. Mutta täällä ketjun toisessa päässä on se yksinkertainen uskova ihminen, joka huuli pyöreänä ihmettelee, että keneltä ihmeeltä vielä pitäisi kysyä lupa näihin omaehtoisiin kodeissa kokoontumisiin, jotka eivät ole isoisten pussista mitenkään pois?

Mitä me siis tähän sanomme?

Paavalin sanoin, en ole voinut olla tottelematta taivaallista näkyä, kun sellainen omalle kohdalleni tuli. Pyhän Hengen johtamina olemme halunneet suuntautua uuteen. Parhaillaan Pyhä Henki eri puolilla maailmaa vuodattaa uutta viiniä uusiin leileihin. On tullut paradigman vaihdon aika. Näemme Kristuksen seurakunnan olevan yksi organismi niin globaalilla kuin paikallisellakin tasolla. Huomaamme myös, että samalla kun seurakunnan rimaa tulisi laskea, niin samalla rimaa Jeesuksen opetuslapsena olemisessa tulee nostaa. Löydämme Uudesta testamentista selkeät ohjeet kotona kokoontuvan seurakunnan elämään ja uusien uskovien opetuslapseuttamiseen. Koko kaupungin laajan Kristuksen seurakunnan kohdalla olemme vielä oppimisen tien alkupäässä, mutta jo nyt meille on kirkastunut se, ettei hengelinen johtajuus koskaan perustu viralliseen asemaan, oppiarvoon tai muuhun tällaiseen. Pyhän Hengen antama valtuutus ja voitelu ovat ratkaisevia, samoin nöyrä vaellus Jumalan ja ihmisten edessä.

Mutta seurakunnan Herra varjelkoon meitä toistamasta isiemme syntejä em. paavillisessa reaktioketjussa! Siitä haluan sanoutua irti.

PAAVILLISUUTTA TÄMÄKIN

Jos olet perehtynyt kirkkohistoriaan, muistat varmasti pohjoisafrikkalaisen kirkkoisä Augustinuksen ajatuksen kirkosta (so. roomalaiskatolisesta kirkosta) Jumalan valtakuntana, jonka ulkopuolella ei ole pelastusta. 500-luvulla jKr. eläneen Augustinuksen ajatuskulku oli suurin piirtein seuraavanlainen;

• Rooman kirkko on yhtä kuin Jumalan valtakunta

• Jumalan valtakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta

• kirkon ulkopuolella ei siis ole pelastusta

• kirkko on pelastuslaitos päämiehenään Rooman piispa (so. paavi)

Käytännössä tämä ajattelu sai Augustinuksen itsensäkin hyväksymään toisinajattelevien ja -uskovien kristittyjen (so. donatolaisten) vainon, jotka pyrkivät korostamaan mm. henkilökohtaisen pyhityselämän tärkeyttä uskovilla yleensä ja erityisesti seurakunnan työntekijöillä. (Kirkkohistoria tuntee tämän jälkeen useita muitakin esimerkkejä tämän ajattelun käytäntöön soveltamisesta.)

Kyllähän tähän ajatteluun törmää evankelisluterilaisessa Suomessakin – liekö se sitten peruja luterilaisen yhtenäiskulttuurin kultaisilta päiviltä, tiedä häntä. Ei kovin kauan sitten luin eräästä kirkollisesta julkaisusta kirjoituksen, jossa lähdettiin liikkeelle juuri tästä ajatuksesta: kirkko on yhtä kuin Kristuksen seurakunta, eikä sen ulkopuolella ole pelastusta. Ajatus hätkähdytti; wautsi, ajatteleeko joku vielä nykyäänkin näin?!

Mielenkiintoisempaa on kuitenkin se, että sama ajattelu näyttää löytäneen tiensä myös ns. vapaisiin suuntiin ja uusiin, itsenäisiin seurakuntiin. Täällä ajattelu menee jotenkin siihen malliin, että jokaisen on syytä olla jäsenenä jossain rekisteröityneessä, järjestäytyneessä seurakunnassa. Käytännössä tämä ajattelu ilmenee myös siten, että niin kauan kuin vain tämä jäsenyys säilyy, niin kaikki on okei. Ei väliä, vaikka jäsenyys olisi kuinka muodollista ja paperijäsenyyttä – pääasia on se, että pysyt ruodussa. Pahinta, mitä voit tehdä on se, että eroat – koska juuri silloin astut Jumalan valtakunnan ulkopuolelle. Eli vaikka et olisikaan mitenkään aktiivinen oman rekisteriseurakuntasi suhteen, niin tärkeintä on säilyttää tämä muodollinen (paperi)jäsenyys.

Entä sitten sellaiset, jotka jäävät pois tästä yhteydestä sisäisen kehotuksen – niin, jopa apostolisen kutsun pakotuksesta? Miksi heihin suhtaudutaan tuomitsevasti? Eikö uskonnollisen organisaation tunnusmerkki olekin aina ollut mahdollisimman pitkälle viety kontrolli - ”jollet ole puolellamme, olet meitä vastaan” - jossa ei ole tilaa Hengen vapaudelle? Viesti on selvä; ”et saa toteuttaa omaa näkyäsi täällä, etkä muuallakaan.”

Usein toiseksi pahinta, mitä ihminen voi tällaisessä yhteisössä tehdä, on muuttaa muualle oman uskonsa säilymisen takia. Pahinta virallisen uskonnollisen organisaation kannalta kuitenkin lienee seurata Hengen kehotusta mennä sinne, missä kukaan muu ei vielä ole työtä tehnyt.